Historiapolitiikkaa Suomessa

Maailma on viime vuosikymmenen aikana muuttunut nopeasti. Miten historiantutkimus on Suomessa reagoinut näihin muutoksiin? Miten ajan henki näkyy historiantutkimuksessa? Mikä on yhteiskunnallisten muutosten, politiikan ja historiantulkintojen yhteys nyky- Suomessa? Mikä merkitys työväestön ja työväenliikkeen historian tutkimuksella ja harrastamisella on 80- vuotta täyttävässä Suomessa? Kaikkea tätä Työväentutkimus kyseli Seppo Hentilältä, Helsingin yliopiston poliittisen historian professorilta.

Kirjassasi Jaettu Saksa, jaettu historia puhut historiapolitiikasta ja historiakulttuurista. Mitä nämä käsitteet tarkoittavat? Voisiko niiden avulla tarkastella historiantutkimuksen aseman muutosta Suomessa?

-Historiapolitiikalla tarkoitetaan historian tietoista käyttämistä jonkin nykyhetkenä tärkeän asian legitimoimiseksi tai kumoamiseksi. Historiakulttuuri puolestaan viittaa kaikkiin niihin foorumeihin, jotka yhteiskunnassa ja arkiajattelussa heijastavat menneisyyttä ja sitovat nykyihmistä menneeseen ja joiden kautta ihminen voi ottaa yhteyttä siihen.

-1960- luvulla käynnistyi prosessi, jossa ns. ensimmäisen tasavallan historiankuva murtui ja vasemmiston historiankuva sai jalansijaa esimerkiksi vuoden 1918 punaisen Suomen tulkinnoissa. 1990- luvulla puolestaan on vain yksi historiankuva: me voitimme sittenkin, Venäjä/ Neuvostoliitto oli/ on paha, kommunismi oli/ on paha, työväenliike on paha. Historiapolitiikka näkyy juuri suhtautumistapojen muutoksena.

-Muutos puolestaan liittyy siihen, että nykypäivänä tiedotusvälineet muokkaavat historia- kuvaa julkisuudessa paljon enemmän

kuin tutkimus tai kouluopetus. Ne hallitsevat kuvaa historiasta . Kärjistän ja väitän, että joukkoviestimille historia on eräänlaista sensaation metsästystä.

Työväenliike ja työväenliikkeen historian tutkimus

Miten työväenliikkeen ja työväestön historian tutkimuksen asema tai suhde työväenliikkeeseen on muuttunut kolmekymmenen viime vuoden aikana?

-Kaksikymmentä vuotta sitten työväenliike vielä otti aktiivisesti yhteyttä vasemmistolaisiin historiantutkijoihin. Työväenpuolueissa uskottiin, että muutosta jonkintyyppiseen sosialismiin tapahtuu. Tässä mielessä tutkimukseen ja tutkijoihin yhdistyi poliittinen intressi.

-Tänä päivänä tällaista kahden intressin tavoitetta ei ole. Eroa on myös siinä, että työväenliikkeellä - jos sellaisesta enää voidaan puhua liikkeenä - ei ole elävää yhteyttä historiaansa, se ei itse ajattele aktiivisesti menneisyyttä. Sillä ei ole tarvetta eikä ehkä kykyäkään ottaa kantaa historiaan. Tällä hetkellä ei esimerkiksi ole käynnissä tutkimustyötä tai mitään historiaan liittyviä projekteja työväenpuolueen lähestyvän 100- vuotisjuhlan nimissä.

-Työväenliikkeen ja työväestön historian tutkimus ei nykyään liity samalla lailla poliittisiin muutoksiin tai muutoksen haluun kuin 1960- ja 1970- luvulla vaan tässä mielessä sen harrastaminen on kuin minkä tahansa katoavan kansanperinteen harrastamista.

Työväenhistoria on kuin “tuohivirsu”, joka kiinnostaa “puolueetonta” akateemista tutkijaa! Vähän positiivisemmin ajatellen myös työväenhistoria on maan kulttuuripääoman kasvattamista, osallistumista keskusteluun tiedotusvälineissä, opetusta ja oppikirjojen laatimista.

1918

Suomen merkkivuosiin liittyy väistämättä tulkinta syntyhetkistä. Millaisia muutoksia syntyhetkiin liittyvässä historiakuvassa on tapahtunut?

-30 vuotta sitten - esim. Väinö Linnan ja Jaakko Paavolaisen kirjoissa - oli kyse siitä, että valkoisen totuuden rinalle nousi sellainen vastatulkinta, joka voitiin hyväksyä laajasti myös porvarillisella puolella. Sitä ilmaisi neutraaliksi tulkittu kansalaissota- käsite.

-Työväenliikkeessä oli tuolloin aktiivisesti tahtoa ja halua tuoda omaa historiaansa oikeutetuksi. Liikkeessä oli mukana vielä monia henkilöitä, jotka olivat henkilökohtaisesti kokeneet dramaattiset tapahtumat. Uuteen tulkintaan liittyi myös monia työväenliikkeen jäseniä koskettavaa konkreettista “hyvitystä”: punaisten haudoille oli hyväksyttyä pystyttää muistomerkkejä, papit siunasivat näissä haudoissa makaavia, vakaumuksena puolesta kaatuneita.

-Uusi tulkinta ei kuitenkaan ulottunut kaikkialle, vaan ns. ensimmäisen tasavallan arvot elivät vielä 1960- luvulla esimerkiksi kouluopetuksessa.

-1990- luvulla esitetyt näkemykset eivät olleet yhteiskunnallisesti yhtä merkittävinä. Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle -teoksen ja muutamien muiden kirjojen painotus, että valkoiset saivat ilman oikeudellista tai moraalista rangaistusta tappaa aseettomia punakaartilaisia, oli toki uutta mutta ei liittynyt yhtä selvästi yhteiskunnallisiin muutoksiin kuin 1960- luvulla.

-Aikalaissukupolvien väistymisen muuttaa kuitekin tilannetta. Selvemmin uutta voi odottaa nykysukupolvelta, joka ei sido tarkastelu kulmaansa aiempaan tapaan valkoisiin tai

punaisiin. Se on jo pilkahtanut esiin kaunokirjallisuudessa ja elokuvissa, joissa kuvataan ennen muuta sodan raadollisuutta ja satunnaisuutta, ihmismielen julmuutta ja pimeää puolta.

-Työväenliikkeen näkökulma on viime vuosina kadonnut yleisten suoraviivaisten tulkintojen alle. Esimerkiksi joissakin oppikirjoissa väitetään tänä päivänä, että työväenliike halusi vuosina 1917- 18 liittää Suomen Neuvosto- Venäjään, vaikka itse asiassa Suomen poliittisista ryhmittymistä juuri se ajoi innokkaimmin maan itsenäisyyttä. Samaa kuvaa myös se, että punaisen Suomen motiivit on jälleen yhdistetty Neuvosto- Venäjään alkamalla puhua vapaussodasta vuoden 1918 sisällissodan ainoana oikeana nimenä.

Itäsuhde

Näyttää siltä, että historian tulkinnat ovat ainakin joissain asioissa yksinkertaistuneet ja siinä mielessä on tapahtunut paluuta vanhaan. On esimerkiksi taipumusta nähdä yhteydet Neuvostoliittoon vain vahingollisina. Eikö nykytilanteelle - esimerkiksi toiminnalle yhdentyvässä Euroopassa - olisi tavallaan eduksi, että esimerkiksi yhteyksiä Neuvostoliittoon ei tuomittaisi kokonaan vaan tarkasteltaisiin, miten “lobbaaminen” sillä suunnalla onnistui?

-Suhdetta itään hallitsee paljon fundamentaalisempi tarve - kansallista olemassaoloa on legitimoitu sitä vasten. Itänaapurin katsotaan pakottaneen Suomen kaikkeen, myös yhteistyöhön. Nyt koetaan, että ollaan ensimmäistä kertaa omasta vapaasta tahdosta hakemassa paikkaa ja yhteistyökumppaneita kansainvälisessä yhteisössä. Tämä näkyi selvästi myös EU- äänestyksessä. Monet niistä, jotka kannattivat liittymistä Euroopan unioniin, pitivät irtiottoa idästä tärkeänä asiana. Se oli toki paljon miedompi kuin Baltian maissa tai Puolassa, mutta sillä haluttiin kuitenkin osoittaa lännelle, että kuulumme teihin.

-Lisäksi Suomessa podetaan jonkinlaista

suomettumisen ajan krapulaa. Heiluri on tällä hetkellä ääriasennossa, ja tiedotusvälineet ilmeisesti haluaisivat pitää sen siellä kirjoittamalla ennen muuta paljastuksia salaisista yhteyksistä ja suunnitelmista. Ne saavat porukat liikkeelle.

-On toki mahdollista kirjoittaa itäsuhteista tieteellisesti kestävämpää tulkintaa, mutta sellaiset kirjoitukset eivät kiinnosta tiedotusvälineitä.

-Neuvostoliiton hajoamisen jälkeistä aikaa heijastelevat myös viime aikojen kirjoitukset ja puheet, joissa talvi- ja jatkosota on nähty yhtä “pyhinä”. Tulkinta unohtaa sotien erot, joihin varsinkin ulkomaiset tutkijat ovat aiemmin kiinnittäneet huomiota. Siinä ei haluta nähdä, että kyse oli Suur- Suomen luomisesta, Suomeen kuulumattomien alueiden valloittamisesta, ei haluta muistaa yhteyksiä Hitlerin sotasuunnitelmiin. Samaa ajattelua ilmentää myös tuohtumus, jota suomalaisten keskitysleirit Karjalassa nykypäivänä herättävät.

-” Me voitimme sittenkin”- kuva sotavuosista ja yritykset hakea hyvitystä suojeluskunnille, lotille, AKS: lle, IKL: lle ja ties mille, yritykset perustaa näitä liikeitä uudelleen, jne. heijastavat myös Neuvostoliiton hajoamisen jälkikrapulaa. Rintamamiehetkin ovat päässeet sanomaan, että heidät on unohdettu, vaikka tuskin missään sotaveteraaneja on kunioitettu yhtä paljon kuin meillä.

On siis palattu joko- tai- vaihtoehtoihin ja samalla siihen, että nähdään vain yksi vaihtoehto. Maailma on kuitenkin samaan aikaan tullut entistä monimutkaisemmaksi, ja tavallaan historiantutkimukseltakin odottaisi monia vaihtoehtoja näkeviä tulkintoja. Tässä mielessä yhteys päivän polittisiin kysymyksiin ei ilmeisesti ole kovin suora?

-Suomi on niin pieni maa, että tänne mahtuu vain yksi totuus kerrallaan. Se liittyy myös suomalaisille tyypilliseen erimielisyyksien pelkoon: erimielisyyksiä ei osata sietää, vaan pelätään raivokkaasti pienen kansan kahtiajakautumista. Se näkyy myös suhtautumisessa EU- kansanäänestykseen tai EMU: un. Erimielisyyksien pelko on aina ollut diktatuurin alku.

Työväenliikkeen historia ja kansainvälisyys

Työväenliike asetti ainakin alkuvaiheessaan kyseenalaiseksi kansakuntaan perustuvan jaon ja puhui internationalismista. Eivätkö historialliset tutkimukset työväenliikkeen tästä puolesta voisi liittyä myös ajankohtaiseen politiikkaan, kun maailma tai suppeammin Eurooppa nyt yhdentyy?

-Nykyisten sosiaalidemokraattisten puolueiden EU- politiikan ja vanhan internationalismin välillä ei ole havaittavissa yhteyttä. Puolustaessaan Euroopan yhdentymistä työväenpuolueet eivät ole viitanneet siihen. Yhdentymistä hallitsee markkinoiden näkökulma, työvoiman rooli siinä on toissijainen pääoman rooliin verrattuna.

-Käytännössä on ollut vaikea hahmottaa, mitä yhteiset edut olisivat. On vaikea nähdä, mitä esimerkiksi utsjokelaisen ja palermolaisen työläisen yhteiset konkreettiset tavoitteet olisivat ja miten he löytäisivät ne.

-Nyt on muutenkin tapahtumassa se, mitä Marx piti pahimpana - työläisten keskinäinen kilpailu toisiaan vastaan kiihtyy. Suomessakin aiemmin yhdeksi kokonaisuudeksi koettu työväenluokka on hajonnut sirpaleiksi, erinäisiksi ryhmiksi.

Seppo Rustanius: Tutkimattomia teitä sisällissotaan 1918 - Mietteitä dokumenttielokuvan tekemisestä

Joensuulaisen 12- vuotiaan tytön kommentti Punaiset esiliinat -dokumenttielokuvasta: Se pani ajattelemaan.
Turkulainen keski- ikäinen nainen soitti ystävättärelleen itkunsekaisella äänellä: Kyllä kai Sinä katsot tätä parhaillaan tulevaa elokuvaa punakaartin naisista.
Ohimennen kuultu erään professorin repliikki toiselle: Näitkö sen elokuvan naisista sisällissodassa? Ei sellaisia saisi tehdä.

Elokuvan tekemisen tapahtumakulun voisi kuvata lyhyesti näin: on olemassa ideoita, faktoja ja fiktiopohjaisia, joista kirjoitetaan käsikirjoitus. Se sitten konkretisoituu, hahmottuu visuaalisesti, tapauksesta riippuen osittain äänen kanssa, kuvauksessa. Leikkausvaiheessa kuvattu materiaali kootaan, muokataan kokonaisuudeksi. Äänimaailmaa rakennetaan leikkausvaiheessa ja osittain sen jälkeen. Nämä kolme vaihetta ovat erillisiä työrupeamia, mutta niissä on jatkumo, oma dynamiikkansa.

Maailmankuulu dokumentaristi Leo Hurwitz on sanonut, että “dokumenttielokuvassa ollaan tekemisessä todellisuuden palasten kanssa. Ei koko todellisuuden virran kanssa. Ongelmana on se, miten rakentaa nuo palaset merkityksen virraksi, dramaattisen kokemuksen taiteeksi.”

Tosiasioiden kertominen, niiden yhdistäminen ohjaajan näkemyksen mukaisesti, antaa mahdollisuuden kertoa syvemmin todellisuudesta, paljastaa näennäisyyksien takaa ilmiöiden olennaisuuksia, sellaista, mitä muut vain aavistelevat.

Onko olemassa totuudellista dokumenttielokuvaa? Ranskalainen sosiologi, filosofi ja esseisti Edgar Morin teki yhdessä Jean Rouchin kanssa totuuselokuvan klassikon Ranskalainen päiväkirja. Jo sitä ennen Morin oli esitellyt cinéma verité -elokuvan ideaa. Tässä suorassa elokuvassa ihmiset puhuvat kameralle välittömästi. Ohjaaja ei mitenkään pyri manipuloimaan kuvattaviaan. Tällöin filmikuva on ennen kaikkea realistinen, varustettu kaikilla - tai melkein kaikilla todellisuuden tunnusmerkeillä.

Peter von Baghin mukaan “jokaisessa dokumentissa on idullaan kertomusaines, fiktio. Jokaisessa fiktiossa taas vastaavasti on edustettuna dokumentaarinen aines.” Jarmo Jääskeläinen on esittänyt, että “monet fiktioiden ohjaajat löytävät elokuvista enemmän todellisuuden aineksia kuin dokumenteista”. Esteetikko Rolf Ekmanin mukaan fiktio perustuu siihen, että se ei ole totta, mutta me asennoidumme siihen ikään kuin se olisi totta.

Tuntematon sotilas on fiktiivinen elokuva. Kuitenkin monet sodan kokeneet ovat käyneet sen kautta läpi sodan traumaattiset kokemukset. Taide voi vaikuttaa myös terapeuttisesti. Silloin kuvitteellinen on ankkuroitunut todellisuuteen. Eino Krohnin mukaan esteettiselle ilmiölle onkin “ominaista tavallista voimakkaammin ja intensiivisemmin tajuttu todellisuuden tuntu”.

Dokumenttielokuvassa fiktio ja fakta

Dokumenttielokuvan lajeja on monia. Yksi niistä on kokoomaelokuva. Elokuvaani Punaiset esiliinat on luonnehdittu sellaiseksi. Yhtenä elementtinä kokoomaelokuvissa on vanhojen ihmisten haastattelu.

Pyrinkö rekonstruoimaan historiaa? Tavallaan. Tarkoitus oli päästä niin lähelle sitä autenttista historiallista ajankohtaa, josta elokuvani kertoivat. Olin koko ajan lähdekriittinen. Mietin sitä “todellisuutta”, joka keväällä 1918 vallitsi: punaiset olivat hävinneet sodan, kapina kukistettu, valkoisen terrorin julmuus, vankileirikurjuus.

