Matti Hannikainen

Helsinki

Timpurin töissä ja

varatöiden varassa

"Yksi Suomen kansan todella ihailtavia ominaisuuksia on juuri se, että se osaa kiristää nälkävyötä, silloin kun se on välttämätöntä"¹

Suomen Pankin pääjohtaja Risto Ryti osui ainakin helsinkiläisten rakennustyöläisten kohdalla oikeaan; kirvesmiesten enemmistö joutui 1930-luvun pulavuosina kiristämään nälkävyötään, ja lisäksi vyöltä sekä vyön kiristäjältä edellytettiin vuosien kestävyyttä. Sikäli pankinjohtajan lausahdus on yksipuolinen ja yksinkertaistava, että laman kohteena ei ollut kansa vaan yksilöt, joiden välillä oli yhden ammattiryhmänkin sisällä huomattavia eroja.

Tässä esiteltävässä tutkielmassa tarkasteltiin 1930-luvun lamavuosista pahoin kärsineen Helsingin rakennussektorin suurimman ammattiryhmän - kirvesmiesten - palkkoja, työttömyyttä ja näiden yhteisvaikutusta vuosiansioihin. Palkat ja työttömyys vaikuttivat aikalaisten kokemuksiin, jotka puo

lestaan ovat yhdessä vallinneiden toimintatapojen kanssa muovanneet jälkipolvien käsityksiä siitä, mitä tarkoittaa taloudellinen lama.

Viime vuosikymmenien suomalainen 1930-luvun lamaa käsittelevä tutkimus on päälinjoissaan keskittynyt valtioon, valtiotason tapahtumiin ja valtion viranomaisiin. Toisaalta voidaan löytää niin sanottu kasvututkimuslinja, jonka mukaan lama oli Suomessa monia muita maita lievempi ja päättyi aikaisemmin. Toinen keskeinen suuntaus on ollut ajanjakson poliittista historiaa koskeva tai ainakin siitä virikkeet ongel-manasetteluunsa ammentanut tutkimus.

Hieman kärjistäen voidaan sanoa, että ainakin kaupunkeja koskevasta tutkimuksesta kasvututkimuksen ja "pulapolitiikan" rinnalta on puuttunut lähes kokonaan 1930-luvun laman sosiaalihistoria. Työttömyyttäkin koskeva tutkimus on painottunut valtion toiminnan ja käydyn poliittisen keskustelun arviointiin. Aivan viime vuosina uudempaakin näkökulmaa lamatutkimukseen on ilmaantunut, mistä esimerkkinä ovat Raimo Parikan kirjoitukset pulavuosien työttömyydestä.

Historiaa numeroina

Mitä tarkoittaa taloudellinen lama alueella ja alalla, joka on maailmantalouden näkökulmasta pieni ja syrjäinen, mutta kansallisesti suuri ja keskeinen? Kysymykseen sisältyi sekä tutkimusongelma että -kohde. Helsinki on esimerkki suomalaisesta, pohjoismaisesta, nopeasti kasvavasta ja alueellisesti suuresta kaupungista, joka kokosi työvoimaa muualta ja jonka kehitys vaikutti ratkaisevasti koko yhteiskunnan kehitykseen. Yhden kaupungin tarkastelun etu on, että paikalliset olosuhteet ja vallitsevat toimintatavat voidaan ottaa paremmin huomioon ja näin laman aiheuttama muutos on mahdollista saada selvemmin esiin.

Tutkielma keskittyi helsinkiläisiin, sekä kaupungin että yksityisen puolen, kirvesmiehiin. Tavoite oli määritellä ja ajoittaa kirvesmiesten vuosiansioiden muutokset sekä tarkastella yksilötason työttömyysriskejä ja työllistymistodennäköisyyksiä. Tutkielmassa analysoitiin myös rakennustoiminnan kyt-keytymistä yleiseen taloudelliseen kehitykseen ja harjoitettuun talouspolitiikkaan sekä vertailtiin rakennustyöläisten määrän, palkkojen ja työllisyyden keskinäistä riippuvuutta ja niiden yhteyttä rakentamisen laajuuteen sekä vallitseviin toimintatapoihin.

