Kolumni

Pauli Kettunen

Vantaa

Vuoden 1918

vaihtelevat varjot

Ylioppilaskirjoituksissa kysyttiin muutama vuosi sitten, millaisia tulkintoja vuoden 1918 sodasta sen eri nimitykset kuvastavat. Moni vastaaja kuulemma esitti, että sotaa kutsutaan vapaussodaksi, koska köyhät ihmiset halusivat vapautua köyhyydestään ja rikkaiden harjoittamasta sorrosta.

Tällaiset vastaukset ovat todiste nuorisomme yhteiskunnallisesta omasta-tunnosta. Ellei päätä sekoita perehtyneisyys historian koukeroihin, mieleen ei juolahda ensimmäiseksi ajatus vapaussodasta, jossa vapaustaistelijoiden vihollisina olisivat heitä huonompiosaiset saman maan asujaimet. Useat historian tutkijat ja tulkitsijat puhuvat kuitenkin vuoden 1918 "vapaussodasta" aikaisempaa varauksettomammin eivätkä suinkaan tarkoita köyhälistön vapauden kaihoa.

Neuvostoliiton romahdus antoi uutta pontta valikoivalle jossittelulle historian metodina. Sen avulla piirretään kuva nykyisyyteen johtavasta kansallisen historian tiestä. Me olemme olleet vaarassa suistua tieltä idän painostuksen ja hyökkäysten edessä sekä omien väärien valintojemme, petosten ja hyväuskoisuuden seurauksena. Tämä on ollut monen keskustelijan näkökulma kansalaissodan 80-vuotismuistoon.

Vanha vapaussotatulkinta väitti, että Suomen kansa joutui käymään sodan Suomen itsenäisyyden puolesta venäläistä bolshevismia ja sen apureiksi antautuneita ja kiihotuksella harhaanjohdettuja suomalaisia vastaan. Sota oli vapaussota, joka muuttui osittain kansalaissodaksi. Sitten kehitettiin uusi muunnelma. Sen mukaan sota oli sosiaalisiin ristiriitoihin ja Venäjän vallankumoukseen kytkeytynyt kansalaissota, joka kuitenkin sai vapaussodan luonteen. Pääteltiin, että punaisten voitto olisi heidän omista pyrkimyksistään riippumatta vienyt ennen pitkää Suomen takaisin Venäjän yhteyteen, vieläpä aiempaa pahemman Venäjän. Siksi kevät 1918 ei ollut vain sisällissota eikä vain laillisen hallituksen ja kapinallisten konflik

ti, vaan myös itsenäisyyden varmistanut vapaussota. Uusimmat painotukset lähenevät taas vanhaa vapaussotatulkintaa, jonka mukaan venäläisten bolshevikkien ja suomalaisten punakapinallisten tavoitteet yhtyivät ja suuntautuivat Suomen vapautta vastaan. Jotkut nykykeskustelijat pitävät sotaa vapaussotana sillä perusteella, että hävinnyt puoli tavoitteli vääränlaista yhteiskuntaa. Jotta tämä kirkastuisi kaikille, väitetään, että Kuusisen ja kumppanien päämääränä oli talvella ja keväällä 1918 kommunistinen diktatuuri. Väite sisältää virheellisen ajoituksen, mutta sen vakuuttavuuden varmistamiseksi samastetaan Marxin ja Engelsin kommunismi ja Leninin ja Stalinin kommunismi sekä jätetään huomiotta esimerkiksi kansanvaltuuskunnan valtiosääntöesityksen ultrademo-

k

raattiset piirteet.

Jossittelun eli kontrafaktuaalisten kysymysten merkitystä ja mielekkyyttä historiassa ei pidä tyystin kiistää. Toteutumattomaan mahdollisuuteen, punaisten voittoon, vetoavissa vuoden 1918 sodan selityksissä on kuitenkin yhtenä puutteena se, että niiden julkilausumattoman oletuksen mukaan kaikki muu maailmassa oli tapahtuva niin kuin tapahtui. Vapaussotatulkintaan ei ole tapana sotkea esimerkiksi spekulaatiota siitä, miten Suomen olisi käynyt, jos keisarillinen Saksa, valkoisen Suomen ja monarkiahankkeen tuki, olisi selviytynyt voittajana ensimmäisestä maailmansodasta.

Vapaussotatulkintaa vastaan voidaan kuitenkin esittää tätä painavampaa kritiikkiä. Jo lähtökohdiltaan tämä tulkinta eri muunnelmineen sijoittaa vuosien 1917-1918 tapahtumat kehikkoon, jossa sodan taustana ja tuloksena olleet yhteiskunnalliset vastakohdat työnnetään toissijaisiksi. Vapaussota-käsite edellyttää, että sodan toisena osapuolena oli Suomen kansa, joka sen myös voitti. Tulkinta tavoittaa huonosti kesän 1918 vankileiriläisten tai 1920- ja 1930-luvun punikkiperheiden lasten kokemuksia.