Marja Piiroinen- Honkasen punakaartin aseellisia naiskomppanioita koskevan tutkimuksen mukaan noin 3 % tytöistä ilmoitti valtiorikosoikeuksien kuulusteluissa liittyneensä kaartiin aatteellisista syistä. Lähes 40 % ilmoitti kuuluneensa ammattiosastoon, työväenyhdistykseen tai nuoriso- osastoon. Monissa punaisten muistelmissa mainitaan naisten olleen “aatteellisen innostuksen vallassa”.

Nuoret 15- 18- vuotiaat tytöt joutuivat valtiorikosoikeuden tuomareiden kuulusteltaviksi. Löysin paljon valokuvia tuomioistuinten jäsenistä. Sotilaspukuisia vakavannäköisiä tuomareita. Haastateltavat kertoivat ankarista kuulusteluista.

Kuvittelin tilannetta: nuoret tytöt pelonsekaisin tuntein; mahdollinen kuolemantuomio odottamassa; kaikki riippuu siitä, mitä vastaa kuulustelijalle. Jo tuossa vaiheessa oli tiedossa se, miten armotta valkoiset olivat teloittaneet aseelliseen naiskaartiin osallistuneita naisia.

Miten “rekonstruoida” tilannetta? Miten lähelle todellisuutta pääsen? Luonko dokumenttielokuvassa todellisuuden illusioita? Kaikki elokuvan elementit täytyy yhdistää, ja se tapahtuu ohjaajan näkemyksen mukaisesti. Ja lopullisesti katsojan mielikuvassa hahmottuu se “todellisuus”. Katsojan emotionaalinen reaktio on hänen näkökulmastaan totta.

Minusta tärkeää on ohjaajan eettisyys, moraali. Käytettävissä on autenttista materiaalia, mutta se ei yksistään kerro, kuvaa kokonaisuutta. Kysymys ei ole niinkään rekonstruktiosta vaan pyrkimyksestä päästä alkuperäisaineiston pohjalta niin lähelle kuin mahdollista ohjaajan kuvittelemaa todellisuutta. Se on dokumenttia, se on fiktiota. Yhtä kaikki se on yritys kertoa yhdellä tapaa todellisuudesta. Se ei ole pelkästään historiallisten tapahtumien kuvaamista.

Suhde kuvattavaan

Mitä tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin jotain ajankohtaa kuvataan, sitä enemmän, voimakkaammin nousee esille yleisiä teemoja: kysymys ihmisten pahuudesta, hyvyydestä, vihasta, rakkaudesta, väkivallasta; Punaiset esiliinat -dokumenttielokuvassa kysymys miehen ja naisen tasa- arvosta, naisen ja miehen suhteesta, naisen asemasta yhteiskunnassa.

Tampereen elokuvajuhlilla oli kaksi elokuvaa Bosniasta - Mustat leijat ja Menneisyyden haamut. Jälkimmäinen kertoi naisten taistelusta, jokapäiväisestä selviämisestä, joka muuttuu laajemmaksi taisteluksi oikeudesta. Elokuvalehtien uutislehdessä Virpi Ekholm niputti nämä ja Punaiset esiliinat otsikon “Nainen sodassa. Uhri ja taistelija” alle.

Punakaartin naisista hehkui päättäväisyys, määrätietoisuus, rohkeus, oikeudenmukaisuus, itsekuri, epäitsekkyys, herkkyys, huumorintaju, kiinnostus kulttuuriin (teloitetut valkeakoskelaiset tytöt olivat harrastaneet teatteria, laulua, soittoa ja voimistelua). Ja sen totesin itse, kun tutustuin neljään yli 90- vuotiaaseen naiskaartilaiseen.

Tutkimaton teema

Valkoisessa terrorissa Jaakko Paavolainen otti esille kysymyksen, missä määrin naisiin kohdistuvaan vihaan liittyi seksuaalisia jännitteitä:

“On tavallaan odotettavaakin, että valkoisen terrorin kaltainen rangaistusperiodi suuntautui myös naisiin. Naisten osuutta juuri poliittisen opinionin muodostumisessa ei tietenkään voinut hyväksyä. ... Toisaalta seksuaalisväritteiset käsitykset sukupuolten rooleista, kenties suorastaan nietzscheläiset tunnelmat naissukupuolen viheliäisestä luonnosta ovat olleet ruokkimassa säälimättömyyttä, joka purkautui teloituksina.”

Missä määrin punakaartin naisiin kohdistui seksuaalista väkivaltaa? Punaisten muistitiedoissa mainitaan vankileireillä “naisia kovakouraisesti raiskatun”. Eräs henkilö mainitsi enonsa kertoneen hänelle, miten

valkoiset raiskasivat naiset ennen teloitusta. Jukka Rislakki mainitsee kirjassaan Kauhun aika usean miehen raiskanneen erään jämsäläisen naisen juuri ennen ampumista. Kirjeessään vankileirin johdolle Santahaminan naisvankileirin apulaisjohtaja valitti saksalaisten häiritsevän naisvankeja ja vaati kiireellisiä toimenpiteitä.

Valkoisten kertomuksissa punakaartilaisnaiset kuvattiin lähes poikkeuksetta prostituoiduiksi. Naisten raiskaamisia sotien aikana tutkineen Veronika Pimenoffin mukaan voittajat ovat yleensä nöyryyttäneet vihollisen miehiä raiskaamalla näiden naiset. Olisivatko saksalaiset ja suomalaiset valkoiset tehneet tästä poikkeuksen?

Jätin aiheen kokonaan käsittelemättä. Miksi? Ei ollut näyttöä. Ehkä se ei olisi ollut elokuvan kokonaisuudessa uskottavaa, vaikka loogisesti kyllä mahdollista. Monelle katsojalle on kuitenkin herännyt epäilys asiasta.

Tutkimustyötä elokuvaan

Historiallisissa dokumenttielokuvissani olen pyrkinyt pääsemään lähelle sitä kokemustodellisuutta, jossa ihmiset elivät 1918. Haastattelut, ihmisten omat kertomukset ovat olleet tärkeä lähde. Sisällissota on ollut erittäin traumaattinen kokemus hävinneille, punaisille. Eikä myöhempi aika, 1920- ja 1930- luku, tuonut siihen paljoakaan lohdutusta. Päinvastoin.

Voittajien virallinen historiankirjoitus ei antanut sijaa työväestön kertomuksille. Punaisten kertomukset elivät, kuten UllaMaija Peltonen on väitöskirjassaan Punakapinan muistot esittänyt, vastakulttuurina työläisten keskuudessa. Tällöin muodostui erilaisia tarinoita, joita Peltonen on kattavasti analysoinut folkloren näkökulmasta

Ihmisen muisti on valikoivaa. Usein se on epäluotettavaa. Peltonen ei esittänyt, mitkä kertomukset ovat totta ja mitkä vain tarinoita. Se ei ollut tarkoituskaan. Mutta hän on selkiyttänyt ja täsmentänyt punaisten muistelma- aineistoa. Kaikki ei ole folklorea. Tarinoilla on todellisuustaustaakin.

Punaisten perheissä on vallinnut eräänlainen vaikenemiskulttuuri. Sisällissodan kokemukset ovat olleet niin rankkoja, ettei niistä ole haluttu puhua. Kun kertoja eläytyy psyykeä koetelluihin tapahtumiin, kipeisiin muistoihin, niin se on saattanut olla tuhoisaa kertojan mielen koossapysymiselle. Ehkä samaa, mitä on todettu juutalaisten keskitysleirikokemuksista: “uupuu Auschwitz- sairauteen, muistojen tuomaan tuskaan”.

Jos ihminen ei muista tarkkoja päivämääriä eikä paikkojen nimiä vuodelta 1918, se ei tee kertomuksesta epäluotettavaa. Hän on itse kokenut, nähnyt, kuullut, haistanut, tuntenut. Hänen emotionaalinen muistinsa on pettämätön. Tutkija Raija- Leena Punamäki on tutkinut ihmisen muistikuvien syntymistä, ja hänen mukaansa juuri traumaattiset kokemukset, etenkin sotamuistot piirtyvät voimakkaasti ihmisten mieliin, Ja ovat siis uskottavia.

Miten 95- vuotias voi muistaa 80 vuoden takaisia tapahtumia? En epäillyt, mutta olin hyvin “lähdekriittinen” kertomuksen autenttisuudesta. Usein erilaiset asiakirjat pitivät yhtä kertojan muistin kanssa. Lisäksi olen aina perehtynyt arkistomateriaaliin, asiakirjoihin, lehtikirjoituksiin, kirjalliseen ja puhuttuun aineistoon ja tutkimuksiin. Tosin hämmästyin sitä, miten vähän tutkimuksia on tehty naisista punakaarteissa. Siinä olisi sarkaa tutkimukselle.

Kuvia etsimässä

Argentiinalainen elokuvaohjaaja Fernando Barri on todennut: “Dokumentti on tärkeä todellisuuden hahmottaja. Usein todellisuutta ei muuten joko voida tai haluta nähdä.”

Punakaartilaiset kuvauttivat itseään keväällä 1918 ahkeraan monissa valokuvastudioissa. Naiskaartilaisistakin löytyy lukuisa määrä valokuvia eri valokuva- arkistoista. Löysin Kansallisarkistosta sattumalta noin kolmesataa lasinegatiivia punakaartilaisista. Joukossa oli kolmattakymmentä kuvaa naisista.

Elokuvatutkija Siegfried Kracauer on tutkinut yhteiskunnan ja elokuvan suhteita ja puhunut elokuvista vallitsevan yhteiskunnan peilinä: “Kansakunnan elokuvat heijastavat sen mielenlaatua suoranaisemmin kuin muut taiteet. ... Elokuvat eivät niinkään heijastele suoranaisia uskonkappaleita kuin psyykkisiä asenteita, niitä kollektiivisen mielenlaadun syviä kerroksia, jotka jäävät enemmän tai vähemmän - tietoisuuden ulottumattomiin.”

Suomen sisällissodasta on olemassa harvinaisen vähän filmiä. Saksalaisten joukkojen mukana tuli 3.4. myös heidän filmiryhmänsä. Se kuvasi pääasiassa omia joukkoja. Elokuvaryhmän kuvat on saatu sittemmin Suomeen Die deutsche Hilfe für Finnland -nimisenä lyhytelokuvana. Sen lisäksi Suomen kansallisfilmografia mainitsee Pathén kuvaajan Philipin liikkuneen kameransa kanssa joukkojen mukana.

Muutama vuosi sitten sain tietää, että on olemassa filmiä punakaartilaisista. Tässä lyhyessä filminpätkässä esiintyy punakaartin sairaanhoitajia. Ainutlaatuiset kuvat punakaartin naisista.

Kari Uusitalo mainitsee, että keväällä 1918 kamerat ja muu kuvauskalusto jäivät punaisten puolelle Helsinkiin. Kuvaustoiminta tyrehtyi Uusitalon mukaan tällöin kokonaan. Sodan jälkeen filmattiin valkoisten voitonparaati Helsingissä 16.5. Ennen sitä Lyyra- Filmi kuvasi huhtikuussa dokumentin Helsinki puhdistuksen jälkeen ja Pohjoismaiden Biografia Komppania Kuvia pääkaupungista vapautuspäivän jälkeen. Seuraavana vuonna esitettiin elokuvateatteri Eldoradossa kooste Kuvia Suomen vapaussodasta. Valkoisten järjestämiä paraateja ja suojeluskunnan esiintymisiä filmattiin seuraavina vuosina ahkeraan.

Suomalaisessa kulttuurimaisemassa suurin osa kirjailijoista tuki valkoisten rintamaa. Muutamat olivat jopa mukana taistelussa, ja V. A. Koskenniemi istui Suomenlinnan vankileirin teloitustoimikunnassa. Poikkeuksen teki F. E. Sillanpää. Hänen sisällissotakuvauksensa Hurskas kurjuus ilmestyi helmikuussa 1919. Samaan aikaan suomalaisen elokuvan voimahahmo Erkki Karu on tuottamassa lyhytelokuvaa Vapaussodan päättymisen muistopäivä. Suomalaiset elokuvantekijät suuntautuivat kuvaamaan ja dokumentoimaan valloittajien voitonhuumaa. Valkoisten kollektiivinen syyllisyys peitettiin dokumenttien valtaisalla kuvatulvalla.

Valikoituja otteita tv- kriitikoiden teksteistä

Tieto lisää tuskaa, mutta sanon silti nöyrästi: Kiitos ohjelmasta. ... Se palauttaa tutkivalla tarkkuudella mieliimme Suomen lähihistorian synkän luvun. ... Unohdetun sielun yksityistä terapiaa mutta lopulta se kasvaa yleispätevään voimaan. ... Kunnianteko punaisille naissotilaille. ... Sisällissodan armottomuus, taistelujen raadollisuus, pikatuomiot, murhat ja jälkiselvittelyt vankileireineen ja nälkäkuolemineen muistuttavat jälleen kerran kansakunnan syntytuskista. ... Tämä dokumentti antaa vihdoin äänen ja kasvot aikojen saatossa myyttiset piirteet saaneelle naiskaartille ja kuolemanpataljoonien jäsenille. Ylpein katsein naiset katsovat meitä vanhoista valokuvista kahdeksankymmenen vuoden takaa. ... Kiihkoton dokumentti enemmän historioitseva kuin politikoiva, mutta se ei merkitse, etteikö se saisi aivojen tunnekeskukseen värinää. ... Puhuu korutonta kieltään ihmisen julmuudesta, ehdottomuudesta kuin idealismistakin.

Punaiset esiliinat on dokumenttina hyvällä tavalla järkyttävä. Taas kerran nähdään millaisiin julmuuksiin jakaantunut yhteiskunta voi kansalaisensa johtaa. Opetus on selvä, jopa nykyajan ihmiselle. ... Peräänantamattomia rohkeita naisia. ... Tärkeä lisä pyrkimykseemme vihdoinkin ymmärtää historiamme julminta valhetta. ... Punainen nainen oli valkoisille kauhistus. ... Hoitoa kansan sielun haavaan. Nyt alkaa olla korkea aika hoitaa yhteisten muistojemme ja torjuntojemme taakka kansan sielusta. Voittajat eivät ole loputtomasti oikeassa. Heidänkin vääryytensä tulee asettaa totuuden eteen, Totuus tekee vapaiksi vasta kohdattuna ja kannettuna. ... Punaiset esiliinat on ylistyslaulu punakaartin naisille.

Eräs henkilö oli katsellut elokuvaa naisen silmin: “Naisen pahuus” on yhteiskuntaa vaivannut asia. Nainen vihollisena on enemmän kuin vihollinen, hänet on tuhottava viimeiseen naiseen. Miksi jotkut teot naisen tekeminä ovat inhottavia, mutta miehen tekeminä sankarillisia?

Pontus Blomster: Verlan tehdasmiljöö - maailmanperintökohde

Jaalan ja Valkealan kuntien rajamailla, Verlankosken rannalla sijaitsee UPMKymmene Oy: n omistama ja ylläpitämä Verlan pahvitehtaan ympärille rakentunut museoalue. Ympäristöministeriön vuonna 1993 julkaisemassa mietinnössä se jo luokiteltiin valtakunnallisesti merkittäväksi perinnemaisemaksi. Samana vuonna se määriteltiin myös museoviraston ja ympäristöministeriön laatimassa inventoinnissa valtakunnallisesti arvokkaaksi historialliseksi ympäristöksi. Huippunsa tämä kehitys saavutti 5.12.1996, kun Verlan puuhiomo ja pahvitehdas hyväksyttiin UNESCO: n ylläpitämään maailmanperintöluetteloon.

Verlan tehdasmiljöön historiallinen kehitys

Verlan historiallinen tausta liittyy olennaisesti Kymijokilaakson 1870- luvulla alkaneeseen teollistumiseen. Tällöin hyvin lyhyen ajan kuluessa Kymijoen ja sen useiden haarojen varrelle syntyi lukuisia höyrysahoja, puu

Pontus Blomster
Tampere
Verlan tehdasmiljöö maailmanperintökohde
Kuva: Heikki Pyykkö.

hiomoja ja pahvitehtaita. Niiden perustajat olivat usein ulkomaisia yrittäjiä. Vastaavanlaisia puunjalostusteollisuuden keskittymiä syntyi myös muualle Skandinaviaan suurten jokien varsille. Tälle puunjalostusteollisuuden pioneeriajalle oli tyypillistä lukuisat ennakkoluulottomat yritykset ja onnistumiset yhtä hyvin kuin pettymykset ja konkurssit. Kymenlaaksoon syntyneen “uudenaikaisen” puunjalostusteollisuuden myötä alueelle muodostui tällöin myös merkittävä uusi yhteiskuntaluokka, teollinen työväestö.

