Idän ja lännen valtapeli ja Suomen kuviot

naapurimaansa suhteen tehdä. Samalla tarkentuu kuva siitä, kuinka Pohjoismaat yhteistoimin rajoittivat kommunismin vaikutusta.

Kimmo Rentolan kirja perustuu ensisijaisesti sellaisiin lähteisiin, jotka aiemmin eivät ole olleet historiantutkijoiden ja lehtimiesten käytettävissä. SUPO:n, Venäjän uudemman historian säilytyksen ja tutkimuksen keskuksen ja Venäjän ulkoministeriön arkiston aineistoista Rentola on löytänyt paljon uutta. Neuvostoliiton ulkomaan tiedustelun ja KGB:n arkistoihin Rentola ei ole päässyt, vaikka useat KGB:n työntekijäin laatimat raportit löytyvät muiden venäläisten arkistojen aineistojen joukosta.

Norjalaisesta näkökulmasta kirja on mielenkiintoinen, koska se valottaa uusia alueita sodanjälkeisestä historiasta. Rentola paneutuu Pohjoismaiden sosialidemokraattien laajaan ja läheiseen yhteistyöhön, joka vaikutti myös Pohjoismaiden arvioon Suomen kehityksestä. Hyvä esimerkki siitä on maaliskuussa 1948 vallankaappaushuhut, joita epäilemättä Norjan aktiivinen Tukholman lehdistöattashea levitti edelleen Ruotsin, Tanskan ja Norjan viranomaisille. Pian tämän jälkeen lähetti Norjan tiedustelupalvelu omaa väkeä Helsinkiin. Näin Suomesta tuli salaisten norjalaisten operaatioiden pääalue. Kirja kuvaa perusteellisesti, kuinka pohjoismaiset valtiolliset poliisit pyrkivät yhteistyössä valvomaan kommunistien toimintaa. Kyse oli poliittisesta valvonnasta, joka kytkeytyi sisäpoliittiseen valtapeliin ja joka meni siten paljon pitemmälle kuin pelkkä vakoilun ja valtioiden turvallisuuden vaarantavan toiminnan estäminen. Tätä poliittista valvontaa on käsitelty viime vuosina useissa Norjassa ilmestyneissä kirjoissa, joista merkittävin on Knut Einar Eriksenin ja Trond Berghin vuonna 1998 ilmestynyt monumentaalinen Den hemmelige krigen (Salainen sota).

Kimmo Rentola: Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947 - 1958. Helsinki 1998, 672 s.

Kimmo Rentolan kirja Niin kylmää että polttaa on sekä Suomessa että Pohjoismaissa ainutlaatuinen, koska se valottaa Suojelupoliisin (SUPO) arkiston ja venäläisten arkistojen aineiston avulla miten idän kulisseissa ajateltiin. Kirja avaa monta myyttiä siitä, mitä neuvostoliittolaiset oikeastaan halusivat



Kimmo Rentolan kirja tarjoaa perusteellisen kuvauksen siitä, kuinka suurvallat käyttivät Suomea vakoilutoimintansa tukialu-eena. Jo aiemmin on tiedetty jonkin verran siitä, että norjalaiset värväsivät suomalaisia kaukopartiomiehiä Neuvostoliittoon suun-nattuihin vakoiluretkiin ja että neuvostoliittolaiset käyttivät kommunistien kannattajia ja sotavankeja Suomen ja Norjan salaisten poliisien solutukseen. Mielenkiintoinen uusi tieto on, että Suomen ja Norjan valtiollisten poliisien päälliköt, Asbjörn Bryhn ja Armas Alhava, tapasivat jo vuonna 1949. Yhteistyö ja henkilökohtainen ystävyys näiden miesten välillä oli pian niin hyvä, että SUPO halutessaan välittää tietoja länteen teki sen mielellään Oslon eikä esimerkiksi Tukholman kautta.