Tärkeimmät lähteet olivat Helsingin kaupungin kunnanveroluettelot ja kaupungin työnvälitystoimiston työnhakemuskortit. Aineisto käsitti 242 kirvesmiestä eli noin viidenneksen työnvälitykseen vuonna 1932 ilmoittautuneista kirvesmiehistä. Veroluetteloista koottiin kunkin miehen vuosien 1928 - 1936 veroäyrit. Tutkielmassa kehiteltiin menetelmää, jolla äyrimääristä voidaan laskea toteutuneita vuosiansioita. Kunnanveroluetteloista poimittuihin veronalaisiin tuloihin lisättiin verovähennykset, jolloin saatiin sotien välisen ajan käsittein verotettava tulo, joka ei ole tarkkaan ottaen sama kuin vuosiansiot, sillä kaikki tulot eivät kuuluneet verotuksen piiriin.

Ehkä perinteisemmän historiantutkimuksen puolustajat eivät hyväksy tutkimuksessa käytettyä metodia, sillä kirvesmiesten

vuosiansiothan ovat tavallaan keksittyjä tai hienommin ilmaistuna konstruoituja. Las-kuihin käytetty metodi kuvataan kuitenkin tarkasti, joten lukujen käyttökelpoisuutta ja aineiston luotettavuutta sekä riittävyyttä on mahdollisuus arvioida. Verotuksen historiasta kiinnostuneiden ja veroluetteloiden käyttöä lähdeaineistona suunnittelevien kannat-taneekin vilkaista työn metodia esittelevää lukua.

Vuosiansioiden laskeminen veroluetteloista tuo eniten uutta tietoa juuri rakennussektorin työntekijöiden kohdalla. Rakentaminen oli sotien välisenä aikana normaalivuosinakin osavuosityötä, jossa ainakin periaatteessa piti vajaan työvuoden aikana hankkia koko vuoden toimeentulo. Käytännössä monet joutuivat kuitenkin turvautumaan talvikuukausina muihin tilapäisiin töihin, mutta lamavuosina tällaiset mahdollisuudet vähenivät. Toisaalta töitä tehtiin rakennuksilla usein urakkapalkalla, jotka vaihtelivat huomattavasti. Aikaisemmin tehdyt toimeentuloa tai ansiokehitystä koskevat tutkimukset ovat perustuneet lähinnä tuntipalk-koihin ja koko vuoden kaupungin töissä olleiden työntekijöiden vuosiansioihin, joten urakoiden ja työttömyyden vaikutusta vuosiansiotasoon ei ole pystytty kunnolla arvioimaan.

Työttömyyteen ja vuosiansioiden muutoksiin vaikuttaneet seikat voidaan jakaa kahteen pääryhmään, makro- ja mikrotalou-dellisiin tekijöihin. Makrotason tekijät yhdistyvät rakennustoiminnan laajuuteen ja ne määrittivät pitkälti työttömyyden yleisyyden sekä keskimääräisen vuosiansiotason. Vuosiansioiden mikrotaloudellinen näkökulma liittyy puolestaan yksittäisten kirvesmiesten työttömyysriskiin ja työllistymistoden-näköisyyteen, joita nimitettiin tässä tutkimuksessa vuosiansiorakenteeksi. Tarkastelu kohdistui sekä vuosiansioiden tasoon vaikuttaneiden tekijöiden määrittämiseen, tasomuutosten ajoittamiseen ja suuruuden arviointiin että yksittäisten kirvesmiesten välisiin eroihin työllisyydessä ja vuosiansioissa. Laman aiheuttamia muutoksia helsinkiläisten kirvesmiesten vuosiansiorakenteeseen ana

samoin kuin 1920-luvulla - taloudelliseen kasvuun ja kansantalouden tilan kohe-nemiseen.

Rakennustoiminnan nopeaan lamaan-tumiseen ja hitaaseen elpymiseen liittyi kirvesmiesten enemmistöä kohdannut ja useita vuosia jatkunut huono toimeentulo, joka aiheutui normaalia talvityöttömyyttä pitkäaikaisemmasta työttömyydestä sekä alentuneesta palkkatasosta. Laman jatkuessa yhä useampi kirvesmies ajautui taloudelliseen ahdinkoon. Työttömyyden ja alhaisten palkkojen toimeentuloon aiheuttama kumuloituva vaikutus näkyi kortistoon hyväksyttyjen lukumäärässä, joka oli Helsingissä korkeimmillaan vasta vuonna 1934 juuri ennen rakennustoiminnan elpymistä ja useiden muiden talouden sektoreiden siirryttyä jo nousukauteen.