Verlassa puunjalostus alkoi vuonna 1872, kun nuori Sveitsissä opiskellut, oululaissyntyinen insinööri Hugo Neuman perusti Verlankosken länsirannalle puuhiomon. Opiskelujensa yhteydessä hän oli tutustunut Saksassa 1840- luvulla kehitettyyn uuteen keksintöön, hiomakoneeseen, joka mullisti koko aikaisemman paperinvalmistustekniikan. Neumanin kohtaloksi muodostui puuhiomon tulipalo vuonna 1876. Hänen jälkeensä Verlan puunjalostustuotantoa ryhtyi uudestaan käynnistämään itävaltalaissyntyinen paperimestari Gottlieb Kreidl. Verlan uutta pahvitehdasta oli perustamassa useita alan asiantuntijoita, mutta Gottlieb Kreidl säilytti asemansa “Verlan patruunana” lähes kolme vuosikymmentä. Puuhiomo rakennettiin uudestaan vuonna 1882, ja sen yhteyteen rakennettiin nyt myös pahvitehdas.

Verlan pahvitehdas kehittyi voimakkaasti 1880- ja 1890- luvuilla niin toiminnallisesti kuin miljöönsäkin osalta, mikä on nykyisellä museoalueella edelleen todettavissa. Tällöin alueelle rakennettiin myös “Patruunan pytinki” sekä 17- huoneinen työväenkasarmi. Tosin valtaosa Verlan noin 80- 90: stä työntekijästä asui omissa mökeissään kosken molemmilla rannoilla. Myös sähkö tuli Verlaan jo 1890- luvulla, valtakunnallisesti heti Tampereen ja Forssan jälkeen! Verlassa ei koskaan puhjennut ns. sisäsyntyistä lakkoa, mikä osaltaan kertoo tässä tehdasyhdyskunnassa vallinneesta hyvinvoinnista ja ilmapiiristä. Sen henkilöstö kohosi parhaimmillaan noin 160 työntekijään, joilla oli mm. oikeus saada tuotantoprosessissa käytettyä huopaa veloituksetta vaatemateriaalikseen. Myöskään vuoden 1918 sisällissota ei koetellut tätä teollisuusyhteisöä siten kuin monissa muissa vastaavissa yhdyskunnissa tapahtui. Rintamalinjan läheisyys tai Kymenlaakson tapahtumat eivät juurikaan rikkoneet Verrassa vallitsevaa rauhaa.

Kuljetusyhteydet muodostivat Verlan tuotannon laajentamiselle kuitenkin ylitsepääsemättömän ongelman. Raaka- aineena käytetyt kuusipuut voitiin tosin uittaa helposti Mäntyharjun reittiä pitkin Verlankosken yläpuolelle ja sieltä siirtää hiomoon lyhyttä rautatietä hyväksikäyttäen. Sen sijaan valmiita tuotteita jouduttiin kuljettamaan tehtaan alkuaikoina kymmenien kilometrien päässä sijaitseville Kausalan tai Utin rautatieasemille. Vuonna 1889 maantiekuljetus lyheni seitsemäksi kilometriksi, kun uusi rautatie ja Selänpään rautatieasema avattiin. Tästä tilanteen parantumisesta huolimatta pahvikollien kuljettaminen hevosilla mäkisessä maastossa aiheutti suuria vaikeuksia.

Verlan tehtaan omistussuhteissa tapahtui vuonna 1906 merkittävä muutos, kun Handelsbolaget Werla Träsliperi och Pappfabrik -nimisen yhtiön pääomistaja konsuli Wilhelm Dippell kuoli. Samana vuonna yhtiöstä muodostettiin osakeyhtiö A. B. Werla Träsliperi och Pappfabrik, joka vuonna 1920 myytiin Oy Kissakoski Ab: lle. Kaksi vuotta tämän jälkeen sen osakkeet siirtyivät Kymin Osakeyhtiölle, joka ei tehnyt Verlassa kuitenkaan merkittäviä investointeja. Tämän johdosta tehtaan tuotanto pysyi vuodesta toiseen lähes samalla tasolla. Suurimmillaan Verlan pahvituotanto oli vuosina 1950- 51, jolloin tuotettiin 2600 tonnia puupahvia vuodessa.

Lopullisesti Verlan tehtaan toiminta päättyi 18.7.1964, vaikka teollinen toiminta jatkuu alueella edelleen koskesta saatavan vesivoiman hyödyntämisenä. Verla oli jo tällöin todellinen kansallinen aarre, mikä ymmärrettiin tuolloin tehtaan omistavan Kymin Osakeyhtiön piirissä. Yhtiö teki tällöin kauaskantoisen kulttuuriteon päättäessään säilyttää entisen puuhiomo- ja pahvitehtaan kokonaisuudessaan ja kunnostaa sen teollisuushistorialliseksi museoksi. Museohankkeen alullepanijana oli tunnettu kymenlaaksolainen historioitsija ja kotiseutumies, FM Veikko Talvi, joka siihen aikaan vastasi yhtiön tiedotus- ja suhdetoiminnasta.

Verlan tehdasmiljöö säilyi mittakaavaltaan pienenä ja idyllisenä samalla, kun sen tekninen laitteisto, työtavat ja käsipahvin valmistus pysyivät lähes muuttumattomina. Vaikka tehtaan kaksi hiomakonetta uusittiin vuonna 1903 Karhulan Konepajan valmistamilla koneilla, niiden tekniset ratkaisut olivat aikaisempien koneiden kaltaisia. Vuonna 1922 tehtaaseen hankittiin kolmas, Tampellan valmistama hiomakone, joka oli teknisesti kehittyneempää mallia. Nämä kaikki kolme konetta olivat toiminnassa aina tehtaan vuonna 1964 tapahtuneeseen sulkemiseen saakka. Verlan tehtaan tuotannollinen toiminta säilyi aina sikäli saasteettomana, että sen tuotantoprosessissa ei käytetty kemikaaleja. Se ei myöskään tuhlannut raaka- ainetta, sillä tuotannon yhteydessä syntynyt puujäte hyödynnettiin polttopuuna. Verlan tuotantoa vietiin ennen vuotta 1917 pääasiassa Venäjälle ja myöhemmin Länsi- Eurooppaan sekä Amerikkaan. Verlan hyvätasoista puupahvia käyttivät etupäässä kirjansitomot sekä koteloiden ja laatikoiden valmistajat.

Verlan rakennukset

Verlan puuhiomo ja pahvitehdas on tyypillinen 1800- luvun jälkipuolella rakennettu suomalainen puunjalostustehdas. Samalla Verla on kuitenkin myös yleisesti Ruotsin Fröviforsin paperitehtaan ja Norjan Klevfosin selluloosa- ja paperitehtaan kanssa pohjoismaisten puunjalostusteollisuuden merkittävin teollisuushistoriallinen muistomerkki. Asemakaavallisesti Verla noudattelee varhaisempien pohjoismaisen rautaruukkien tiivistä perusmuotoa, jossa “patruunan pytinki” on hallitsevalla paikalla kosken rannalle sijoitettuihin tuotantolaitoksiin näh den. Kansanomaista rakennustapaa noudattelevat työväenasunnot puolestaan on sijoitettu säännölliseen riviin toiselle puolelle koskea kuin tuotantolaitokset. Rakennettuna ympäristönä Verla kertoo edelleen tehtaan ja ympäröivän maaseudun keskinäisestä vuorovaikutuksesta sekä teollisuustaajaman sosiaalisesta rakenteesta ja erilaisissa tehtävissä työskennelleiden ihmisten asumistasosta vuosisadanvaihteen Suomessa.

Merkittävimmät Verlan Jaalan puoleisella alueella sijaitsevista rakennuksista on suojeltu rakennussuojelulailla, ja ne edustavat Verlan alkuaikojen rakennuskantaa. Näihin kuuluvat alueen muotoutumiseen keskeisesti vaikuttaneen viipurilaisen arkkitehti Carl Eduard Dippellin suunnittelemat puuhiomo ja pahvitehdas, pahvikuivaamo, “Patruunan pytinki”, keilaradan paviljonki, palokalustovaja sekä makasiini. Saksalaista syntyperää ollut Dippell valmistui Hannoverin Polyteknisestä koulusta vuonna 1876, ja hänen ensimmäinen työnsä Verlassa oli vuonna 1885 rakennetun “Patruunan pytingin” vanhin osa. Nykyisin rakennus on UPMKymmenen yksityiskäytössä ja toimii konsernin henkilöstölle tarkoitetun lomakylän ravintolana ja yhtiön edustustilana. Puuhiomo ja pahvitehdas edusti valmistumisaikanaan vuonna 1895 vanhahtavasta ulkoasustaan huolimatta aikansa moderneinta rakennustekniikkaa. Kolmas erityisen mielenkiintoinen ja samalla nuorin Dippellin suunnittelema rakennus on tehtaan makasiini, johon 1950- luvulla sijoitettiin tehtaan omistama mylly. Myllyn toiminta loppui vuonna 1985, mutta sen koneistot ovat edelleen paikoillaan. Kuluvan vuoden alkupuolella myllymakasiinin toiseen päätyyn rakennettiin museon uusi kahvila, infopiste ja perusnäyttely. Vuonna 1902 valmistuneen rakennuksen seinämateriaalina on käytetty harvinaista Rakkolanjoen kaakelitehtaan valmistamaa vaaleaa maasälpätiiltä. Myös tehtaan vanhempi vesimylly Verlankosken tuntumassa on säilynyt.

Edellä mainittujen rakennusten lisäksi Verlan tehdasmiljöö käsittää lukuisia muita rakennuksia ja rakennelmia, jotka yhdessä muodostavat havainnollisen kuvan alueen kehityksestä. Alueella on jäljellä mm. nippuvetolaitoksen osittain säilynyt konehuone ja kiskotus, jotka liittyvät suomalaisen tukinuiton historiaan. Nippuvetolaitoksen avulla tukit siirrettiin 1960- luvulla Mäntyharjun reitiltä kannaksen yli toimitettavaksi edelleen Voikkaan ja Kuusankosken tehtaille. Vesistön hyödyntämiseen ja vaikutuksiin liittyvät myös 1920- luvulla rakennetut vesivoimalaitos, patolaitteet ja silta sekä vuosina 1954 ja 1995 rakennetut uudemmat voimalaitokset.

Verlan tehdas on rakennettu aikanaan täydelliseen erämaaympäristöön, jossa tuotantolaitosten ympärille syntyi tiivis kylä- ja tehdasyhdyskunta. Tehdas vaikutti merkittävästi myös Jaalan kylän muodostumiseen, jonka alueella sijaitsee osa tehtaan entisten työntekijöiden asuinrakennuksista. Valkealan puolella olevat työväenasunnot ostettiin jo varhain Kymin Osakeyhtiölle, ja ne ovat nykyisin UPM- Kymmene Oy: n henkilökunnan lomakäytössä. Vanha viime vuosisadal ta peräisin oleva työläisten asuinympäristö on säilynyt hyvin, ja se muodostaa edelleen harmonisen kokonaisuuden omenapuineen ja marjapensaineen. Verlan alueen hoidosta vastuun on kantanut pääasiassa UPMKymmene Oy sekä uusien voimalaitosrakennusten ja -rakennelmien osalta Kouvolan Seudun Sähkö Oy. Museovirasto valvoo alueen hoitoa, osallistuu aktiivisesti alueen säilymistä edistävään suunnitteluun, ja se on jo vuodesta 1987 lähtien myöntänyt Verlan tehdasrakennuksiin kohdennettuja konservointiavustuksia. Tulevaisuudessa alueen maisemointiin tullaan kiinnittämään yhä enemmän huomiota mm. uusia kaavoitus- ja metsänhoitoratkaisuja hyödyntämällä. Myös alueen yleisöpalvelutoimintoja ja -tiloja tullaan kehittämään.

Verla museona

Ajatus Verlan museoinnista lienee noussut ensi kertaa esille jo vuonna 1953, mutta vasta ajan kuluessa eri tekijöiden yhteisvai-

Verlan pahvitehdas. Lanssisalissa pahviarkit kiilloitettiin kalanterin telojen välissä.

Kuva: Verlan tehdasmuseo.

kutus vahvisti tämän kehityksen. Niin Veikko Talven toiminta kuin UPM- Kymmene Oy: n henkilöstön lomakylän perustaminen Verlaan mahdollistivat eräiden muiden seikkojen kanssa sen, että Verlan tehdasmiljöö päätettiin säilyttää. Verlan historia tehdasmuseona alkaa varsinaisesti vuodesta 1972, jolloin sen toiminta nykyisessä muodossaan käynnistyi. Tosin museaalinen toiminta oli alkanut jo ennen kuin tehdas ehti lopettaa tuotannollisen toimintansa, sillä Verlan toiminnan viimeisinä päivinä Veikko Talven aloitteesta tehtaan työstä kuvattiin dokumenttifilmi “Näin tehtiin Verlassa käsipahvia”. Sittemmin filmituotanto on jatkunut, kun vuonna 1995 kuvattiin filminovelli “Verlan Maria”, jossa nähdään välähdyksiä Maria Mattsonin työskentelystä tehtaan pahvinlajittelijana vuosina 1884- 1936. Marian työympäristöön voi konkreettisesti tutustua lajittelusalissa, jonka jykevään puulattiaan hänen jalanjälkensä ovat pysyvästi painuneet.

Tehdasmuseona Verla esitetään museovieraalle siinä muodossa kun se oli töiden päättyessä vuonna 1964. Koska tehtaan käsipahvin valmistuksessa käytettiin samoja menetelmiä ja koneita kuin vuosisadan alussa, tehdasinteriööri alkuperäisillä paikoillaan olevine koneineen ja tarvikkeineen antaa museovieraalle kokonaisvaltaisen aistimuksen vanhasta pahvitehtaasta. Työympäristö siinä kunnossa kuin se oli vuonna 1964 on edelleen alkuperäisessä asussaan, ja haluttaessa tehdas on saatettavissa uudelleen toimintakuntoon.

Verlan tehdasmuseossa on käynyt vuosittain keskimäärin 10 000 vierailijaa, joista noin 10 prosenttia on ulkomaisia. Museon päästyä UNESCO: n maailmanperintöluetteloon kävijämäärät ovat kasva neet tuntuvasti. Tähän oli varauduttu etukäteen ottamalla Verlan uudet kahvilatilat käyttöön keväällä 1997. Samoissa tiloissa on myös museon infopiste ja museomyymälä. Rakennuksen yläkertaan on pystytetty museon perusnäyttely, jollainen museoalueelta on aikaisemmin puuttunut. Uudistusten yhteydessä museo sai lisäksi omat toimistotilat, jotka palvelevat myös alan tutkijoita ja muita asiantuntijavieraita.

Tulevina vuosina Verlan tehdasmuseo pyrkii palvelemaan museovieraitaan mahdollisimman monipuolisesti. Opasvoimia lisäämällä on mahdollisuus antaa mm. ulkomaisille vieraille aikaisempaa parempi selvitys Verlan luonteesta ja merkityksestä. Yhteistyössä Jaalan ja Valkealan kuntien kanssa tehdasmuseo aikoo laajentaa ohjelmatarjontaa siten, että vierailla on mahdollisuus tutustua tehdasmuseon lisäksi Verlan kylämiljöössä sijaitseviin kalliomaalauksiin ja hiidenkirnuihin sekä 1700- luvulta peräisin olevaan venäläiseen rajavartiotorppaan ja 1900- luvun alun tyypilliseen työläisasuntoon.

Verlan tehdasmuseo on avoinna 15.5. 31.8. tiistaista sunnuntaihin kello 10.00- 18.00. Museon opastuskierrokset alkavat tasatunnein, viimeinen kello 17.00. Ryhmien on syytä sopia kierroksestaan erikseen varaamalla aika numerosta 020415 2170 (Kymin viestintäosasto, Kuusankoski). Museota koskeviin muihin tiedusteluihin vastaa tehdasmuseon intendentti, johtaja Eero Niinikoski numerossa 020415 2100. Verlan pääsylippujen hinnat kesällä 1997 olivat 20, aikuisilta, 10,- lapsilta ja opiskelijoita sekä 100,- koululaisryhmiltä. Hinnat sisältävät opastuksen, sillä varsinaisiin tehdassaleihin tutustuminen tapahtuu ryhminä.

Marjaliisa Hentilä: "Neiti, saisinko litran maitoa!" - Kaupan työ ja vaikea palkkatyöläisyys

Vanhoja valokuvia selailemalla voimme palauttaa mieleen entisajan kaupan “atmosfäärin”, jossa myyjät seisoivat asiallisesti pukeutuneina suuren tiskin ja kassakoneen takana, valmiina palvelemaan asiakkaitaan. Myyjät, kauppa- apulaisiksi kutsutut, olivat 1800- luvulla valtaosin miehiä. He olivat arvostettuja herroja aikana, jolloin tehdasvalmisteiset tavarat olivat vielä harvinaisia, eikä kaupantekoon kuulunutta laskutaitoakaan ollut jokapojalla.