Samoin Norjan kautta saattoi NATO saada käyttöönsä tietoja Suomen kommunisteista ja jopa käsityksen siitä, kuinka poliittiset näkemykset vaihtuivat mahtavassa Neuvostoliiton kommunistisessa puolueessa. Juuri SUPO:n kyvystä saada tietoja SKP:n sisäpiiristä tarjoaa Rentola uutta ja yksityiskohtaista tietoa. Koska Suomen puolueella oli läheinen suhde "isoonveljeen" NKP:een idässä, saadut tiedot eivät olleet merkittäviä yksin Pohjoismaissa vaan vaikuttivat koko länsiliittoutuman arvioihin Neuvostoliiton tilanteesta. Hämmästyttävää on, että Norjan turvallisuuspoliisin päällikkö kertoi SUPO:n Alhavalle, että myös Norjan turvallisuuspoliisilla (overvåkingspoliti) oli hyvät tietolähteet Norjan kommunistipuolueen joh-dossa.

Itseäni kiinnostivat erityisesti tiedot Suomen ja Norjan turvallisuuspoliisien läheisestä yhteistyöstä, joka alkoi jo huhtikuussa 1954. Kontaktit heikosti valvottavissa olevan pohjoisrajan yli tapahtuivat ilmeisesti ohi Oslon tai Helsingin pääkonttoreiden. Yhteydenpitoa helpotti olennaisesti se, että useat keskeiset Norjan turvallisuuspoliisin virkamiehet Finmarkenin läänissä (fylke) olivat syntyperältään kveenejä eli norjansuoma-laisia. Tämä varhainen pohjoiskalottiyhteis-työ alkoi ennen kuin ajatus sai laajempaa vastakaikua kummassakaan maassa. Suo

malaiset eivät joko tienneet tai eivät välittäneet siitä, että NATO:n kannalta strategisesti tärkeän pohjoisen siiven varmistamiseksi norjalaiset kohdistivat sotilasvakoilua Suomen Lappiin.

SUPO:n aineisto avaa tuoreen näkökulman siihen hämmentävään peliin, jota käytiin Pohjolan turvallisuuspoliittisesta tasapainosta. Esimerkiksi Norja ja Tanska olivat vakuuttaneet Suomen viranomaisille, että ne eivät antaisi NATO:n (käytännössä USA:n) joukkojen käyttää niiden maaperää Suomeen kohdistuvissa operaatioissa ja että ne tällä tavoin uskoivat estävänsä Neuvostoliiton hyökkäyksen. Avoimeksi kuitenkin jää, kuinka todellinen vaikutusvalta norjalaisilla ja tanskalaisilla poliitikoilla oli näin keskeisessä NATO:n strategisessa kysymyksessä. Joka tapauksessa NATO suoritti Pohjois-Suomessa sotilaallisia valmisteluja (lähinnä siltojen miinoitusta), joista Suomessa tiesi Paasikivi, jo ennen kuin Norjan turvallisuuspoliisin päällikkö Vilhelm Evang Suomen- matkallaan kertoi niistä presidentti Urho Kekkoselle vuonna 1957.

Rentolan kirjan ansiona on, ettei sitä leimaa suomalaisen lähihistoriankirjoituksen helmasynti: läheinen kytkös teosten tilaajiin ja pyrkimys selittää parhainpäin (tai vetää lokaan) tutkimuskohteena olevan poliitikon toiminta. Rentola käsittelee kohteitaan tasapuolisesti ja syventää kuvaamme keskeisistä vaikuttajista kuten Ahti Karjalaisesta, Väinö Leskisestä ja tietenkin Urho Kekkosesta. Kirjassa käsitellään uudella tavalla Urho Kekkosen KGB-kontakteja ja hänen kykyään käyttää SUPO:n luottamuksellisia tietoja omaksi hyväkseen poliittisissa kuvioissa. On melko fantastista, että Suomen valtiollinen poliisi palveli käytännössä kokonaan yhtä miestä ja hänen etujaan. Tämä ei koskenut vain valtakunnan parasta, siis suhdetta Neuvostoliittoon, vaan myös Suomen sisäisestä tilanteesta saatuja tietoja, joita Kekkonen käytti kyynisesti poliittisessa valtapelissään.