Lama vaikutti keskipalkkatasoon hitaammin kuin työllisyyteen, vaikka muodolliset

lysoitiin iän, työkokemuksen ja perheellisyyden avulla.

"Palkat olivat pudonneet, työt hälvenneet"²

Millainen jälkikuva pulavuosista voidaan rakentaa käyttämällä pääasiallisena lähteenä veroviranomaisten ja työnvälityksen arkis-toja? 1920-luvun jälkipuolen vilkkaan rakentamisen ja muuttoliikkeen seurauksena Helsinkiin syntyi potentiaalinen työttömyysongelma, joka toteutui ja kärjistyi uudisra-kennustoiminnan nopean romahtamisen seurauksena 1930-luvun vaihteessa. Kansainvälisen laman ulottaessa vaikutuksensa koko yhteiskuntaan Helsingin rakennustoiminnan elpyminen ja työttömyysongelman helpottuminen kytkeytyivät joskin viiveellä -

Ammattitaito, työkuntoisuus, sosiaaliset verkostot vai pelkkä sattumako toi tälle kirvesmiestyökunnalle töitä myös pulavuonna 1932? OTK:n pääkonttorin rakennustyömaa Hämeentiellä Helsingissä. Kuva: Raimo Parikan kokoelmat.

institutionaaliset esteet palkkojen laskuun olivat vähäiset. Syynä oli yleinen palkkojen määräytymiseen liittyvä viive, joka syntyi tulevaisuuden aiheuttamasta epävarmuudesta ja tiedon puutteesta. Reaaliansiot laskivat nimellispalkkoja vähemmän, mikä johtui ennen kaikkea ruuan halpenemisesta ja vuokrien laskusta. Työllisyyden ja palkkatason paraneminen uuden nousukauden koittaessa välittyi myös reaaliansioihin inflaation jäädessä olemattomaksi. Tuloksena oli ammattiryhmän sisäisten erojen kasvu: töihin rekrytoitujen toimeentulo kohosi nopeasti, työttömille alhaisetkin hinnat olivat liian korkeita.

"Työnvälitystoimistojen

edustalla he seisovat veltot, kuluneet puserojonot - tämän päivän orjat"³

Tuottamattomimmilla (vanhimmat) ja helpoimmin korvattavilla (lyhin työkokemus) työntekijöillä oli korkein työttömyysriski rakentamisen vähentyessä. Sen sijaan rakennustoiminnan ollessa aallonpohjassa mikrotaloudellisten tekijöiden vaikutus väheni. Kuitenkin mitä parempi oli toimeentulo syvimpinä lamavuosina, sitä korkeampi oli työllistymistodennäköisyys laman jälkeisinä vuosina. Uuden nousukauden koittaessa tuottavuus, ammattitaito ja luultavasti myös Helsingissä olovuosien aikana luodut sosiaaliset verkostot edesauttoivat työllistymistä. 1930-luvun puoliväliin liittyi toisaalta jatkuvasti paraneva työllisyys, mutta myös korkeana säilynyt pitkäaikaistyöttömien ja varsinaisella rakennuskaudellakin vajaatyöl-listettyjen suuri joukko.

Vallitsevasta käytännöstä - rakennusalan talvityöttömyydestä - tuli laman myötä yksilöiden ja yhteisön ongelma, jota ratkottiin aikaisempiin toimintatapoihin ja käytössä olleisiin resursseihin tukeutuen. Varatöiden järjestäminen oli tällainen toimintatapa, jonka avulla lievitettiin työttömyyden vaikutuksia. Varatöihin liittyi sekä odotettuja että ai

nakin viranomaisten toivomia, mutta myös tarkoituksettomia seurauksia. Kunnan sekä valtion järjestämiin varatöihin valikoitui yleisimmin heikoimmassa taloudellisessa asemassa olleita kirvesmiehiä, perheellisiä enemmän kuin perheettömiä. Varatöihin valikoituneet kirvesmiehet eivät pääsääntöisesti yltäneet varatöiden ulkopuolella olleiden tuloja korkeampiin vuosiansioihin vaan päinvastoin. Lamavuosina varatöissä olleiden huono toimeentulo jatkui usein myös laman jälkeisinä vuosina uuden nousukauden koittaessa.