Otsikko kertoo lukijalle artikkelin keskeisen aiheen: naiset kaupan työssä. Milloin naiset tulivat tiskin taakse ja miten heidän asemansa erosi miespuolisten työtovereiden asemasta? Jo otsikon puhuttelusta “neiti” paljastuu se, että asiakkaat pitivät kaupan työntekijää, myös naista suuressa arvossa. Rouvaksi, herraksi tai neidiksi puhutteleminen oli ylä- ja keskiluokkainen tapa, jota tavallinen työväestö ei käyttänyt oman luokkansa jäsenistä. Kun työläisperheen tytär pääsi kauppaan työhön, hänestä tuli hetkessä “neiti”, keskiluokan jäsen. Tällaista identiteettiä ja eroa työväestöstä lisäsivät siisti sisätyö, siveä käyttäytyminen, arvokas pukeutuminen ja mahdollisuus olla tekemisissä myös yläluokkaisten ja varakkaiden asiakkaiden kanssa.

Myyjän ammatti naisvaltaistuu

Myyjät kuuluivat vielä 1800- luvulla porvaristoon ja Suomen varakkaaseen väestönosaan. Myyjä oli nuori mies, joka harjoiteltuaan ammattia noin kymmenkunta vuotta oli pätevä kauppiaaksi. Hän oli kauppiaskokelas, ja jos onni suosi, hän sai kootuksi pääomia omaa liikettä varten. Vuonna 1879 kauppa vapautui Suomessa kaikista sitä säätelevistä kahleista. Tuolloin myös kauppiaan ammatilliset pätevyysvaatimukset poistettiin. Kaupankäynnistä tuli joka miehen ja joka naisen oikeus, naineita naisia lukuun ottamatta. Kun kauppaliikkeiden määrä alkoi lisääntyä, myös naiset tulivat yhä näkyvämmin asiakaspalveluun.

Naisten työ kaupassa ei kuitenkaan alkanut vasta vuoden 1879 elinkeinovapautuksesta, vaan se juonsi juurensa paljon kauemmaksi. Niin kauan kuin Suomessa kauppaa perheyrityksien muodossa oli harjoitettu, vaimot ja tyttäret toimivat avustavina perheenjäseninä kaupan työssä. He mittasivat ja punnitsivat tavaroita ja huolehtivat puodista, kun kauppias itse oli markkinatai ostosmatkoilla. Naiset tulivat myös asiakaspalveluun silloin, kun kysyttiin taloudenhoitoon tai muotiin liittyviä tavaroita. Kaup-

Marjaliisa Hentilä
Espoo
“Neiti, saisinko litran maitoa!” Kaupan työ ja vaikea palkkatyöläisyys

piaat valikoivat ja kouluttivat sukulaisistaan tai palveluskunnastaan sopivimmat piiat tai palvelijattaret myyntityöhön.

Oli tavallista, että kauppiaan palveluskunta ja myymälähenkilökunta asuivat aina tälle vuosisadalle asti ylöspidossa kauppiaan perheessä, esimerkiksi Stockmannilla erillisessä “täysihoitolassa” vuoteen 1907 asti. 1800- luvun lopulla parhaimmin palkatut konttoristit pystyivät jo muuttamaan pois kauppiaan perhetaloudesta. Naispuolisen myymälähenkilökunnan työ kaupassa kuitenkin peittyi virallisten tilastojen varjoon, sillä heidät luettiin väestölaskennassa tavalliseksi palvelusväeksi. Se ei ollut ihme, sillä suurin osa naismyyjistä oli entisiä piikoja tai palvelijattaria, jotka tekivät pienkauppiasperheissä päivällä myyntityötä ja illalla kotitaloustyötä. Miespuoliset kauppa- apulaiset tulivat kaupan työn historiassa vahvasti esiin, koska heidät tilastoitiin itsenäisiksi ammatinharjoittajiksi. Naisten työ kaupassa oli kuitenkin huomattavasti laajempaa kuin viralliset tilastot osoittivat. 1900- luvun alussa viimein myös tilastot vahvistivat sen, että naiset olivat todellisuudessa kaupan työntekijöiden enemmistönä.

Naismyyjät ja feminiininen pätevyys

Miten naiset, työläis- ja maalaistytöt kykenivät “kaappaamaan” myyjän arvostetun ammatin itselleen? Naisia palkattiin elintarvikkeiden, kankaiden, lankojen ja vaatteiden myyntiin. Naiset tulivat myymään elintarvik-

Osuusliike Vaasanseudun päämyymälän leipäosaston myyjättäret vuonna 1922.
Kuva: Työväen Arkisto.

keita ja kodin tavaroita eli aloille, joihin naisilla oli ns. luonnollista taipumusta eli naissukupuolen kasvatukseen liittyvää asiantuntemusta. Miesmyyjät myönsivätkin, että käytännön kaupan työssä he eivät “pärjänneet” naisille sorminäppäryydessä tai nopeudessa, kun oli kysymys jauhojen punnitsemisesta paperipusseihin ja niiden sulkemisesta narulla kestävästi. Nuorilla myyjättärillä oli myös tunnustettu mainosarvonsa liike- elämässä ja esimerkiksi tupakkakaupat, joissa pääasiassa asioivat vain miehet, ottivat palvelukseensa yksinomaan naisia. Miesenemmistöinen myyjäkunta toimi pisimpään rauta-, liha- ja alkoholimyymälöissä. Tärkeä syy naisten käyttämiseen kaupan asiakaspalvelussa oli se, että naisten palkkatyön yleistyessä naisista tuli myös asiakaskunnan enemmistö. Kaupan työntekijäin naisistuminen oli väistämätöntä, kun lisäksi naistyöntekijät olivat halvempaa työvoimaa kuin miehet.

Kaupan ammattien piirissä myyntityö oli jo tämän vuosisadan alussa huonommin palkattua työtä kuin kaupan miesvaltaiset työalat, ajomiehen tai varastomiehen työ. Myyjien enemmistö oli naimattomia naisia, jotka asuivat kauppiaan perheessä tai kotonaan - molemmissa tapauksissa perinteisen patriarkaalisissa oloissa - kunnes menivät naimisiin ja jäivät pois työelämästä. Kaupan työntekijät saivat ns. sekapalkkaa eli luontaisetuja (asunnon, ruuan ja muun ylöspidon) sekä rahaa.

Rahapalkka jäi näissä oloissa hyvin pieneksi, eikä sitä ollut tarkoitettukaan perheen elättämiseen vaan henkilökohtaisiin menoihin. Naismyyjät ansaitsivat kuitenkin enemmän kuin palkkatyötä tekevien naisten enemmistö, palvelijattaret tai teollisuustyöntekijät.

Oliko palkkatyöläisyystietoisuuden kehittymisellä mahdollisuuksia tässä ilmapiirissä? Naismyyjät olivat kohonneet sosiaalisesti ja taloudellisestikin työläisnaisten ja työväenluokan yläpuolelle. Siksi heidän samaistumisensa palkkatyöläisyyteen ei ollut ollenkaan itsestään selvää, ei edes työväen omistamissa osuuskaupoissa. Asi aa ei tehnyt yhtään helpommaksi se, että

liikealalla oli useita ammatillisia liittoja ja ne olivat työväenliikkeen periaatteiden vastaisia.

Kaupan väki ja porvarillinen maailmankatsomus

Vanhin kauppa- apulaisten yhdistys, Jyväskylän kauppalaisseura, perustettiin vuonna 1875. Se oli kauppiaiden ja heidän apulaistensa yhteinen sivistysseura. Miesvaltaiset ja -johtoiset kauppa- apulaisyhdistykset alkoivat pitää vuonna 1897 valtakunnallisia kokouksiaan, ja niiden yhdyselimeksi perustettiin vuonna 1899 keskusvaliokunta. Varsinainen liitto, Suomen kauppa- apulaisyhdistysten liitto perustettiin vuonna 1906. Se oli myöhemmin nimeltään Liikeapulaisten liitto, Liikealalla toimivien liitto ja vuodesta 1940 Suomen Liikeväen liitto.

Se otti aluksi etäisyyttä osuustoimintaan ja vuoden 1905 suurlakon aikaan koko työväenliikkeeseen. Kauppiaiden vaikutus oli liitossa suuri, ja sen toimintamallina oli työnantajan kanssa neuvottelemisen periaate, eivät vaatimukset, mielenosoitukset tai lakkoilu, kuten työväenliikkeellä. “Porvarillisen” Liikeapulaisten liiton panos liiketyöntekijäin sivistyksellisen ja lainsäädännöllisen aseman edistämisessä oli kuitenkin suuri. Liiton johto oli lähestulkoon akateemisesti koulutettua. Juuri siksi, että liitto toimi hyvässä yhteistyössä Suomen vaikutusvaltaisimpien kauppiaiden ja virkamiesten kanssa, sillä oli mm. suuri vaikutus siihen, millaiseksi kaupan alan ensimmäinen laki, liikeapulaislaki, vuonna 1919 muotoutui. Lakiin saatiin virkamiehille kuuluvia oikeuksia, mm. työväestöä huomattavasti paremmat kesälomaedut.

“Porvarilliselle” Liikeapulaisten liitolle oli johdonmukaista, että se halusi vaikuttaa liiketyöntekijäin palkkojen kohottamiseen lainsäädännön avulla eikä toiminut työehtosopimusten puolesta ennen toista maailmansotaa. Liikeapulaisten liitto jatkoi vanhan kauppa- apulaisperinteen ylläpitämistä

siinä mielessä, että se katsoi liike- apulaisten olevan sivistynyttä keskiluokkaista väkeä ja henkisen työn tekijöitä. Ainoastaan varastotyöntekijät ja ajomiehet liitto luki työväestöön kuuluviksi. Liikeapulaisten liiton jäsenet työskentelivät yksityiskauppiaiden palveluksessa. Vapaa yrittäjyyden henki ja isänmaallisuuden korostaminen olivat sekä kauppiaille että Liikeapualaisten liitolle yhteisiä periaatteita.

Aina 1930- luvun puoliväliin asti Liikeapulaisten liitto oli suurin kaupan ammattiliitto. Sen rinnalla toimi liikealalla seitsemän muuta porvarillista suomen- ja ruotsinkielistä liittoa. Porvarillisten ammattiliittojen hegemonia kaupan alalla oli ylivoimainen ja ne vastustivat “sosialistista ja poliittista”, SAK- laista Suomen Liiketyöntekijäin liittoa, joka oli perustettu vuonna 1917. Suomen Liiketyöntekijäin liitto (SAK) kasvoi kuitenkin 1930- luvun puolivälissä suurimmaksi kaupan ammattiliitoksi, eikä se enää sen jälkeen menettänyt tätä asemaansa. Mitä 1930- luvulla tapahtui? Kohottiko lama työläistietoisuutta naisissa? Porvarillisen Liikeapulaisten liiton heikkous näytti olevan se, että sitä ei vielä tuolloin johdettu ammattimaisesti. Liiton ensimmäinen päätoiminen sihteerikin palkattiin vasta vuonna 1942.

Naismyyjät, osuustoiminta ja palkkatyöläisyysidentiteetti kohtaavat

Liiketyöntekijäin järjestäytyminen työväenliikkeeseen sai alkunsa kauppiaiden miespalvelijoiden keskuudessa eli varasto- ja ajomiesten piirissä, puhtaasti ruumiillisen työn alalla. Kuljetusalaa tutkinut Tapio Bergholm on selvittänyt, että ensimmäinen työväenliikkeeseen kuulunut liiketyöntekijäin ammattiosasto oli vuonna 1899 perustettu Wiipurin työväenyhdistyksen Miespalvelijaammattiosasto.

Osuustoiminta oli uusi, vuodesta 1900 suosion saanut kuluttajien yhteisomistukseen perustava yhtiömuoto, joka laajeni nopeasti koko valtakuntaan. Johtajia lukuun ottamatta osuusliikkeiden työntekijät olivat palkkatyöntekijäin asemassa. He olivat suuressa määrin naisia ja ennen kaikkea myös “neitejä”. Aloite naismyyjien ammatilliseen järjestäytymiseen tulikin aluksi ulkopuolisilta osuuskunnan jäseniltä. Osuustoiminta oli lähellä työväenliikkeen periaatteita ja usein työväenyhdistyksiä johtivat osuuskaupan myymälänhoitajat. He tai jopa osuuskunnan jäsenet, kuten esimerkiksi Turussa, vaativat, että myymälähenkilökunnan tuli järjestäytyä ammatillisesti työväenliikkeeseen.

Osuusliike Vaasanseudun myymälä n: o 4 vuonna 1922. Myymälänhoitajana toimi Saimi Vainio (kuvassa oikealla).
Kuva: Työväen Arkisto.

Liiketyöntekijäin järjestäytyminen työväenliikkeeseen oli hidasta, vuoteen 1910 mennessä liiketyöntekijäin ammattiosastoja oli ainoastaan neljä, Viipurissa, Turussa, Tampereella ja Helsingissä. Vuonna 1917, kun Suomen Kauppa- ja liiketyöntekijäin liittoa (SAJ) perustettiin, jäsenyhdistyksiä oli kahdeksan. Kansalaissodan jälkeen yksityisten kauppiaiden työntekijät jäivät ammattiosastoista pois ja aina toiseen maailmansotaan asti Liiketyöntekijäin liittoon kuului ainoastaan työväen osuuskauppojen henkilökuntaa. Palkkatyöläisyysidentiteetin herääminen liiketyöntekijöissä ja erityisesti naismyyjissä liittyi aina toiseen maailmansotaan asti kiinteästi työväen osuuskauppain ilmapiiriin.

Mikä oli sitten itse  liiketyöntekijäin asema kahden ammatillisen liikkeen ja kahden maailmankatsomuksen kilpakentässä 1930- luvulla?

Vuosien 1930- 1933 välinen lamakausi toi ensimmäistä kertaa työttömyyden myös liikealalle. Työttömät laskettiin jo useissa tuhansissa. Laman aikana naimisissa olevat naiset joutuivat väistymään kaupan työstä ja antamaan paikkansa miehille, perheen pääasiallisille elättäjille. Lama osoitti konkreettisesti sen, että keskiluokka saattoi joutua samaan asemaan kuin tavallinen työväestö, työttömäksi. Tätä oli Liiketyöntekijäin ammattiliitto (SAK) koko historiansa ajan korostanut. Esimerkiksi valtionapuun perustuvat työttömyysavustukset, vaikkakin vaatimattomat, ja työttömille jäsenille annetut matka- avustukset työnhakuun toiselle paikkakunnalle olivat Liiketyöntekijäin liiton (SAK) jäsenten luontaisetuja, joita ei porvarillisella puolella tunnettu. Työehtosopimuksilla liitto saavutti palkankorotuksia, työntekijän oikeuden ikälisäkorotuksiin, sairasajan palkkaan ja kesälomaan. Työehtosopimuksissa naisten palkat olivat vain noin 15 % pienemmät kuin miesten. Sukupuolten palkkaero oli yksityisten palveluksessa huomattavasti suurempi.

Työttömyyden kokemus tai sen uhka sekä Liiketyöntekijäin liiton (SAK) uudet agitaatiomuodot kaksinkertaistivat liiton jäsenmäärän jo 1930- luvun lopulla 5000: een jäseneen. Liiton toimitsija Janne Hakulinen kiersi koko vuosikymmenen aluksi gramofoni ja sittemmin elokuvakone kainalossaan ympäri Suomea ja teki liiton edunvalvontaa, työehtosopimuksia ja ammattiliiton tuomaa työttömyysturvaa tunnetuksi. Hakulisen panos liiton ammattimaisessa mainostamisessa oli suuri, ja varsinkin elokuvaesitysten avulla tavoitettiin ennätyssuuret yleisömäärät. Liitto alkoi sijoittaa 1930- luvun loppua kohden huomattavan suuren osan budjetistaan nimenomaan naisiin kohdistettuun valistustyöhön.

Vuonna 1939 vajaa kymmenen prosenttia kaupan työntekijöistä kuului Liiketyöntekijäin liittoon, samaistui palkkatyöntekijöiksi ja halusi liitolta aktiivista edunvalvontaa. Se oli huomattava saavutus naisvaltaisella alalla, jonka työntekijät eivät kuuluneet varsinaiseen työväestöön. Palkkatyöläisyystietoisuuden juurruttaminen työväen omien liikeyritysten keskuudessa oli alkanut. Yksityiset työnantajathan kielsivät tuolloin vielä täysin työntekijöidensä liittymisen “sosialistijärjestöihin”. Yksityisen liike- elämän muuri murtui talvisodan myötä, ns. tammikuun kihlauksen 1940 jälkeen, jolloin työnantajapuoli julistusluontoisesti hyväksyi työväenjärjestöt neuvotteluosapuoleksi. Yksityisen sektorin työntekijät saivat työnantajien luvan järjestäytyä ja kuten aiemminkin, ensimmäisinä ammatilliseen työväenliikkeeseen tulivat varastomiehet.

Artikkeli perustuu Liikealan ammattiliiton ja Suomen Akatemian rahoittamaan tutkimukseen kaupan työn ja työntekijöiden aseman muutoksesta.