Kansainvälisestä näkökulmasta kirjan viimeisin osa lienee mielenkiintoisinta luettavaa, koska siinä käsitellään Kekkosen, SUPO:n ja KGB:n suhteita sen jälkeen kun



ne olivat vakiintuneet ainutlaatuisella tavalla. SUPO sai käskyn seurata KGB:n aktiivisuutta. Mutta toimintaa, joka Norjassa olisi johtanut vakoiluoikeudenkäynteihin ja kar-kotuksiin, siedettiin Suomessa kansallisen edun nimissä. Suomeen kehittyi poliitikkojen ja KGB:n välinen monimutkainen peli. Jälkikäteen on vaikea arvioida ja arvottaa sitä, mitä tapahtui, vaikka koko kuvio näyttää kehittyneen varjonyrkkeilyksi ja näytelmäksi, jossa kaikki koettivat parantaa omia osakkeitaan sekä Suomessa että Neuvostoliitossa. Rentola määrittää yöpakkaskriisin syksyllä 1958 käännekohdaksi KGB:n ja suomalaisten poliitikkojen suhteissa. Tämä tulkinta tuo esiin kirjan keskeisimmän ansion. Se kuvaa tapahtumia kulisseissa ja avaa näkökulman siihen, mitä Suomen toisen tasavallan muotoilijat todella ajattelivat.

Rentola - kuten me monet muutkin - on käyttänyt paljon aikaa ja tilaa vakoojien kohtaloiden selvittämiseen ja "agenttitarinoiden" kuvaamiseen, joilla ei kenties ole suurta historiallista arvoa. Mutta toisaalta ne ovat tärkeitä ja osoittavat, kuinka vallanpitäjät käyttivät kyynisesti yksittäisiä ihmisiä. Nämä ihmiset joutuivat ja ajautuivat tilanteisiin, joita he eivät osanneet ennakoida. He olivat pieniä nappuloita pelissä, jossa heidän toi-meksiantajiltaan saamat palkkiot ja kiitokset jäivät usein niukoiksi.

Morten Jentoft*

* Kirjoittaja on Norjan radion ja television kirjeenvaihtaja Moskovassa ja on ennen työs-kennellyt toimittajana Pohjois-Norjassa ja Suomessa. Hän oli toinen tekijä teoksessa, joka kuvaa kylmän sodan aikaisia vakoilijakohtaloita. Tämä teos, "Verkebyllen" (Mätä-paise), julkaistiin Norjassa vuonna 1995.

Sianpäitä, häkäkaasua ja tappelevia tovereita

Tapio Bergholm: Kovaa peliä kuljetusalalla. Kuljetusalan ammattiyhdistystoiminta vuosina 1925-1960. Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT r.y. Turenki 1997, 829 s.

Työmarkkinariidat ja -sovut ovat paljon esillä julkisuudessa. Näiden asioiden historia nostattaa kuitenkin harvoin julkista kohua. Aihepiiri ei ole kovin suosittu suomalaisessa akateemisessa historiantutkimuksessakaan, vaikka järjestöhistoriallisia tilaustutkimuksia on tehty runsaasti. Alue näyttää jäävän kahden tutkijoita ja yleisöä kiehtovan näkökulman, kansallisen lähimenneisyyden poliittisen historian ja arjen sosiaalihistorian, vä



liin. Jotkut poliittisen historian uudistajat ovat tosin ohjelmallisesti vaatineet etujärjestöjen tutkimista politiikan toimijoina. Vaatimukset eivät ole saaneet osakseen laajaa vastustusta, mutteivät innostustakaan. Monille arjen historian puolestapuhujille taas työmarkkinoiden edunvalvonnan ja sääntelyn historia edustaa järjestelmiin, organisaatioihin, johtajiin ja edustajiin rajoittuvaa tutkimusta. "Tavallisia ihmisiä" tai "marginaaliryhmiä" esiinnostava sosiaalihistoria on ollut juuri sellaisen lähestymistavan kritiikkiä.

Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliiton AKT:n historioitsija haluaa osoittaa, että työmarkkinasuhteet ovat tärkeä teema. Tapio Bergholm jäljittää työmarkkinasuhteiden omaa logiikkaa, mutta suhteuttaa sen sekä politiikkaan että järjestöjen edustamien tai edustettavikseen haluamien ihmisten elämäntapaan. Osansa saavat myös edustajien elämäntavat.

AKT:n historiateoksesta on tähän mennessä valmistunut kaksi osaa, ensimmäinen vuonna 1988, toinen vuonna 1997. Molemmat ovat Bergholmin kirjoittamia. Ensimmäinen, vain 472-sivuinen kirja tulee vuoteen 1924, jolloin ns. kolmiliitto, kausityöalojen työläisiä laajasti koonnut ammattiliitto, purettiin parin vuoden olemassaolon jälkeen. Toinen kirja, jonka 829 sivua on onnistuttu ohuehkon paperin avulla mahduttamaan tiiliskiven kokoon, kuljettaa kertomusta vuoteen 1960. Tuolloin kuljetusalan ammattiyhdistystoiminnan riitojen, erojen ja yhteen-liittymisten historia oli syvästi kietoutuneena koko SAK:laisen ammattiyhdistysliikkeen hajaannukseen.