Verotus ja veroluettelot välittävät yhden, aikaisemmin tutkimattoman kuvan 1930-luvun lamavuosista. Yhteen kriisiin tai kaupunkiin rajoituttaessa on kuitenkin vaikea erottaa, mikä oli normaalia kehitystä ja milloin kyseessä oli laman mukanaan tuoma ilmiö. Ilman vertailua Helsingin kehityksen perusteella voidaan tehdä myös vääriä yleistyksiä, jotka eivät sovi muualle, tai toisaalta olennaisia piirteitä voi jäädä havaitsematta. Yhtymäkohdat ja eroavaisuudet luovat yllykkeen ja perusteen systemaattiseen rakennustoiminnan vertailevaan tutkimukseen. Rakennussektori ja siinä toimineet ihmiset eivät kuitenkaan ole irrallinen saareke vaan kytkeytyvät muuhun yhteiskuntaan ja siten myös kansainväliseen taloudelliseen kehitykseen. Tästä syntyy rakennustoiminnan tutkimisen yleisempi merkitys.

Artikkeli perustuu tekijän pro gradu -tutkiel-maan "Timpurin töissä ja varatöiden varassa. Helsinkiläisten kirvesmiesten palkat, työttömyys ja vuosiansiot 1928_1936". Helsingin yliopisto, yhteiskuntahistoria,1997.

Viitteet:

¹ Risto Rytin toteamus helmikuussa 1932. Jorma Kalela, Pulapolitiikkaa. Valtion talous- ja sosiaalipolitiikka Suomessa lamavuosina 1929 - 1933. Helsinki 1987, s. 38

² Jopi Herneinen Pentti Haanpään romaanissa Isännät ja isäntien varjot. Keuruu 1980 (1. painos 1935), s. 30.

³ Viljo Kajava, Orjat runokokoelmassa Rakentajat. Helsinki 1935.

Marko Tikka

Tampere

Valkoisen voiton

musta puoli

Vuoden 1918 sisällissodan vaikeimpia asioita vuosikymmenien ajan oli kysymys valkoisesta terrorista. Sillä, kuten punaisellakin terrorilla, tarkoitetaan aseettoman vastustajan silmitöntä tappamista. Voittaneen osapuolen historiankirjoitukselle ei tuota ilmiötä ollut olemassakaan. Vasta 1960-luvulla siitä ilmestyi ensimmäinen ja edelleen ainoa laaja tutkimus, professori Jaakko Paavolaisen teos Valkoinen terrori (1967). Vasta tällä vuosi-kymmenellä on ilmestynyt joitakin paikallisia, puolueettomia ja tarkkoja selvityksiä noista tapahtumista.

Punainen terrori tunnettiin jo tapahtumahetkellä hyvin. Valkoisten voiton varmistuttua punaisen terrorin jokainen tapaus käytiin yksityiskohtaisesti läpi valkoisessa lehdistössä. Jo aikalaiset, mm. kirjailija Juhani Aho, kiinnittivät huomiota siihen, että näillä ker-tomuksilla itse asiassa puolustettiin käynnissä olevaa valkoista terroria.

Punaisten vallasta valkoiseen puhdistukseen

Sisällissodassa Lappeenranta ympäristöineen oli ollut lähes kolme kuukautta Lappeenrannan punakaartin esikunnan ja sen joukkojen hallinnassa. Suojeluskuntalaiset olivat paenneet kaupungista, mutta näiden perheet ja lähes koko kaupungin valkoisesti ajatteleva väestö oli jäänyt punaisten miehittämään kaupunkiin.

Nuo kolme kuukautta olivat olleet valkoisille epätoivoisen odotuksen aikaa. Omaisten kohtalosta ei tiedetty, huhuttiin punaisten suorittamista huomattavista vangitse-misista. Valkoisessa lehdistössä ilmestyneitä kuvauksia punaisten julmuuksista seurattiin peläten, milloin kerrottaisiin Lappeenrannassa tapahtuneista veritöistä. Niitä tapahtuikin. Tuona aikana punaiset surmasivat Lappeenrannassa 25, Lappeella 4 ja Joutsenossa 6 valkoista. Lähes kaikki surmat tapahtuivat kuitenkin vasta huhtikuun lopulla punaisten perääntyessä Taipalsaaren ja Joutsenon rintamilta kohti Viipuria. Ne olivat pitkälti yksittäisten punakaartilaisten perääntymisvai-heessa tekemiä kostoteloituksia.