Risto Koskinen: Tukikeräyksiä, näytelmiä, torvisoittoa - Pietarsaaren työläiskulttuurin synty

Työväen järjestynyt toiminta lähti Pietarsaaren säätyvaltaisessa 3.071 asukkaan pikkukaupungissa liikkeelle väestörakenteen ja muuttoliikkeen takia erittäin vauhdikkaasti. Tehtaissa, sahoilla ja käsityöverstaissa työskenteli jo vuonna 1901 1.403 henkeä, joista enemmistö eli 819 oli naisia. Varsinkin tupakkatehtaalle, konepajalle ja sahoille oli saapunut paljon suomenkielisiä, mutta kaupungin kirjoilla heitä oli vasta 316. Kymmenen vuoden kuluttua luku oli 2.729, jolloin suomenkieliset jo muodostivat työläisten enemmistön.

Ahtaista kodeista ja kortteeripaikoista lähdettiin yhteisille veneretkille Storsandiin tai joihinkin Westersundinkylän tilaviin maalaistaloihin piiritansseihin ja ohjelmanpitoon. Suomenkieliset torjuivat kuitenkin säätyläisten marraskuussa 1900 valmisteleman kaksikielisen Hyödyksi ja huviksi -yhdistyksen ja suuntautuivat oman Pietarsaaren työväenyhdistyksen perustamiseen, mikä tapahtui 31.3.1901.

Työväen järjestäytymisen kanssa yhtä jalkaa kasvoivat myös ruotsinkielisten tehtaanisäntien, virkamiesten, kauppiaiden ja muiden säätyläisten pelot. Etenkään kunnallista äänivaltaa he eivät Pietarsaaren työläisille sallineet.

Monin käytännöllisin painostuskeinoin työväki toteutti kunnallisiakin uudistuksia, mutta herrojen “kukkarovaaleihin” suomenkielinen työväenyhdistys ei osallistunut. Raatihuoneen edustalla oli mm. 14.11.1911 suuri mielenosoitus, koska vain “porvareilla kuolinpesineen on tilaisuus ottaa osaa paraillaan toimitettavaan valtuusmiesvaaliin”. Hanna Malm ja Kalle Suosalo puhuivat osanottajille sekä vaalikanslian ikkunoista kurkisteleville kukkaroherroille, joille osoitettiin yhteislaulu “Varat kansan hankkimat ovat menneet kaikki konnain kukkaroon”.

Yhtä monipuolista ja kansanläheistä työväen toiminta oli ammattiyhdistys-, valtiollisissa ym. asioissa. Järjestöissä ei kuitenkaan koskaan suuntauduttu asioiden väkivaltaiseen ratkaisuun.

Tukikeräykset

Työläisten asema vuosisadan alun Pietarsaaressa oli suojaton. Yhdistyminen ammateissa ja sitä myöten yhteisissä järjestöissä synnytti nopeasti syvän sosiaalisen yhteistunteen. Myös järjestöt ja niiden toimipaikat oli rakennettava aivan alusta, joten työväen taloudellinen vastuu ja taito yhteisten asioi-

Risto Koskinen
Pietarsaari
Tukikeräyksiä, näytelmiä, torvisoittoa Pietarsaaren työläiskulttuurin synty

den hoidossa kypsyi nopeasti. Yhteisillä huvitilaisuuksilla ja työmaakeräyksillä oli myös suuri sosiaalinen ja aatteellinen merkitys työväen yhdistymiselle.

Jäseniä kuohutti esimerkiksi 22.9.1901 kokouksessa kovin, kun Pinjaisten ja Fiskarsin tehtaiden johto oli kieltänyt työläisiltä yhdistystoiminnan ja työväenlehtien tilaamisen. Vähän myöhemmin luettiin lehdistä Juvan tehtaiden työläisten karkotuksesta. Seitsemällä työpaikalla suoritettiin heti keräys, jonka tuotto 165,50 mk lähetettiin Länsi- Suomen Työmiehen kautta Juvan hädänalaisille.

Tukikeräykset ja lahjoitukset kuuluivat kautta vuosikymmenten Pietarsaaren työläisten toimenkuvaan. Ne suuntautuivat yhtä lailla Voikkaan paperityöläisten tueksi helmikuussa 1905, Laukon torppareilla kesäkuussa 1907 kuin Ruotsin lakkolaisille vuonna 1909, jolloin jokainen työssäkäyvä jäsen maksoi kolmen viikon ajan lakko- ja sulkutukea, miehet 50 penniä ja naiset 25 penniä viikossa.

Avunpyyntöjä tuli usein myös paikallisten taistelutilanteiden, vakavien loukkaantumisten tai perheenhuoltajan sairastumisen takia. Vuosina 1906- 08 eniten apua pyydettiin työväentalojen rakentamiseen. Yhdessä kokouksessa saattoi olla 4- 5 anomusta, ja usein ilmaantui vapaaehtoinen, joka halusi kerätä omalta työmaaltaan varoja entisen kotiseutunsa työväentalon rakentamiseksi.

Äänioikeusasia herätteli työläisten toimintavalmiutta jo varhaisessa vaiheessa. 1.6.1903 oli vapaapäivä, jolloin höyrypaatti Iiriksellä tehtiin yhteinen retki Gräcköhön. Ohjelmassa oli uimisen ja seurustelun ohella ääni- oikeusesitelmä ja sadan äänioikeusmerkin myynti. Sama asia oli esillä myös juhannuksena Vaasan työväenyhdistyksen vieraillessa Pietarsaaressa.

Varsinainen vauhditus äänioikeuskamppailun rahoitukselle annettiin kuitenkin vasta vuonna 1905 vapputilaisuudessa, jolloin päätettiin yhteisen “herätysvaliokunnan” toimista. Jo kesäkuussa oli 10 pennin äänioikeuskirjoja myyty 300 kappaletta. Metalli-

Pietarsaaren
työväenyhdistyksen talo.
Kuva: Työväen Arkisto.

nen äänioikeusmerkki (10 p) oli sadan ja pahvinen (5 p) 421 ihmisen rintapielessä. Jokaisen työssäkäyvän tuli antaa äänioikeusrahastoon päivän palkka. Sen luovutuspäiväksi julistettiin 20.7.1905, jolloin työväentalolla pidettiin Ruotsinkielisen työväenliiton agitaattorin Anders Käcklundin johdolla kamppailutilaisuus.

Vaikka valtiollisen äänioikeuden toteutuminen näytti jo sarastavan, vuoden 1906 keväästä tuli vielä kiihkeä. Työpaikoilla leijui työläisten lakon ja työnantajien sulun uhka. Pietarsaaren porvarit yllyttivät alueen maanviljelijöitä elintarvikkeiden myyntikieltoon, jos lakko puhkeaisi. Työväenyhdistyksen maaseudulle lähettämät Heikki Halme ja Wille Wenäläinen toivat maaseudulta mieluisaa tietoa: torpparit ja maatyöläiset ovat äänioikeuden kannalla - myös ruokatarvikkeita riittää.

“Pohjaton kuin papin säkki”

Oman talon hankinta kangasteli Pietarsaaren työläisten mielissä yhdistyksen perustamisesta lähtien. Vuokrahuoneistoissa toimiminen osoittautui epävarmaksi. Sitä paitsi haluttiin saada keskeiselle paikalle oma juhlasali, johon mahtui 700 henkeä. Tonttia anottiin kaupungilta, mutta se tarjosi vuonna 1904 paikkaa syrjäiseltä Gjutellin suolta, joka ei kelvannut yhdistykselle.

1.6.1905 syntyi sen sijaan kauppa kauppias Nymanin talosta, joka oli verrattain keskustassa ja laajennuskelpoinen. Jo 11.9.1905 sen nurkkaukseen hankittiin “Kyltti rautapellistä, punaisella pohjavärillä ja valkoisilla kirjaimilla TYÖVÄENYHDISTYS”.

Se oli työväen toimitilojen hankinnan vankka ja onnistunut aloitus, jolle kymmenen seuraavan vuoden kuluessa tuli alati jatkoa. Ostoa varten saatiin kaupungin rahastosta laina, mutta kunnostustöiden rahoituksen ratkaisi satamaosasto 4.000 mk: n lainalla, joka oli suoritettava takaisin kuukauden varoitusajalla.

Vihdoin avautuivat tilat iltamille, näyttämöille, urheilijoille, ammattiosastoille ja muille. Samalla kehittyi myös taloudellisesti kannattava toiminta. Tosin se vaati myös hyvin nopeasti uusia lisätiloja. Laajennuksia tehtiinkin vuosina 1907 ja 1909.

Rahankeräysten ja velkojen keskellä toimiville jäsenille laajennuspäätökset tuottivat vaikeuksia. Sanottiin yhdistyksen olevan pohjattoman kuin papin säkin. Jos kuinka tiloja laajennettaisiin, niin ahtaus sittenkin olisi vallalla. Innokkaimmat vaativat puolestaan koko talon purkamista ja kivitalon rakentamista paikalle.

Luonnon ihanin paikka

Kaupungin perinteinen merielämä nostatti haaveita myös ikiomasta kesäpaikasta, jollainen ensi kertaa vuokrattiin vuonna 1911 Gräcköstä. Varsinainen täysosumapaikka löytyi kuitenkin vasta 1914 Sandöstä, josta ostettiin 20.000 tynnyrinalaa 10.000 markalla 100 vuodeksi. Jo samana vuonna sinne nousi suuri tanssilava lisätiloineen, myöhemmin myös soitto- ja laululava, jolla kesäteatterikin viihtyi.

Huvisaareksi puhutellusta saaresta tulikin seuraavaksi 15 vuodeksi seudun suurin kesätapahtumapaikka. Työväenyhdistys ja Woima rakensivat sinne jo 1915 500 metrin juoksuradan sekä hyppy- ja heittopaikat. Kuljetus hoidettiin ensin vuokra- aluksilla, mutta jo kesäksi 1916 teetettiin Öjassa 11- metrinen 80 henkeä kantava alus ja sille erillisellä kaupalla kahdeksan hevosvoiman hinaajapaatti.

Vuonna 1915 Huvisaaressa käynnistyi työläislasten jokavuotinen viiden päivän kesäleiri, jolle vuonna 1916 osallistui jo yli 500 5- 14- vuotiasta lasta. Leirin takana olivat yhdistyksen naiset ja kunnallisjärjestö. Lasten ylläpito maksoi 2.030 markkaa, josta Strengbergin ja Holmin tupakkatehtaat maksoivat 1500 ja 150 mk, osuuskauppa 200 mk ja ammattiosastot loput.

Saaritoiminta jatkui myös koko 1920- luvun. Se oli hyvin järjestäytynyttä kansanliikettä työväen yhteisen omaisuuden ja toiminnan hoitamiseksi. Yhtenä viikonloppuna eri tehtäviin tarvittiin noin 90 henkeä, jotka suorittivat ne lähes korvauksetta. Hoitovuorot vaihtuivat viikottain. Siinä kehittyi ihmisten kesken tiivis yhteisvastuu ja solidaarisuus.

Oma lehti vaaleihin

Ensimmäiset eduskuntavaalit pidettiin 1907. Wille Wenäläinen, PTY: n ensimmäinen puheenjohtaja, ennätti jo tapansa mukaan tiukkaan äänensävyyn vaatia yhdistyksen oman paikallislehden perustamista näin tärkeän tapahtuman edellä. Vaasasta tuli kuitenkin odotettu tieto läänin yhteisestä lehtihankkeesta. Vapaan Sanan ilmestyminen lujitti suuresti seudun yhteiskunnallista työtä. Kalle Suosalo välitti leipurintyönsä ohessa juttuja lehteen ja talon vahtimestari Pekka Tiihonen hankki ilmoituksia ja tilauksia.

Työväenyhdistys merkitsi lehden osakkeita, myönsi pieniä lainoja, lahjoitti iltamatuloja, jne. Niillä heiveröistä lehteä matkaan punnattiin. Ilman omia painokoneita ei lehden ilmestymistä kuitenkaan saatu varmistetuksi. Niinpä Pietarsaarellekin esitettiin 1.12.1910 uusi jäsenmäärään perustunut 6.000 mk: n rahoitusosuus. Se tietenkin täytettiin, ja vuoden 1911 aikana kerättiin jokaiselta yhdistyksen 800 jäseneltä 7,50 markan kirjapainomaksu.

Lehti ei ollut tiedonlevityksen kannalta huono sijoitus. Vuosina 1916- 17 Vapaan Sanan levikki oli Pietarsaaressa 1.100, ja työväen sanoma löysi tiensä kolme kertaa viikossa lähes jokaiseen suomenkieliseen perheeseen.

Työväenkulttuurin alku

Työväenyhdistyksen ensimmäiset yhteiskunnalliset tehtävät olivat sivistys- ja kulttuuripitoisia. Kaupunginvaltuuston puoleen käännyttiin suomenkielisen kansakoulun ja hetken päästä myös käsityökoulun sekä oman oppikurssitoiminnan aloittami seksi. Jo pari kuuta perustamisensa jälkeen

- 8.6.1901 - työväenyhdistys esittäytyi näyttävästi järjestämällä Vanhan Haminan juhlakentällä ensimmäisen työväen ja suomenkielisen juhlan.

Sunnuntaisin työväenyhdistyksen puhuja- ja keskusteluseurassa harjoiteltiin puheen, esitelmän tai alustusten pitoa, mutta joka tilaisuuteen kuului myös runon, kertomuksen sekä sadun esitys ja arvostelu. Työväen senhetkiset yhteiskunnalliset tavoitteet antoivat harrastus- ja kulttuuritoiminnallekin tavattoman vauhdin.

Vuoden 1902 alusta tilaisuuksien pitoon saatu raatihuoneen huutokauppakamari antoi mahdollisuuden iltamille, joita kevättalven aikana pidettiin 18. Useimpiin harjoiteltiin piennäytelmä, kuten Vapauden sorto, Torpan tyttö, Passaripoika, Yökausi lahdella. Vakio- ohjelmistoon kuului myös ryhmälaulua ja -tanssia, monologi, kupletti, satu, soittoesityksiä ja esitelmä äänioikeudesta, raittiudesta tms. Tilaisuuksia omistettiin myös perhe-, puku- tai tanssi- iltamiksi. Puhdas voitto niistä oli yhteensä 747 mk 68 p, mikä ei ollut toisarvoinen asia.

Näyttämö

Samana vuonna esitettiin myös työväenyhdistyksen ensimmäisenä varsinaisena näytelmänä pidetty Saimaan rannalla, ja syksyllä aloitettiin Minna Canthin Murtovarkaan harjoitukset. Canthin työläisten ja naisten oikeuksia puolustava sanoma meni perille tupakkakaupungissa, ja 20 hengen voimin esitettiin 13.12.1903 300 katsojalle myös Työmiehen vaimo ja seuraavana vuonna vielä Roinilan talossa sekä Kovan onnen lapsia.

Tilanne parani ratkaisevasti oman työväentalon ja näyttämötilojen rakentamisen myötä. Mutta ajan tavan mukaan näyttämöläisten oli itse kustannettava omat tilansa. Näyttämötoimikunnan puheenjohtaja Heikki Halme lähetettiin perehtymään Oulun tuliterään teatteriin, minkä jälkeen tehtiin ehdotukset näyttämön muodosta, rakenteista ja kulisseista. Tampereen työväenteatterin kulissimaalarin Toivo Aron kanssa tehtiin sitten maalausurakka.

Varojen hankkimiseksi esitettiin huutokauppakamarilla Nummisuutarit sekä Halmeen ohjaamat Tuukkalan tappelu ja Tuukan pojat, joihin asusteet saatiin lainaksi Tampereelta. Rahoitustalkoisiin kuuluivat myös virolaisen orkesterin soittamat tanssit, juhannuksen kansanhuvit, arpajaiset ja työmaakeräykset. Mutta näytelmät Taistoa ja epätoivoa sekä Korvenkylän nuoriso esitettiinkin sitten työväentalon vihkiäisjuhlissa 20.- 21.10.1906 upeammassa ympäristössä kuin koskaan ennen Pietarsaaressa.

Näytelmäseura perustettiin 30.9.1906 Turun teatterin mallisääntöjen mukaan. Vuoden 1907 alussa sen johtajaksi valittiin 25 markan kuukausipalkkiolla parturi Kössi Paatero. Työn alle otettiin mm. Eino Leinon Lyydian kuningas ja Pentti Pääkkönen, Aleksis Kiven Yö ja päivä sekä näytelmät Väinämöisen kosinta ja Äiti.

“Sekaköörit” ja soittokunnat

Yhteislaulu ja soitto kuuluivat alusta alkaen työläisten saari- ja tupatilaisuuksiin, mutta niissä alkoi nopeasti heijastua myös kamppailuhenki. Vuoden 1905 alkuun mennessä kirjallisuustoimikunta oli myynyt jo 300 kappaletta 10- 30 pennin lauluvihkoja, ja äänioikeustaistelun vuosina joka kokouskin aloitettiin Internationaalilla, Työväenmarssilla tai Marseljeesilla.