Kansalaissodan ja sen jälkiselvittelyjen 80-vuotismuiston yhteydessä on kuitenkin vapaussotapuhunnan rinnalla esiintynyt myös toisenlainen kansallisen

kokonaisuuden korostus. Siinä on samaa kuin näkökannoissa, joita Väinö Linnan haastamat historiantutkijat omaksuivat 1960-luvulla. Punaisen ja valkoisen totuuden tilalle haluttiin tuolloin asettaa uusi kansallinen kertomus. Kansalaissota oli ollut yhteinen kansallinen kokemus, "kansallinen murhenäytelmä" (Jaakko Paavolainen). Kansallisen voiman ja eheytymisen todisteeksi nostettiin se, että sisällissotaa voitiin tutkia viileästi ja rikkoa myyttejä. 1960-luvulla tutkijoiden ei kuitenkaan tarvinnut erikseen todistella, että vuoden 1918 kokemukset yhä elivät suomalaisten sosiaalisessa muistissa. 1990-luvulla historioitsijat ovat sitä vastoin jo joutuneet ponnistelemaan tehdäkseen suomalaiset tietoisiksi siitä, että meitä painavat sisällissodan selvittämättömät traumat. Tällaisen tietoisuuden vahvistaminen on kuulunut kansallisen yhteisöterapeutin tehtävään, jonka useat historioitsijat ovat itselleen omaksuneet. Koska myös nuorempien sukupolvien postmodernit ihmiset mielellään käyttävät historian aineksia identiteettiensä rakentamiseen, tällaiselle historioitsijoiden tehtävänasettelulle on laajaa vastakaikua.

Jos kuitenkin rajoitutaan osoittamaan, miten vuoden 1918 kokemukset ovat kantautuneet nykypäivään muistoina ja traumoina, sivuutetaan tärkeitä puolia vuoden 1918 myöhemmistä merkityksistä. Sisällissota ja vallankumouksen ja vasta

v

allankumouksen konflikti ei jättänyt jälkiään vain ihmisten yksilölliseen ja kollektiiviseen muistiin, vaan myös moniin yhteiskunnallisiin instituutioihin, politiikkaan, oikeuteen, tieteeseen, taiteeseen, koulutukseen, työelämän suhteisiin. Toimintatavoiksi jähmettyneinä nuo jäljet ovat saattaneet olla kätkey-tyneempiä, mutta myös pysyvämpiä kuin ihmisten muistot ja kertomukset.

Yhteiskunnallisia instituutioita muovasi se, miten voittanut puoli pyrki "palauttamaan yhteiskuntarauhan". Eri porvarillisten suuntien välillä oli ristiriitoja, mutta tärkeä oli kaikkien porvarillisten ryhmien jakama tulkinta vuoden 1918 sodan luonteesta - "vapaussota". Tämä sisälsi tulkinnan "kansasta", joka oli voittanut "vapaussodan" ja jonka varaan sen jälkeinen hallitsemistapa oli määrä rakentaa. Se oli ytimeltään talonpoikainen

kansa. Itsenäisen pienviljelijäväestön vahvistaminen pysyi yhteiskuntapolitiikan linjana 1950-luvulle saakka. Itsenäisen talonpojan oman työn ja kollektiivisen palkkatyön välille muodostui Suomessa kovempi ideologinen jännite kuin muissa Pohjoismaissa.

Ulkoisia ja sisäisiä uhkia vastaan kansalla piti olla yksi tahto. Tämä näkemys vaikutti sallitun politiikan rajoihin ns. ensimmäisessä tasavallassa. Mutta vaikutus on luultavasti ulottunut myös pitemmälle siihen, miten politiikan luonne ja mahdollisuudet on Suomessa ymmärretty.

Politiikkaa on Suomessa mielellään tehty hyväksyttäväksi todis-tamalla, ettei se oikeastaan olekaan politiikkaa, vaan sitä, että tehdään, mikä on pakko tehdä. Vuoden 1918 kokemuksen ja tuloksen jälkeen toisen maailmansodan, sotakorvausten ja jäl

l

eenrakennuksen sekä kylmän sodan ja YYA-sopimuksen aika muovasivat eri tavoin käsitystä, jonka mukaan politiikka on hyväksyttävää toteuttaessaan kansallisia välttämättömyyksiä. Neuvostoliiton romahdukseen, EU-integraatioon, 1990-luvun lamaan ja kapitalismin globalisoitumiseen näyttää Suomessa reagoidun tällaisen politiikkakäsityksen mukaisesti.

Omalla tavallaan tällaista politiikan ymmärtämistä heijastelee ja tukee vapaussotatulkinnan elvytys 1990-luvulla. Mutta myös kansallisen yhteisöterapian näkökulma vuoden 1918 sisällissotaan vastaa tätä politiikkakäsitystä. Tuo näkökulma sopii nykyisen globalisaatioretoriikan vaatimuksiin siitä, miten "meidän", kansallisen yhteisön, on suoriuduttava "uusista haasteista" ja vaalittava luotettavuuttamme ylikansallisten taloudellisten päätöksentekijöiden edessä. Huonommin näiden vaatimusten henkeen sopii huomion kiinnittäminen siihen, mitä ovat "meistä" puhumisen historialliset ehdot. Siksi tätä olisi syytä tutkia. Tällainen tutkimus voisi pureutua esimerkiksi vuoden 1918 pitkäaikaisiin merkityksiin yhteiskunnallisten instituutioiden ja politiikkakäsitysten muotoutumisessa. Tutkimus saattaisi avata kriittistä näkökulmaa poliittisen vaihtoehdottomuuden eli politiikan lakkautumisen tendensseihin.