Kun valkoiset joukot saapuivat Lappeenrantaan, uhattiin jokaisesta löytyneestä tapetusta valkoisesta surmata kymmenen punaista. Uhkauksessa ilmoitettu luku ylitettiinkin. Valkoisten valloitettua Lappeenrannan 26.4.1918, kaupungissa ja sitä ympäröivässä Lappeen pitäjässä surmattiin kolmen seuraavan viikon kuluessa mahdollisesti jopa 540 punaista tai punaiseksi epäiltyä henkilöä.

Vihan purkaus taistelujen

jälkeen

Valkoisen armeijan sotilaat surmasivat edetessään Lappeenrantaan ja vallatessaan Lappeen pitäjää noin 100 punaista. Oli ta

Lappeenrannan punakaartin IV rykmentin linnoitustykistö sisällissotatalvena. Kuva: Työväen Arkisto

vallista, että joukkueenjohtajat ja yksittäiset sotilaat jakoivat kuolemantuomioita. Tavallista oli myös se, että pitäjiä esipuhdistettiin keräämällä "tunnettuja punikkeja" tai "pahimpia kiihottajia" lähes sattumanvaraisesti surmattaviksi. Tätä tapahtui Lappeen osalta ainakin Pontuksella, Laihian kylässä, Simolassa ja Hanhijärvellä. Tämä ei ollut vuonna 1918 mikään poikkeus, vaan sodan edetessä muotoutunut kirjoittamaton sääntö. Sisällissodassa muodostuivat taistelujen jälki-selvittelyt yleensä taisteluja verisimmiksi. Vangiksi jääneet vastapuolen sotilaat tapettiin. Tätä taktiikkaa valkoiset noudattivat myös huhtikuun lopulla, vaikka punakaartilaiset eivät enää tehneetkään sanottavammin vastarintaa.

Sotaoikeus ja "puhdistetut"

Lappeenrantaan ensimmäisenä edenneen Karjalan Armeijan 3. rykmentin komentajan,

25-vuotiaan jääkärikapteeni Uno Sarlinin, käskystä perustettiin kaupunkiin sotaoikeus. Se aloitti toimintansa 29.4.1918, ja sen tuomioiden perusteella ammuttiin 117 punakaartiin ja punaisten johtoon kuulunutta henkilöä. Tämän lisäksi yli 300 punaista ammuttiin ilman erityistä tutkimista valloitusta seuranneina päivinä. Puhdistus oli järjestelmällinen ja pitkälti valkoisen armeijan käsissä.

Lappeenrannan ja sen ympäristön puhdistusta oli suunniteltu 3. rykmentin Imatran alue-esikunnassa jo maaliskuussa. Tuolloin Lappeenrannan suojeluskunnan esikunta laati luettelon Lappeenrannan punaisista, jotka valloituksen jälkeen tulisi "eristää, tutkia ja tuomita" mahdollisimman nopeasti. Samanlaisia listoja laadittiin myös kaupunkia ympäröivistä maalaiskunnista.

Puhdistuksia kesti toukokuun puoliväliin asti, jonka jälkeen aloitettiin valloitusta seuranneina päivinä vangitun lähes 3.000

punaisen viralliset kuulustelut. Ennen syksyä 1918 Lappeenrannan vankileirillä ehti menehtyä nälkään, kuumetauteihin ja teloituksiin vielä noin 400 - 500 punaista.

Kuva puhdistuksista täsmentyy

Lappeenrannan historiaan perehtyneet tietävät, että edellä esitetty arvio valkoisen armeijan organisoiman puhdistuksen uhrien määrästä on aikaisemmin yleisesti käytettyyn lukuun (206) verrattuna yli 2,5-kertainen. Uhrien lukumäärä 206 perustuu professori Jaakko Paavolaisen tutkimukseen valkoisesta terrorista. Siinä Paavolainen selvitti valkoisen terrorin uhrien lukumäärän ensi kertaa valtakunnallisesti tulkitsemalla ristiin kirkonkirjatietoja ja 1920-luvun alussa sosialidemokraattisen puolueen keräämää paikkakun-nittaista tietoa teloitetuista. Viipurin läänin tietojen osalta jo Paavolainen itse muistutti, että tiedoissa oli ilmeisiä puutteita.

Lappeenrannan ja Lappeen surmattujen lukumäärää 206 oli siis pidettävä "varmuudella muodostettuna alarajana". Tämä luku ei näet huomioinut sellaisia, jotka olivat muualla kirjoilla tai eivät olleet kirjoilla missään. Paavolaisella ei myöskään ollut käytettävissään kaikkea olemassa olevaa lähdeaineistoa.