“Sekaäänisen laulukunnan lähempi harkinta oli keskustelun alaisena” jo lokakuussa 1902. Johtajastakin sovittiin, mutta yritys kaatui harmonin ja tilojen puutteeseen. Sen

Pietarsaaren Työväenyhdistyksen mieskuoro vuonna 1922 johtajanaan Manne Alkio.
Kuva: Kansan Arkisto.

sijaan ne työläisten soitinyhtyeet, jotka saivat harjoitella tehtaiden tiloissa, käynnistyivät sokeri- ja tupakkatehtaalla jo 1904. Svenska arbetarförening, Tupakkatehtaan työväenyhdistys ja raittiusseura perustivat yhteisen ruotsinkielisen lauluseuran vuonna 1905.

Oman talon osto avasi uudet mahdollisuudet. Sinne hankittiin heti harmoni ja vuonna 1908 aivan uusi “pianiino”. Kone-, rauta- ja metalliammattiosasto osti oman torviseitsikon ja aloitti harjoitukset “talolla” 1905. Tupakkatehtaan ja kutomotyöntekijöiden ammattiosastojen naisten “lauluköörit” syntyivät 1907 ja 1908.

Näyttämö-, musiikki- ja urheilutoiminnan vakiinnuttua laajenivat myös vierailuretket lähipaikkakunnille. 6.8.1910 tehtiin esimerkiksi Tärna- höyrypaatilla retki Kokkolaan. Pitkien työpäivien takia matka Pietarsaaresta alkoi vasta lauantai- iltana klo 10. Täkkipaikat maksoivat 2,75 ja hytit 3,75 mk. Ykspihlajan työväentalossa näytelmäseurue esitti kolmiosaisen Charleyn tädin, yhdistyksen soittokunta piti huolen musiikista sekä laivalla että Kokkolan puistojuhlassa. Sunnuntai- illan esitysten jälkeen oli vielä yömatka kotiin. Aikaisesta työhön lähdöstä huolimatta väkeä riitti matkalle, ja kun kaikki menot oli poistettu, matkan voitoksi jäi 274,24 mk.

Toiminta henki työläisten tavoitteellista ja osallistuvaa elämäntapaa sekä laajensi sitä uusille kulttuurialueille. Esiintyjien lisäksi siihen eläytyi myös laaja avustajakunta, työläisperheet lapsia myöten. Työväenkulttuuri eli rikasta syntymävaihettaan.

Ammattijohtajien kauteen

Näyttämötaiteen kiihkeys patisti ammattiohjaajan hakuun, ja yhdistys päätti 21.7.1908 julistaa “paikan haettavaksi taatulla 150 markan kuukausipalkalla. Edellytyksellä että johtaja toimii näytelmäseuran johtajana, kirjoittaa roolit, soittaa pianoa, johtaa lauluja soittokuntaa.”

Viidestä hakijasta valittiin Juho Siren, jolla riitti meriittiä myös musiikkipuolelle. Tuloksia ei tarvinnut pitkään odotella. Lauluseura ja menestyksekäs laulukuoro aloittivat toimintansa, ja laulunäytelmät tulivat osaksi Pietarsaaren teatteria. Sirenin johtajuus kesti vain yhden kauden, mutta toimintakertomus totesi sen toteutetun “ajanmukaisella tavalla”.

Vuonna 1914 johtajaksi valittiin 14 hakijan joukosta Vaasan teatteriakin ohjannut Aarre Linnala. Hän oli voimakasotteinen mutta ymmärtäväinen 10- tuntista työpäivää tekeviä näyttelijöitä kohtaan. Harjoitukset olivat joka ilta 8.15- 11 ja sunnuntaisin klo 10. Mukaan tuli 46 henkilöä, joista vakinaisiksi näyttelijöiksi valittiin 20 ja saman verran harjoittelijoiksi. Palkkiot vakinaisille olivat 10- 25 markkaa kuussa. Lisäksi näyttelijöille jaettiin näyttämöiltojen nettotuloista 20 %.

Näyttämön toimintakertomus ylistää johtajaa mutta myös saavutuksia: “Näiden ilahduttavien tulosten saavuttamiseksi saamme merkitä, miten suuresti näyttelijät ovat käsittäneet tehtävänsä yhteiskunnallisen merkityksen etupäässä juuri työväenluokan näytelmätaiteen kohottamisessa.”

Vuonna 1915 johtajaksi valittiin Lahden teatterin Sakeus Juurioja, joka hallitsi hyvin myös musiikkipuolen. Ennen tuloaan hän kyseli Pietarsaaren teatterisuuntausta, johon yhdistyksen johtokunta antoi vastauksensa:

“Ensinnäkin, mitä tulee kysymykseen, joka koskee näyttämön tarkoitusperiä ohjelmallisessa suhteessa, niin päätettiin mainita, että olosuhteiden pakosta ei näyttämömme toimintaa ole voitu kohdistaa yksinomaan köyhälistön taiteenpalvelukseen. Aatteelliset seikat on täytynyt pitää toisarvoisina ja siis pysytellä yleisissä teatteripuitteissa. Todennäköistä on, että edelleenkin täytyy näyttämön toimia samansuuntaisesti kassapuolta silmälläpitäen ja sikäli kuin olosuhteet sallivat pyrittävä asettamaan näyttämötoiminnalle korkeammat, siis aatteelliset tarkoitusperät.”

Teatteritoiminta sujuikin hyvin. Syksyllä 1916 se alkoi kuitenkin takkuuntua, kun Juurioja oli viehättynyt juopotteluun poliisien kanssa. Yhdistyksen mielestä kaupungin poliisijohto, erityisesti etsiväosasto ja santarmisto, oli Venäjän sortovallan edustajia, joihin työläisten oli pidettävä etäisyyttä.

Ammattiohjaajat kohottivat merkittävästi Pietarsaaren teatterin tasoa, mutta oman työnsä ohella johtaja- ja ohjaustyötä tehneiden Emil Mannerheimon, Kössi Paateron, Heikki Halmen, Helge Hyrkstedtin ja Erkki Vireniuksen uhrautuvaisuus piti yllä jatkuvuutta. Näyttämötoimintaan haettiin avustusta kaupungin sivistysmäärärahoista, mutta tuloksetta.

Musiikkiharrastukset kehittyivät samalla lailla. Oman torvisoittokunnan Pietarsaaren työväenyhdistys sai vähän yllättäen. Kone-, rauta- ja metalliosasto kaatui vuoden 1908

lakko- ja sulkutaistelussa ja sen omaisuus, mm. torviseitsikko, siirtyi työväenyhdistykselle. Uusi torvisoittokunta käynnistettiin nopeasti, ostettiinpa vielä uusi ensi luokan torviseitsikkokin ja entiset pantiin remonttiin.

Työväenyhdistyksen 1910 perustaman sekakuoron johtajaksi oli ilmaantunut Pietarsaaren rautatieaseman palvelukseen astunut Manne Alkio. Hänellä oli takanaan 18 vuoden sotilasmuusikon ura hiljan lakkautetussa Turun pataljoonan soittokunnassa. Vuonna 1912 hänet valittiin yhdistyksen soittokunnankin johtoon. Samana vuonna käynnistyi myös 12- 14 -vuotiaiden poikien soittokunta, joka antoi 26.3.1913 ylistystä saaneen konsertin suomen- ja ruotsinkielisille koululaisille.

Pietarsaaren säätyvallan toimintaan ei kuulunut työväestön eikä varsinkaan suomenkielisen kulttuuritoiminnan tukeminen.

Pietarsaaren Työväen Näyttämön henkilökunta näyttämökaudella 1921- 1922.
Kuva: Työväen Arkisto.

Musikaliska sällskap sen sijaan sai joka vuosi kaupungilta soitonjohtajan palkkaan ja soittajien palkkioihin vähintäin 3000 mk. Noin karkea ja näkyvä syrjintä nostatti ilmeisesti ennen kaikkea uhmaa ja toisaalta kannustusta työväenkulttuurin puolesta.

Työväen soittotaiteen olemassaolo koettiin kuitenkin esimerkiksi kaupungin uudenvuoden vastaanotossa 1913. Kaupungin rahoittama Musikaliska sällskap ei saanut soittokuntaansa kokoon, ja työväen soittokunta kutsuttiin hätiin. Vapaa Sana -lehden mielestä kaikki meni kauppatorin 2.000 kuulijan edessä upeasti, Boreniuksen Muisto, Maamme ja uskonnollinen kappalekin. Turha kauhistelu nostettiin siitä, ettei lopuksi soitettukaan totuttua Jumala ompi linnamme - vaan Marseljeesi.

Omat soittokunnat ja kuorot olivatkin oleellinen osa Pietarsaaren työväen silloista elämäntapaa. Ne kuuluivat iltamiin, tansseihin, näytelmiin, urheilutapahtumiin ja mielenosoituksiin. Talon vuosittaiset joulupäivän “hartaushetketkin” rakentuivat aina pääosin musiikista, kuten ohjelma vuodelta 1912 kertoo. Tilaisuuden aloitti torvisoittokunta aamulla kello 9, joulusaarnan piti Kalle Suosalo, sen jälkeen tupakkatehtaalaiset esittivät köörilaulun. PTY: n puheenjohtajan Albin Wikmanin “sosialistisen saarnan” jälkeen esiintyivät yhdistyksen sekakööri ja soittokunta. Lopuksi oli vielä yhteislaulua.

“Vihan aikakausi”

Vuoden 1917 ajankin näyttämö toimi korkeapainella, vaikka johto lankesi sivutoimiselle parivaljakolle, Helge Hyrkstedtille ja Erkki Vireniukselle. Vielä 27.1.1918, jolloin koko seudun suojeluskunnat olivat jo ryhtyneet kaupungin ja työväentalon piiritykseen, talolla esitettiin täydelle salille Aleksis Kiven Nummisuutareita. Jo seuraavina päivinä vangittiin joukko näyttämöväkeäkin. Innokkaat näyttämöläiset, Kössi Paatero ja Vikki Ahoniemi surmattiin. Samoin kävi tarmokkaasti näyttämötoimikunnan työhön osallistuneille Emil Lindille, Pekka Tiihoselle ja

Kalle Suosalolle. Näytelmäseuran työ keskeytyi tyystin vuoden ajaksi. Kun työväentalo oli saatu takavarikosta, pidettiin jo 22.2.1919 iltamat, joissa nuorten teatteriryhmä esitti näytelmän.

Tuo vihan aikakausi ei voinut olla kuvastumatta myös näytelmien sisällössä. Siitä puhuvat esimerkiksi vuosina 1920- 23 esitetyt Veljesvihaa, Vallankumouksen vyöryssä, Työlakko, jne. Tuo vuosikymmen oli kuitenkin näyttämön kukoistuksen aikaa. Erityinen ansio siinä oli Tyko Virtasella, vuosina 1921- 23 ja 1926- 27 johtajana toimineella luovalla ohjaajalla. Vuonna 1923 esitettiin mm. näyttämön ensimmäinen varsinainen operettikappale, Henri Meilhacin Pikku pyhimys.

Kulttuuritoiminnalla oli erityisen vaikuttava osa työväestön silloiseen elämäntapaan. Siitä antavat käsityksen vaikkapa näyttämön toimet vuoden 1928- 29 joulun ja uuden vuoden tienoilla. Yhdistyksen jäsenten joulujuhlaan oli varattu näytelmä Kaunis mylläri ja lastenjuhlaan lasten omia ja harjoittelijoiden kappaleita. Tapanina esitettiin Iloinen leski, aatonaattona Se hienous, uuden vuoden aatonaattona Työläisen tytär, uudenvuoden päivänä Seitsemän veljestä ja loppiaisena Se hienous. Sen lisäksi olivat valaistustanssit 29.12. ja uudenvuoden valvojaiset, joissa oman torvisoittokunnan ja muun soiton välissä esitettiin runsaasti yllätysohjelmaa.

Toimintaan kuuluivat itsestään selvyytenä myös tukitilaisuudet. Laman jo ahdistaessa esitettiin mm. 20.1.1929 näytelmä Se hienous työttömien ja 2.3. uuden vangitsemisaallon takia Hirsipuumies valtiollisten vankien huoltoyhdistyksen hyväksi.

Myös musiikkitoiminta laajentui entisestään. Torvisoittokunnassa oli kolme kokonaista seitsikkoa, ja 1929 muodostettiin jouhiorkesteri, johon hyväksyttiin 13 oppilasta. Viimeisenä ehjänä toimintavuotena 1929 orkesterit soittivat yksistään yhdistyksen tilaisuuksissa 109 kertaa, yhteensä 561,5 tuntia. Samana vuonna aloittanut 80 laulajan sekakuoro ehti laulaa mm. vappuna ja Vaasan musiikkijuhlilla.

Eero Haapanen: "Mitä on sörkkalainen ilman Kivinokkaa?" - Vanhankaupunginlahti työväen kesäpaikkana

Veneillä pois kaupungin pölystä

Sunnuntaisin sata vuotta sitten Pitkänsillan pohjoispuolen työväenyhdistykset järjestivät erilaisia retkiä. Kävelyretket olivat tavallisia, kesäisin myös veneillä vesille meno. Näistä retkistä kirjoitettiin omiin käsinkirjoitettuihin lehtiin värikkäitä kuvauksia, eräänlaisia arvosteluja.

Vapaita rantoja ja leiriytymispaikkoja oli vuosisadan alussa vähän väen määrään nähden. Julkiset kansanpuistot, kuten Korkeasaari ja Seurasaari, olivat hyvin kansoitettuja. Alkoholin käyttö oli niissä sallittua, elämä monien mielestä liian hälisevää. Vanhankaupunginlahdelta löytyi vapautta, monta paikkaa, joista muodostui erilaisten työväen ryhmien kesäpaikkoja. Suuri osa lahdesta oli vuosisadan alkupuolen työväen vapaa- ajan aluetta. Muistelmatietojen mukaan lahdelle oli työväki tehnyt souturetkiä omilla veneillään jo 1800- luvun lopussa. Jo

Sörnäisten Sos. dem. Nuoriso- osaston soutuvene “Komeetta” vuonna 1916.
Kuva: Kansan Arkisto.

silloin myös Kyläsaari oli yhteisten kokoontumisten ja juhlien paikka. Sörnäisten työväenyhdistyksen ihmiset keksivät Mölylän jo 1901. Se saatiin ilmaiseksi käyttöön valtion omistamalta Viikin latokartanolta. Raittiusyhdistys Koitto vuokrasi Lammassaaren 1904 Viikin latokartanon sotilaspuustellilta. Postiljoonien ammattiyhdistys vuokrasi Kuusisaaren 1907 Helsingin kaupungilta. Sörnäisten työväenyhdistyksen nuoriso alkoi leiriytyä Kivinokan kärkeen 1916, jota vuokrattiin vuosittain uusitulla sopimuksella Brändö- yhtiöltä. Kaikkia näitä paikkoja käytettiin leiriytymiseen, yöpymiseen. Viikonloppu luonnon helmassa saatiin näin venymään lauantai- illasta jopa maa nantaiaamuun. Sörnäisten nuorten mielipiteenä oli, ettei sunnuntain vastaisena yönä tarvitsekaan nukkua.

Lammassaaren ja Kuusisaaren vuokrasopimukset olivat pitkiä ja näihin paikkoihin nousi 1905 ja 1908 suuret kokoontumistalot. Mölylässä ja Kivinokassa oli telttoja, 1920- luvulta alkaen kevytrakenteisia purettavia mökkejä, jotka kasattiin syksyllä pinoon odottamaan kevättä.

Kivinokassa nuoret yöpyivät aluksi “murjuissa”, erilaisissa havumajoissa ja laavukyhäelmissä. Tanssilava rakennettiin jo 1919. Kuplettilaulaja Matti Jäppilän ja muiden esiintymisistä syntyi Kivinokassa 1920- luvun puolimaissa Dallapé- orkesteri. Myös urheiluseura Ponnistus kokoontui Kivinokassa.

Kartta: Petri Tanskanen

Kesänviettoon kuuluivat keskeisesti erilaiset urheilukilpailut.

Kirkkoveneet

Lahdelle saavuttiin suurilla kirkkoveneen tapaisilla moniairoisilla soutuveneillä. Airopareja oli neljä- viisi, ja suurimpiin veneisiin mahtui yli puolensataa henkeä. Yhteissoutu, kilpasoutu muiden veneiden ja kellon kanssa sekä yhteislaulu soutaessa kuuluivat menoon. Veneet lähtivät Hakaniemen työväentalon rannasta; alitettaessa Pitkääsiltaa kajautettiin Marseljeesi tai Kansainvälinen. Taistelulaulu ja Pitkäsilta sointuivat hyvin yhteen, kaiku kantoi kauas, kirjoittaa muiden muassa Rafael Paasio muistelmissaan. Kesästä nauttimisen mahdollisuutta pidettiin suorana luokkakysymyksenä, ja ehkä siksikin veneretkistä ja laulun kajauttamisesta Pitkälläsillalla tuli niin tärkeä asia.

Veneissä käyttäytymisestä, yhteissoudusta, oli tarkat kirjoitetut säännöt, perämiehen käskyillä oli ehdoton auktoriteetti. Veneiden huolto talkoilla keväin syksyin oli yhdistysten kokousten keskeisiä teemoja. Moottoreita hankittiin useisiin veneisiin jo 1910- luvulla. Pula- aika ja 1918 palautti soutamisen. Kun moottoriveneet ja venekuljetusten siirtyminen yksittäisten jäsenten liiketoimeksi yleistyi 1920- luvulla jälleen, monet puolustivat soutuveneitä. Yhteissoudussa syntyy yhteishenkeä, pilapuheet sinkoilevat, laulu kiirii, voidaan kilpailla nopeudessa, yhteinen venematka lähentää ihmisiä niin, ettei esiintymiskuume vaivaa suoritettaessa ohjelmaa Lammassaaressa, kirjoitettiin joissain Koiton käsinkirjoitetuissa lehdissä.

Yhteishenki

Viikonlopun vietto oli ohjelmallista ja yhteisöllistä. Moitteettomasti suoritettu ohjelma piti korkealla mielialan, luokkataisteluhengen.

Helsingin järjestäytyneet työläisnuoret järjestivät juhlat Pohjolan Pirtillä Lammasaaressa syyskuussa 1917. Juhlassa puhui Yrjö Oksanen. Kuva: Kansan Arkisto.

Eristäytyminen kurtiseeraamaan veti vahvasti ihmisiä puoleensa, mutta se myös synnytti paheksuntaa. Aluksi Lammassaaressa nukuttiin riippumatoissa, joissa parien yhdessä nukkuminen koetettiin kieltää. Kieltoa kierrettiin. Muutenkin raittiusyhdistyksen uimista, pukeutumista ja tanssia koskevia sääntöjä nuoret pitivät liian vanhoillisina.

Lammassaaressa alettiin rakentaa pysyvästi paikallaan olevia mökkejä viime sotien jälkeen. Myös paksuseinäisiä mökkejä pidettiin pahana yhteishengen murentajana. Ohutseinäisten mökkien asukkien täytyi tulla toimeen naapurien kanssa, jolloin heistä tiedettiin kaikki ja yhteishenki säilyi paremmin. Näin vaurastuminen oli privatisoitumista, uhka yhteishengelle.

Lammassaaren mökeille oli säädetty tarkat enimmäismitat, joiden noudattamista valvottiin armotta. Tavanomaista hienomman mökin rakentaminen johti aina tarkempiin ulkoseinien mittauksiin, ettei myös niissä olisi ollut isottelua.

“Kahvikulta”, yhteiset kahvitteluhetket olivat sunnuntain kohokohtia, joista kirjoitettiin paljon. Kaikissa näissä kesäpaikoissa oli alkoholinkäyttö kiellettyä. Sörnäisten nuorten yöllisiä menoja Kivinokan metsissä hämmensi pirtu, päivisin kokouksissa jaeltiin varoituksia, porttikieltojakin. Dallapé- yhtyeen Manu Johansson löi aluksi pirtukanisterilla rytmiä Kivinokassa, kun rumpuja ei ollut. 1922 jotkut sörnäisläiset jopa kaavailivat “köyhälistön saaridiktatuuria” Kivinokkaan, tiukkoja sääntöjä ja järjestettyä ohjelmaa. Hanke ei onnistunut.

Kesästä huumaannuttiin myös tanssilla. Lammassaaressa Pohjolan pirtissä järjestettiin suuria tansseja 1928- 1969. Hyvin tanssilavaksi soveltuvassa paikassa ei kuitenkaan tanssittu vuosisadan alussa yli kahteen vuosikymmeneen. Silloin kiisteltiin siitä, oliko tanssi sopivaa vai ei. Kiista oli samantapainen sukupolvikonflikti kuin se, jossa Lammassaaren järjestyksenpitäjät koettivat estää nuorten öisen kuhertelun ja “yhdessä nukkumisen”.

Vanhankaupunginlahti nyt

Käsinkirjoitetut lehdet lakkasivat ilmestymästä 1930- luvulla. Lammassaaren juhannusjuhlien kävijämäärät olivat vielä 1960- luvulla toista tuhatta, mutta hupenivat 1970- luvulla kymmenesosaan siitä. Lahden veden saastumisella oli osuutensa asiaan, mutta otaksun että yleensä vaurastuminen ja viikonlopun pidentyminen vei uudet sukupolvet omilla autoillaan omille mökeilleen.

Kivinokan ja Lammassaaren kesäpaikat vakiintuivat “itsesuunnittelua ja rakentamista” edustaviksi mökkikyliksi. Lammassaaren valtava Pohjolan pirtti seisoo miltei käyttämättömänä. Kuusiluodon postiljoonien talo paloi parikymmentä vuotta sitten. Mölylästä jäi vain nimi, joka tuli mölyköörien öisistä menoista. Rakkaussaaressa (Klobben) ja Lemmenlehdossa (Ruohokarinniemi) kujertavat nyt vain metsän uuttukyyhkyt, kun paikat ovat tulleet osaksi luonnonsuojelualuetta.

Viikkiä ja Vanhankaupunginlahtea rakennetaan nyt lähivirkistysalueena, jossa vetonaulana on rikas linnusto ja luonto. Miten voisikaan hyödyntää alueen vanhaa työväen taustaa ? Eikö jonkin vanhan Lammassaaren mökin voisi entistää 1940- luvun asuunsa, mökkimuseoksi ?

Vanhat käsinkirjoitetut lehdet kertovat kiinnostavasti menneestä maailmasta, suuresta yhteisöllisyyden arvostamisesta vapaa- ajan vietossakin. “Repäisevää meininkiä” oli saareen yhdessä soutaminen, laulaen ja kilpaa.

Päälähteet: Kansan Arkistossa ja Työväen Arkistossa olevat em. yhdistysten käsinkirjoitetut lehdet (Nuorten toivo, Myrskykello, Sininauha jne. vuosilta 1900- 1928)

Juha Niemelä: Pontevasti kaikuivat laulut - Amerikansuomalaisten työläisten laulut 1900- 1930- luvuilla Yhdysvalloissa

Suomalaiset olivat vielä vuosisadan vaihteessa uusia tulokkaita Yhdysvalloissa. He kuuluivat yhtenä ryhmänä niihin, joita amerikkalaiset luokittelivat uusiksi siirtolaisiksi. Heillä oli läheinen suhde entiseen kotimaahan ja sen kulttuuriin. Kontaktit sinne olivat moninaiset. Yhteinen sosiaalinen toiminta pidettiin enimmäkseen oman siirtolaisryhmän sisällä. Ulkopuolisiin ryhmiin oltiin yhteydessä työn ja välttämättömän asioinnin kautta. Amerikkalainen valtakulttuuri jäi kuitenkin muutoin etäiseksi. Sama toistui muidenkin siirtolaisryhmien kohdalla. Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä olivat uudemmat siirtolaisryhmät saaneet perustettua ja käynnistettyä sekä viralliset että epäviralliset järjestönsä ja ryhmittymänsä ainakin suurimmissa kaupungeissa. Italialaisilla oli kahvilansa, juutalaisilla teatterinsa, saksalaisilla ja tsekeillä oli oluttupansa, suomalaisilla työläisillä oli haalinsa.

Haalit

Amerikansuomalaiset haalit olivat monenlaisen hyörinnän kohde, paikka missä ystävyydet syntyivät, mielipiteitä lausuttiin ja taiteel-

Pontevasti kaikuivat laulut Amerikansuomalaisten työläisten laulut 1900 1930 -luvuilla Yhdysvalloissa

Fitchburgin kaupungista Massachusettsin osavaltiossa muodostui yksi amerikansuomalaisten keskuksista ja aktiivinen työläisten kaupunki. Siellä toimi soittokunta “Saima”.

Kuva: Siirtolaisuusinstituutti.

liset kyvyt saivat tilaa. Parhaimmillaan oli yksin Massachusettsin valtiossa kymmenkunta työväen soittokuntaa ja yhtä monta laulukuoroa, mies-, nais- ja sekakuoroja, enimmäkseen kumminkin viimeksimainittuja. Ei ollut niin vaatimatonta aloittelijaa, jota ei olisi suvaittu tai otettu vastaan, vaan joukkoon tullut suorastaan työnnettiin “lavalle” esiintyäkseen joukon edessä.

Amerikansuomalaisten oleminen eri ryhmissä ei jäänyt vain kirkkokuntiin, raittiusseuroihin ja sosialistiosastoihin. Myöhemmin kamppailu amerikansuomalaisen työväenliikkeen sisällä johti vielä uusiin jakoihin, oli sosialidemokraatit, kommunistit ja syndikalistit eli IWW: läiset. Kaikilla näillä olivat omat kokoontumispaikkansa ja haalinsa. Kaikille oli kuitenkin yhteistä, että laulut kaikuivat ja pontevasti.

Laulut olivat yleisesti tunnettuja mutta saattoivat pohjautua myös henkilökohtaisiin kokemuksiin ja elämänvaiheisiin. Tilannetta luonnehti sanonta, jonka mukaan vanhassa koto- Suomessa torpparilla saattoi olla kirkkovaatteet erikseen, mäkitupalaisella sentään puhdas paita pyhäksi, mutta loismiehellä vain työvaatteet.

Kaarle Krusberg on toiminut kuten usea häntä ennen ja moni hänen jälkeensä, eli ajatellut ja palannut ajassa taaksepäin. Hän “piirsi” talteen vihkoonsa laulun “Hyvästi jättö”:

Se ryyppy kun ryypättiin ko suomenmaasta lähdettiin se teki pojat ilosiksi näin eikä auta nuoren pojan sitä suremaan vaikka oma kulta suomenmaahan jäi

Rikkautta ja perintöä jota ei ole mulla rakkautta jota en mä nähdäkkään saa kuin tuolu olen kruunua palvelemaan ja outo olen vierahalla maall.

Kodittomaan kiertolaisen, kulkurin, otti edelleen moni lauluntekijä ja muistiinkirjoittaja aiheekseen Amerikassa. Suomalainen Emil Skinner, joka on nimennyt itsensä yhdeksi kulkijaksi, kirjoittaessaan laulunsa “Lapsuten muistot” totesi seuraavasti:

tällä laululla minä tahton totistan Se joka joutu poijes kotistan lapsena mieron tietä kulkeman ja orvon osan itse kokeman

lapsuten muistot ne on nin monella on kynelet ja fruuta katkera kuin isät äitit ja pienet siskoset joista Erota täyty on muisto Suruinen

Suomen asioita seurattiin myös tarkasti ja Amerikassa niistä tehtiin ajankohtaisia kupletteja. Laulajapojan sepittämänä “Laukon häädöt” laulun aloitussäkeistö on hyvä esimerkki:

On Laukossa laumoja häädetty Vilun valtahan, pakkasen selkään. Mitäs tuosta, niin laissa on säädetty, Ja ma lakia tottelen, pelkään.

Työväenaate sai yhä enemmän kannatusta. Työläisten yhteistoiminta oli innokasta myös Amerikan mantereella suomalaisten ja muiden siirtolaisten keskuudessa. Osalle siirtolaisia kaikuivat haaleilla jo Suomessa tutuiksi tulleet aatteelliset laulut. Työmies Kustannusyhtiö julkaisikin Hancockissa, Michiganissa useita painoksia työväen laulukirjoista. Yhteenkuuluvaisuuden tunnetta loivat myös Amerikassa sellaiset laulut kuten “Internationale”.

Luokkaerot säilyivät

Asenteista ja tunteista, jotka vallitsivat työläisten keskuudessa Suomessa ja USA: ssa tähän aikaan, antavat muutkin laulut joitakin vastauksia. Herrojen ja työläisten vastakohtaisuudet on kuvattu omaisuutta, käytöstä, tapoja ja ulkonäköä myöten. Erot ovat selkeät. Todellisuuspohjaa laululle on olemassa. Tuntemattomaksi jäänyt sanoittelija riimitteli seuraavan “Humoreskissa” olevan “Oikean rekilaulun”, joka kuvaa karrikoiden yhteiskunnallisia luokkaeroja:

Herrat ne ajavat kuomireellä, ja kaksi on orhitta eessä. Minä ajan rahtiruunalla ja istun pajulla reessä.

Herrat ne kulkevat keppi käessä ja hanskat on kätösissä. Minulla on käessäni kirvesvarsi ja känsät kämmenissä.

“Tiskarien kiitospäivä”- laulussa Henry Jokinen on sivunnut suomalaisten siirtolaisnaisten asemaa ja työtä USA: ssa. Sävy on kevyt mutta laulu perustuu palvelijoiden elämään:

Oi! sinua sinä siunattu torstai! Sillä silloin tiskarit lomaa sai. Se torstai on kiitospäivä tiskarien, lautasten, kuppien siivoojien. Kun tulee se torstai päivä, niin tiskarilta poistuu ikävän häivä. He korsetin pingoittaa vyötäröilleen ja silkkitanttunsa pukevat ylleen.

Toinen ryhmä joka saa sijaa lauluissa on papit. Vanhastaan oli Suomessa rekilauluissa ollut ylempisäätyisiin kohdistuvia pilkkalauluja. Eräänä tällaisena vallanpitäjinä pidettiin pappissäätyä. USA: ssa eri suomalaisten ryhmien välinen kuilu oli edelleen myös olemassa. Työväenliike näki aatteellisesti vastakkaisena ryhmänä “kirkoihmiset” ja työläiset. Aatteelliset, kirkkoon ja uskontoon kielteisesti ja torjuvasti suhtautuvat kirjoitukset levisivät nopeasti suomalaistenkin keskuuteen ja vahvistivat nähdäkseni entisestään tunnettua asennetta. “Paimen ja

Ebenin suomalaisia viettämässä musiikillista tuokiota. Kuvattu Ishpemingissä vuoden 1920 tienoilla. Mrs. A. Gagnonin kotikokoelmasta. Kuva: Siirtolaisuusinstituutti.

lampaat” laulun alkusäkeistöt näyttävät sen mistä on puhe: Maailmas’ on pappia paljonkin, mutt’ lampaita on viljemmin. Vaikk’ ei villoja teidän selässä näy, mutt’ teiltä ne pappien aittoihin käy. Villat teiltä leikataan ett’ette huomaa laisinkaan, kun pappi on tehtäväns’ toiminut ja villat selästänne leikannut. Hän hengellään vaan käypi kiinn’ villatukkoja jääden hyppösiin!

Kun Ullavan Kaija mailmaan on synnyttänyt tenavan, joll’ ei ainakaan villoja selässä oo, sieltäkin pappi vaan omans kokoo. Hän rientää lapsen isän luo: “sä mulle kaksi taalaa tuo! Niin kastan lapses’ pyhään veteen taaten sieluns autuuten!” Hän hengellä kävi fiksusti kiinn’kaksi taalaa jäi hälle hyppösiin.

Haalien työläistähdet

On selvää, etteivät 1920- ja 1930- luvun haalien laulajat ja soittajat tulleet kuin tyhjästä. Monilla oli takanaan esiintymisiä jo Suomessa ja Amerikan suomalaishaalit olivat kuin jatkoa tälle. Heitä olivat esimerkiksi laulajat Valfrid Lehto eli Volpi Leuto, Siimi Mustonen, Hiski Salomaa ja Leo Kauppi. Toisille olivat alkusysäyksen antaneet amerikansuomalaiset soittokunnat, joissa he olivat olleet soittamassa. Heitä olivat muiden muassa soittajat Antti Syrjäniemi, Antti Kosola, William Syrjälä ja Sylvester Ahola. Kolmannen ryhmän muodostavat ne esiintyjät joiden pohjana oli sekä kotona opitut sävelmät että kouluissa, opistoissa ja konservatorioissa USA: ssa opettajan johdolla hankitut taidot. Heitä olivat esimerkiksi soittajat Sylvia Polso, Paula Salin, Lyyli ja Aili Vainikainen, Leo Hill, Hannes Laine, Oliver Silfvast, Walter Toppila ja Viola Turpeinen.

Aikansa tunnetuimmiksi työläistaustan omaavista laulajista kohosivat Leo Kauppi( nen), Jukka Ahti, Katri Lammi( nen), Arthur Arkadius Kylander ja Hiski Salomaa. Kaikkia yhdisti se, että he olivat tulleet vanhasta maasta. He kuuluivat ei- ammattilaisten ryhmään, vaikka he sävelsivät myöskin kokonaan tai osan omaa ohjelmistoansa ottaen vapaasti lainoja suomalaisesta kansanmusiikista tai amerikkalaisesta populaarimusiikista. Amerikansuomalaiset oppivat tuntemaan heidät haalien lavoilla ohjelmansuorittajina ja levytähtinä.