Nyttemmin esiin tulleiden asiakirjojen valossa, joista mainittakoon mm. Lappeenrannan sotaoikeuden pöytäkirja, surmattujen lukumäärää 540 on kuitenkin pidettävä varsin todennäköisenä surmattujen kokonaismää-ränä. Ainakin se on melkoisella todennäköisyydellä uhrien yläraja.

Tiedetään, että Lappeenrantaan kerättiin heti toukokuun alussa punaisia ainakin Lappeelta, Joutsenosta ja Nuijamaalta. Toukokuun alkupäivinä Lappeenrantaan myös

tuotiin punaisia muista vankileireistä, Viipurista ja Lahdesta.. Kun vangit Lappeenrantaan lähettänyt suojeluskunnan tai vankileirin esikunta oli saanut vangittujen teot selville, se antoi määräyksen näiden ampumisesta. Muualta tuotuja vankeja ammuttiin toukokuun alun kaoottisina päivinä Lappeenrannassa mahdollisesti kymmeniä.

Pitkä painajainen

On luonnollista, etteivät näin järkyttävät tapahtumat jääneet tuntemattomiksi. Kaupungissa tunnettiin hyvin monet puhdistukseen osallistuneet valkoiset, heistä kun huomattava osa oli paikallisia ihmisiä. Kauna ja katkeruus tapahtuneesta säilyivät kauan ihmisten muistissa.

Kaupungin valkoisesti ajattelevat toipuivat nopeasti vapautushuumastaan. Linnoi-tuksesta hautausmaalle kuljetettujen ruu-miiden näkeminen oli varmasti shokki niin valkoisesti kuin punaisesti ajatteleville. Toukokuun toisella viikolla kaupungin valkoisten ja armeijan välit kiristyivät siinä määrin, että kaupungin sotilaskomendantti Edvard Astola kielsi lehti-ilmoituksella armeijan toimintaa koskevan arvostelun.

Monet valkoisetkaan eivät toipuneet tekemisistään. Teloituksiin osallistuneiden miesten elämänkaarta tutkiessani olen törmännyt siihen, miten moni heistä kuoli ennen aikojaan. Mustan kevään muisto oli raskas, niin punaisille kuin valkoisille.

Artikkeli perustuu kirjoittajan pro gradu -tutkielmaan "Lappeenrannan puhdistus. Lappeenrannan valloitusta seurannut poliittinen väkivalta 25.4. - 15.5.1918". Tampereen yliopisto, historiatieteen laitos, Suomen historia, 1998.

Tanja Sänkiaho

Tampere

Tampereen

Sosialidemokraattinen Naisyhdistys 1929 - 39

Tampere on viime vuosisadalta lähtien nähty naisvaltaisena tehdaskaupunkina. Toinen Tamperetta kuvaava käsitys on ollut kaupungin punaisuus. Kansalaissodassa punaiset puolustivat henkeen ja vereen Tamperetta. Sodan jälkeen muuttui kaupunginvaltuusto vasemmistoenemmistöiseksi. Koska kaupunki oli naisvaltainen, olivat naiset sosialidemokraattisen puolueen huomattava kannattajajoukko. Aikaisemmissa tutkimuksissa Tampereen työläisnaisia on pidetty pitkälti vain joukkona, jota ei ole tutkittu sen tarkemmin. Oman pro gradu -tutkielmani aihe oli yksi tamperelaisten työläisnaisten järjestöistä, Tampereen Sosialidemokraattinen Nais-yhdistys. Se perustettiin jo vuonna 1899, tuolloin Tampereen työväenyhdistyksen naisosastona.

Tutkimusongelmani oli, minkälainen oli Tampereen Sosialidemokraattisen Naisyh-distyksen levittämä sosialidemokraattinen aate. Tutkimukseni eteni pitkälti naisyh-distyksen toiminnan kautta. Aatteen lisäksi pyrin kokoamaan kuvaa siitä, kuinka yhdistys levitti aatetta. Naisyhdistys kuului myös Työläisnaisliittoon, joten tarkastelin sen toimintaa osana koko sosialidemokraattista naisliikettä.

Tutkimuksessani käytin naisyhdistyksen omia lähteitä, kuukausikokousten pöytä

kirjoja ja yhdistyksen käsinkirjoitettua Vapaus-lehteä. Koska tamperelaiset olivat osa Sosialidemokraattista Työläisnaisliittoa, kävin läpi myös liittotoimikunnan pöytäkirjat, liiton äänenkannattajan Toverittaren vuosikerrat sekä liiton edustajakokouksien pöytäkirjat ja alustukset.