Viola Turpeinen trio vuonna 1930, vasemmalta Viola Turpeinen, John Rosendahl ja Sylvia Polso. Naisilla on nimikoidut harmonikat.

Kuva: Siirtolaisuusinstituutti.

Lumber Jäkkien turkulainen tulkki

Arthur Arkadius Kylander syntyi Liedossa 16.02.1892 renkivouti Kustaa Kylanderin ja Sofia Annantyttären poikana. Hän muutti Turkuun 18- vuotiaana ja oli palokunnassa työssä kunnes lähti Amerikkaan 22- vuotiaana. Uudessa maassaan hän työskenteli usean osavaltion alueella metsätöissä ja kirvesmiehenä.

Kylanderin sanailuun antoi lisäsäväyksen finliskan ja Turun murteen käyttö, joka kuuluu lauluissa. Huumorissa pilkistelee suomalainen irvileuka, joka saa yhteiskunnallisen sanomansa läpi satiirin tai ironian keinoin. Hampaita ei kiristellä, ei uhota, vaan ääni on lempeän hymyilevä. Mutta viesti menee perille. Monien ammattien koulimana hän myös tiesi mistä lauloi. Eräs varsinainen huumorin kukka Nylanderin lauluista on Amerikan metsätyöläisistä kertova “LumberJäkki”, jossa aatteellinen aines on sulassa sovussa muun kanssa. Aihe ei ole uusi mutta kuvaus on varsin hersyvä:

Terveisiä korvesta, sydän maalta villin luonnon laitumilta metsän povesta. Missä riemut kaupungin poissa on ja muutenkin pojat siellä elää saa kuin munkit luostarin. Niinpä kärsivällisyys se ylös kuohahti. Lumber- Jäkki kämpän jätti sekä päätteli: Yksi elo elettävä meillä ompi vaan siis nyt pojat kaupungissa hiukan uhlitaan.

Tunnelmasta korpien, Herrat laulaa ihaillen, Kuinka kaikk’ on runollista alla honkien “Lumber- Jäkki” eikös vaan, Onnen poika tosiaan, Kuin saa siellä honkain alla elää eloaan. Ruokana,- no tietysti, on tuore liha ain’, säilytetty Chigago’ssa vuosikymmen vain.

Siellä marjat makiat on eessä mansikat; “Binssiksi” tok’ kaupungissa niitä haukkuvat.

Siellä ilta myöhällä, Pojat kuin on petillä, Silloin tällöin kajahtaapi kumma sävelmä. Äänen sen jos kuulisi Herrat, varmaan luulisi, Että pojill’ kämpässä on iltakonsertti Mutta unen helmoissa jo pojat uinahtaa Ja iltaseksi syödyt “binssit” ne ne soinahtaa. Hongat säestää huminallaan, paistaa täysi kuu. Runollista, tottamaar se onkin, eikös juu? Kyllä on siell’ korvessa Niin runollinen tunnelma Että kaupunkiinkin vielä sieltä tultua Silmissä on neitonen, Herranjee, niin suloinen! Olkoon ijältänsä vaikka kuudenkymmenen.

Oikeimpa se mieli oisi suukko suikata. Halata ja kiikutella hiukan polvella. Kuin on täynnä runollista korven tunnelmaa, Voihan siinä muutenkin viel’ hiukan hairahtaa.

Meillä metsän pojilla Ei oo toki hienoja Vaatteita ja muitakaan ei herras tapoja. Myös ei sanahelinää Käytä metsän pojat nää, “No perkele” on tervehdys kuin tuttu yllättää. Kumarrukset, hienot vaatteet, helske sanojen, Peittona vain voipi olla häijyn sydämmen. Ne ne sopii ruhtinaalle, diplomaatille. Vaan ei meille, lokareille, korven pojille.

Viime värssys’ laulussa, Lauletaan nyt ajasta Kuin Lumber- Jäkit astuvat taas kohti korpea. Ei Jäkki niin kuin nykyinen Se ero näät on sellainen Ett’ joka miehen taskussa on kortti punainen. He silloin työnsä tuloista saa osan suuremman Ja herroille he antavat sen korven tunnelman. Kämpän seinät tutisee ja korpi kumajaa, Kuin kumoukselliset laulut illoin kajahtaa.

Räätälin politiikkariimittelyt

Hiskias Möttö eli Hiski Salomaa syntyi 17.05.1891 Kangasniemellä kyläräätäliäitinsä aviottomana poikana. Nuorena Hiski sepitteli jonkin verran lauluja. Äidin kuoltua Hiski lähti vuonna 1909 Amerikkaan ja ilmeisesti jo tuolloin käytti nimeä Salomaa, koska laivaluettelot näin osoittavat. USA: ssa hän asettui Kuparisaarelle Michiganiin. Siellä hän elätti itsensä räätälinä ja oli myös mukana amerikansuomalaisten poliittisissa toiminnoissa, joka tuolloin oli kovasti vasemmistolaista. Ensimmäisen maailmansodan aikana Hiski joutui joksikin aikaa Calumetin vankilaan, koska hän oli vakaumuksellinen aseistakieltäytyjä.

Tuon ajan jälkeen Hiski Salomaa, tuli tunnetuksi humorististen laulujen esittäjänä ja sepittäjänä. Amerikansuomalaisten yhdistystoiminta oli vilkasta ja esiintyjiä tarvittiin. Suomalaisten haaleilla järjestettiin juhlia ja iltamia, joissa musiikilla ja lauluilla oli kysyntää. Pikkuhiljaa Hiski Salomaa sai laajemmaltikin mainetta amerikansuomalaisten keskuudessa. Helmikuussa 1927 Columbiayhtiö kutsui hänet New Yorkiin levyttämään. Lauluja levytettiin vuoteen 1931 mennessä kahdeksantoista kappaletta. Laulujen säestyksestä vastasivat muun muassa Hännisen Orkesteri, Wäinö Kuupin yhtye ja Antti Kosolan yhtye.

Levyillä Hiski Salomaa tunnusti henkisen velkansa esikuvalleen Tatu Pekkariselle, jota hän arvosti korkealle hyvänä lauluntekijänä. Mutta huonommaksi ei jäänyt mies itsekään. Hiski oli amerikansuomalaisten joukossa varsin omaperäinen riimittelijä, joka totesi nasevasti yhtä ja toista maanmiestensä elämästä ja olosuhteista Amerikassa. Useimmilla lauluilla oli taustanaan amerikansuomalainen todellisuus. Seuraavassa muutama esimerkki. “Lännen lokari” on karrikoitu ja samalla osuva kuva aikansa amerikansuomalaisesta metsätyöläisestä, loggerista. Dahlmannin talo, jossa vietettiin ne kuuluisat nimipäiväjuhlat, on paikallaan South Rangessa, Michiganissa. Värssyjä sieltä ja täältä pureutuu terävästi suuren lamakauden amerikkalaiseen politiikkaan.

Nyt työtä minä olen taas katsellut pieksun pohjatki hajalle astellut ja kannatki menny on lintalle. Käret silmihin katsoo jo tarkalleen et missähän mahtaa taas vika olla kun uusia ei ala jalkoihin tulla. Kurjalta näyttää aika jo tää ja harmaaksi käy monen pojan pää.

Wall Striitti se nauraa partaansa kun kaikki se on saanu alle valtansa. Paavikin huutaa ny herrassaan että kirkotkin postaa jo kerrassaan. Bolseviikit museoita niistä nyt laittaa se pappien unta hieman kai haittaa kun niiltäkin alkaa jo loppua työ kaik synkältä näyttää ku syksyinen yö.

Jos enklannin työläiset lakkoontuu Yrjö yskähän aina silloin sairastuu ja prinssin horssikin kompastuu ja nenä hältä joka kerta loukkaantuu. Sotakorvaukset saksalla purree jo vatsaa Espanja kuninkaansa laittoi nyt matkaan. Ei Ranskassa työttömyys kai haitanne tuo kun maailman rikkaat siellä mässää ja juo. Setä Sami se on myös viisas mies se bisneksen kyllä hyvin tarkoin ties. Meillä puhuvat kuvatkin on vallassa moni taiteilija on ollu pannassa masina se heidänkin paikkansa otti ja työttömäks kadulle ne tuhansia johti. Moni soittaja halvalla pillinsä möi ja lunssina viimeiset tinansa söi.

Meitä finnoja on täällä setä samin maas noin viitisensataa tuhatta täällä me elämme kuin taivahas vaikka moni on tullu tänne luvatta. Meillä puoluehommat on suuria on haalit kuin baabelin muuria, mones paikassa niitä on meillä jo kuus ja riita kun syntyy niin tehdään uus.

Vaikka republiikki meitä nyt hallitsee silti demokratia aika se vallitsee ja kaikki on postuun partaalla yhä odotamme mielellä hartaalla. Moni poika lyöny on jo rukkaset tiskiin ja juonunna nykyajan huonoa viskii että töppöset ylös aina keikahtaa jo viimeisen kerran veisataa.

Työttömien jonot kasvoivat ja samaan aikaan teollisuuden koneistuminen ja automaatio eteni lisäten työttömien määrää. Kun kansalaisten ostovoima romahti, kysyntä putosi rajusti ja yhä useampi laitos, tehdas ja kaivos joutui lyhennetylle työviikolle tai sulki ovensa kokonaan. Amerikansuomalaisiin vaikutti työttömyys samalla lailla kuin väestön muihinkin ryhmiin. Pelastuksena monella työläisellä oli vanhempien tai oma farmi, jossa saattoi tehdä aina jotakin henkensä pitimiksi ja elää pahimman ajan yli.

Hiski Salomaa ei koskaan unohtanut vanhaa maata. Hänen lauluistaan esimerkiksi “Talvella maa oli valkoinen” ja “Puulajärven valssi” (ei ole tiettävästi levytetty) osoittavat toisaalta hyvää kansanlaulujen tuntemusta ja tunnettua koti- ikävää, jota monet amerikansuomalaiset Hiskin lailla tunsivat.

Musiikki ei ollut Hiski Salomaan pääelinkeino. Räätälityönsä lisäksi hän oli mukana esimerkiksi ravintolatoiminnassa New Yorkissa asuessaan.

Suomessa Hiski Salomaa tuli varsin tun netuksi mutta vasta toisen maailmansodan

jälkeen. Tuolloin Pekka Tiilikainen innostui soittamaan “Lännen lokaria” muun muassa suositun “Metsäradion” tunnusmusiikkina. Hiski Salomaa vieraili muutaman kerran entisessä kotimaassaan ja oli aikeissa palata takaisin mutta kuolema katkaisi miehen suunnitelmat vuonna 1957.

Meren, vapauden ja Uralin tenho

Arthur Kylander ja Hiski Salomaa suorittivat viihdyttäjän työsarkansa USA: n amerikansuomalaisten parissa. Leo Kauppi, Jukka Ahti ja Katri Lammi puolestaan tulivat tunnetuiksi taiteilijoina ja laulajina sekä USA: ssa että Neuvosto- Venäjän Karjalassa.

Leo Kaupin kohtalossa kiteytyy niiden tarina, jotka löysivät kyllä paikkansa, mutta joutuivat myöhemmin poliittisen mielivallan murskaamaksi.

Leo Kauppi oli syntynyt 4. helmikuuta 1900 Kotkassa. Ensin hän oli innokas urheilija, jonka sydäntä lähellä oli paini. Pikkuhiljaa hän alkoi kiinnostua laulamisesta ja esiintyi Kotkan alueen juhlissa. Ennen tuloaan Yhdysvaltoihin hän teki erilaisia töitä. Ollessaan merimiehenä hän päätti jättää laivansa sen ollessa Kanadan satamassa 1920- luvun alussa. Hän jatkoi painimista myös Kanadassa ja voitti keskisarjan mestaruuden vuonna 1923. Pian tämän jälkeen hän siirtyi USA: n puolelle, asettuen ensin Detroitiin, josta hän muutti Bronxiin, New Yorkiin, jossa asui vuodet 1924- 1931. New Yorkissa hänellä oli enemmän mahdollisuuksia laulajana ja siksi hän päätti siirtyä kuplettilaulajaksi. Hänen vakituinen esiintymispaikkansa oli “Työn Temppelin haali”, jonka lisäksi hän oli aktiivisesti laulamassa myös muillakin työväen haaleilla.

New Yorkissa asuessaan hän levytti Columbialle 40 laulua. Kaupallisesti paras esitys oli valssi melodia “Meren aallot”, joka oli Kaupin oma sanoitus ja johon sävelen oli tehnyt toinen amerikansuomalainen soittajakuuluisuus Antti “Andrew” Kosola. Valssia myytiin yli 30.000 kappaletta, joka on etniseksi levyksi hyvä tulos.

Muiden laulujen lisäksi Leo Kauppi esitti paljon Tannerin ja Pekkarisen kupletteja. Näyttää siltä, että kupletit olivat säilyttäneet sitä suosiota, jota ne olivat saaneet jo 1910- luvulla. Kauppi ei jäljitellyt Tannerin tai Pekkarisen tyyliä vaan esitti laulunsa persoonallisella tavallaan antaen oman äänensä kuulua. Häntä voidaan luonnehtia hyvin tyypilliseksi haalien esiintyjäksi.

Aatteellista innostusta jakoi myös Jukka Ahti, joka laulussaan “Vapauden aamu” toteaa:

Rusko aamun sarastaa, uusi päivä kajastaa, aika uusi kutsuu, rientäkää, nyt veljet rynnistäin, eespäin. Kumma kaiho rinnassain, vapauslaulut huulillaan,

joukko sankka käy jo rintamaan he rientää rynnistäin, eespäin. Viha, vaino, pois, rauhan tuoda voi, sopusointuun, yhteistyöhön liittykää. Yhteistoimintaan, orjat kautta maan, vapautta vaatimaan nyt astukaan.

Ajan toisenlaista henkeä edustivat suositut populaarikappaleet, joista Katri Lammi lauloi muun muassa “Uraliin”. Suosittuja teemoja olivatkin 1920- luvulla kuvitteellisen ihannoidusti esitetyt mustalaisromanssit ja toisena ryhmänä Venäjään tavalla tai toisella liittyvät laulut.

Uralin neitonen, tumma, kaunis, sinisilmäinen suudelmin tulisin lämmittää hän jäisen rinnankin Opas kohta tytöltä suudelman saa ja se tuskat rinnastaan poies karkoittaa. Aroilla öisinkin lepää suojassa neito Uralin.

Vaikka ajat olivat kovat, niin moni amerikansuomalainen esiintyjä saattoi jatkaa laulamista ja soittamista omiensa parissa eri tilaisuuksissa haaleilla ja vuotuisissa juhlissa. Lauluja ilmestyi eri julkaisujen yhteydessä ja sanomalehdissä, kuten oli ollut tapana aikaisemminkin. Ja edelleen esimerkiksi Leo Kaupin, Katri Lammin, Jukka Ahdin, Kuuro Sevanderin, Julius Siikin, Hilja Vilosen, Esteri Hukarin, Antti Kosolan ja Viola Turpeisen sekä monen muun viihdyttäjän taidot olivat kuultavissa levyiltä.

Mäki Trio vuonna 1928. Signe Mäki (kuvassa vasemmalla) soitti tenorisaksofonia, Arvo Mäki (oikealla) harmonikkaa. Sulo Mäen (keskellä) rumpusetti käsitti basso- ja virvelirummun lisäksi kiinansymbaalin, neljä lehmänkelloa ja ns. penaalin.

Kuva: Siirtolaisuusinstituutti.

Amerikansuomalaisia levytyksiä ei tehty enää levy- yhtiöiden toimesta vuoden 1935 jälkeen. Lamakausi pakotti supistamaan tuotantoa ja keskittymään tärkeämpinä pidettäville alueille. Korvaavina tuotiin Suomesta levytyksiä amerikansuomalaisille markkinoille. Suomeen palannut Matti Jurva lauloi amerikansuomalaisten iloksi esimerkiksi kappaleen “Anjuska”:

Ilta Leningradin peittää, katulamput valon heittää, Anjuska kun tanssiin rientää uokse nuoren komisaarin. Virtaa kuuma, vodka, tsaikka, hurmaten soi balalaikka.

Hehkuu posket Anjuskalla tanssihin kun käy. Hei, Anjuska, mua kiehtoo tanssis hurja Anjuska aamuun asti sä tanssi noin. Sua hyväillessäin on taivas eessäin, mä sulle annan koko omaisuuden, yhden yön vain nautinnosta. Anjuska, ei toinen bolseviikki, sua rakastaa voi koskaan, kuin minä nyt. Sun tanssis mielen hurmaa, sun katsees sielun surmaa. Anjuska, aamuun asti, sä tanssi vain.

Ajat olivat muuttumassa ja lopullisen iskun aattelliselle laulamiselle toi mukanaan toinen maailmansota.