Tutkimuksessani lähdin liikkeelle siitä, millaisena sosialidemokraattinen puolue ja Työläisnaisliitto näkivät sosialidemokratian 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa, ja kuinka Tampereen Sosialidemokraattinen Naisyh-distys liikkui näiden kahden välimaastossa. Naisyhdistyksellä, kuten koko työväenliikkeellä, oli 1930-luvulla tavoitteena muuttaa kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä sosialistiseksi. Yhdistys ei kuitenkaan pyrkinyt muuttamaan koko järjestelmää, vaan se keskittyi tiukasti Tampereen kunnalliselä-män muuttamiseen. Sen lähtökohtana oli saada kaikille sosiaalisille ongelmille kunnan järjestämä ratkaisu.

Yhdistyksen toiminnassa sosiaalipolitiikka olikin päällimmäisenä samoin kuin Työ-läisnaisliitossa. Poliittiseksi järjestöksi nais-yhdistys käsitteli kuitenkin erittäin vähän puhtaasti poliittisia kysymyksiä. Esimerkiksi äärioikeiston toiminnasta löytyi vain muutamia lyhyitä mainintoja. Sisäpoliittiset kysymykset nousivat näkyvästi esille vain vaali

en alla ja silloinkin Toverittaren vaalilehdissä. Ulkopoliittisia kannanottoja naisyhdistyksellä oli vieläkin vähemmän. Työväenliikkeen kannattama kansainvälisyys ei näkynyt tutki-musjaksollani yhdistyksen toiminnassa.

Paikallista sosiaalipolitiikkaa

Kansainvälisyyden puuttuminen ei kuitenkaan ollut yllätys, vaan se vahvisti kuvaa vain Tampereella toimivasta yhdistyksestä. Puolueen ohjelmasta naisyhdistyksen johtotähtenä oli kunnallistaminen. Naisyhdistyksellä oli periaatteessa hyvät mahdollisuudet vaikuttaa kaupungin kunnalliselämään, koska sillä oli huomattavan laaja edustus erilaisissa kunnallisissa lauta- ja johtokunnissa. Myös 1920-luvulta lähtien oli yhdistyksellä ollut edustajansa kaupunginvaltuustossa.

Eniten yhdistyksen jäseniä oli kotitalouslautakunnassa, jonka toiminnassa tapahtui myös eniten yhdistyksen toivomia uudistuksia. Sen sijaan terveydenhoito- ja lastensuojelulautakuntien edustajat eivät pystyneet suuremmin vaikuttamaan kaupungin päätöksentekijöihin.

Naisten ja lasten aseman parantaminen ei saanut laajaa kannatusta kaupungin päättävissä elimissä, vaikka naisyhdistys lähetti vuosittain toivomuskirjelmiä niin valtuustolle kuin kaupunginhallitukselle. Naisten osanotosta ja vasemmistoenemmistöstä huolimatta naisten pyytämät toimenpiteet siirtyivät jopa vuosikymmenien päähän. Tilannetta ei paljon auttanut, vaikka tamperelaiset naisjärjestöt yhdessä lähettivät sosiaalisia parannuksia toivovia kirjelmiä valtuustolle. Yhteistoiminta porvarillisten naisjärjestöjen kanssa ei kuitenkaan ollut toivottua yhdis

Tampereen Sosialidemokraattisen Naisyhdistyksen sosiaalipoliittisena lähtökohtana oli lasten ja naisten aseman parantaminen. Kuva Kalevanharjun lastenseimestä vuodelta 1938. Kuva: Tampereen museot, kuva-arkisto.

tyksessä. Järjestöjen välille löytyi mahdollisuus yhteistyöhön vain silloin, kun sosiaalisia parannuksia toivottiin kunnalta.

Yksityiseen hyväntekeväisyyteen nais-yhdistyksellä oli tiukasti kielteinen kanta. Tämä ei koskenut vain porvarillisia naisjär-jestöjä, vaan myös Työläisnaisliiton ehdot-tamia yhdistyksien itsensä rahoittamia toimenpiteitä. Ainoa poikkeus tähän oli 1930-luvun alkupuolella naisyhdistyksen kesäkoti Ruskeapää, joka sijaitsi Tottijärvellä. Vuosikymmenen lopulla yhdistys päätti rakennuttaa myös vanhainkodin, mutta hanke siirtyi aina 1960-luvulle asti.

Naisyhdistys ei muutenkaan toteuttanut kaikkia Työläisnaisliiton ohjeita, vaikka se seurasi hyvin tarkasti liiton toimintalinjoja liiton kirjelmien ja Toveritar-lehden välityksellä. Voimakkaimmin tamperelaiset vastustivat liiton järjestämää kotitalousneuvontaa. Naisyhdistys ei huolinut liiton kotitalouskursseja Tampereelle, sillä kaupungissa oli kotitalouslautakunta, jonka toimialaan kuului kotitalousneuvonta.

Virkistystä ja sivistystä

Äitienpäivän vietto ei kotiutunut Tampereelle vielä 1930-luvun aikana. Viralliseksi syyksi naisyhdistys ilmoitti, ettei juhlien hyöty vastannut niiden aiheuttamaa taloudellista tappiota. Yhdistys järjesti äitienpäiväjuhlan vain vuosina 1933 ja 1939. Molemmilla kerroilla juhla oli puhtaasti vaalitilaisuus.

Erilaisilla juhlilla oli kuitenkin tärkeä asema naisyhdistyksen toiminnassa. Niiden avulla pystyttiin levittämään sosialidemokraattista aatetta myös oman jäsenkunnan ulkopuolelle. Eniten osanottajia keräsi työ-läisnaisten oma juhla, kansainvälinen naistenpäivä. Myös yhdistyksen oman jäsenistön keskuudessa juhlat saivat parhaiten väkeä liikkeelle. Toinen hyvin jäseniä kerännyt toimintamuoto oli retkeily. Tamperelaiset olivat retkeilyn pioneereja, sillä he keräsivät ensimmäisenä linja-autollisen naisia tutustumaan muiden naisyhdistysten toimintaan. Ensimmäisenä kohteena oli Jyväskylä. Tämä

matka oli Toverittaressa otettu esimerkiksi muille naisyhdistyksille.

Jäsenten virkistämisen lisäksi jäsenten sivistämiselle annettiin paljon painoa. Nais-yhdistyksellä oli vuodesta 1928 lähtien peräti kaksi Työväen Sivistysliiton alaista opintokerhoa, kun samaan aikaan monella muulla Työläisnaisliiton alaisella naisyhdistyksellä ei ollut kuin ompelukerho. Opintokerhoissa opiskelu tapahtui pitkälti kirjallisuuden pohjalta. Työväen kirjallisuuden ja lehtien levittäminen olivat voimakkaasti esillä naisyh-distyksessä. Ahkerimmin yhdistyksen kirjal-lisuustoimikunta levitti Toveritarta, jonka vuositilauksien määrä ylitti jäsenmäärän vuonna 1936.

Toverittaren levikki ei vuonna 1936 kuitenkaan ollut Tampereella kuin vajaat 150 vuositilausta. Naisyhdistyksen jäsenmäärä vaihteli 1930-luvulla hieman sadan molemmilla puolilla. Näistä vain noin kolmannes kävi yhdistyksen kokouksissa. Naisvaltaisessa tehdaskaupungissa yhdistyksellä olikin yllättävän vähän jäseniä. Naisyhdistys ei kuitenkaan ollut puhtaasti työläisten järjestö, vaan sen jäsenistöstä suurin osa oli kotiäitejä, joiden ei tarvinnut käydä ansiotyössä kodin ulkopuolella. Myös monien naisten aviomiehet olivat näkyvästi mukana erilaisissa työväenjärjestöissä ja laitoksissa.

Loppukommenttina naisyhdistyksestä voisi sanoa, että se toimi puhtaasti vain Tampereen alueella. Koko 1930-luvun ajan yhdistys toi esille sen, että se kannatti puhdasta sosialidemokraattista aatetta erotuksena niin oikeistosta kuin äärivasemmistosta. Sosiaalipoliittisessa ohjelmassa yhdistyksen lähtökohtana oli naisten ja lasten aseman parantaminen. Tämän perusteella voi todeta, että yhdistys oli nimensä mukaisesti Tampereen Sosialidemokraattinen Naisyhdistys.

Artikkeli perustuu kirjoittajan pro gradu- tutkielmaan "Ylös herää Kansan nainen. Tampereen Sosialidemokraattinen Naisyh-distys vuosina 1929-1939". Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitos, Suomen historia, 1997.