Nämä kaksi kirjaa eivät ole ainoat AKT:n historiahankkeen tuotokset. Myös Bergholmin väitöskirja Ammattiliiton nousu ja tuho (1997) liittyy projektiin. Se ei ole liittohistorian osa, vaan perustuu itsenäiseen kysymyksen-asetteluun kuljetusalan työmarkkinasuhtei-den murroksesta 1944 - 1949. Sen keskeiset tulokset on kuitenkin kirjoitettu sisään myös myöhemmin samana vuonna ilmestyneeseen liittohistorian kakkososaan. Liittohistorioitsijan työ jatkuu. Alan harrastajien on syytä varata kirjahyllystään kelpo tila AKT:n

historian seuraavaa osaa varten.

Bergholmin näkökulma on laajempi ja tutkimusote ongelmakeskeisempi kuin useimpien järjestöhistorioitsijoiden. Hän tukeutuu erityisesti anglosaksiseen työelämän suhteiden tutkimukseen. Rohkeasti hän on mennyt mukaan myös naistutkimuksen käynnistämään keskusteluun sukupuolen merkityksestä työelämässä. Hänellä on tähän teemaan omintakeinen historiallis-empiirinen näkökulma, perehtyneisyys kovan miehisyyden ja "poikamieskulttuurin" leimaamaan työalaan, jolla Suomessa työskenteli kuitenkin myös paljon naisia. Omaa työtään Bergholm on sijoittanut kansainväliseen tutkimuskeskusteluun myös useilla artikkeleillaan, konferenssiesitelmillään ja toimeliaisuudel-laan aihepiiriä käsittelevien tutkijaverkostojen aikaansaamiseksi.

Aikaisempien kuvausten ja selitysten sinnikäs epäileminen kuuluu Bergholmin tutki-janlaatuun. Hän haluaa eritoten kyseenalaistaa aiemmin esitettyjä yleistyksiä ja osoittaa tapahtumisen monimuotoisuuden. Toisinaan hän luottaa liikaa monimuotoisuuden tarkkaan rekonstruktioon historiantutkijan sano-mana ja johtopäätökset tahtovat hukkua tapahtumisen yksityskohtaiseen kerrontaan. Parhaimmillaan monimuotoisuuden osoittamisesta avautuu uusia, varsinaista tutkimuskohdetta laveammalle kantavia ongelman-asetteluja ja -ratkaisuja.

Liittohistoria perustuu laajaan ja monipuoliseen lähdeaineistoon. Sovinnaisesta järjes-töhistoriasta työ eroaa selvästi siinä, että tekijä on koonnut uutterasti myös muiden asianosaisten toimijoiden kuin kohteena olevan järjestön itsensä tuottamaa aineistoa. Hän kiinnittää kaikissa vaiheissa huomiota myös työnantajapolitiikkaan ja osoittaa sen merkityksen ammattiyhdistystoiminnalle. Tämä puoli on jäänyt ammattiyhdistys-historioissa usein liian ohuelle käsittelylle.

Järjestöhistoriallisen tilaustyön sidon-naisuudet näkyvät kyllä myös AKT:n historiahankkeessa. Ne ilmenevät esimerkiksi siinä, ettei liittohistorian otsikko täysin vastaa teoksen sisältöä. "Kuljetusalan ammattiyhdistystoiminta" rajautuu AKT:n sukupuun



mukaan, joten tarkastelun ulkopuolelle jää merkittävä kuljetustyötä tekevä ryhmä, rautatieläiset.

Monenlaista väkeä tämäkin rajaus tuo tarkasteluun. Liittohistorian alussa pääasial-lisina kohderyhminä ovat satamatyöläiset ja hevosajurit. Välillä kuvaan tulevat varastotyöläiset ja kauppa-apulaisetkin. Merimiehet, joiden ay-historiasta Bergholm on laatinut erillisen katsauksen, saavat sijan AKT:n historiassa 1930-luvun alkuun asti. Heidän unioninsa tosin toimi jo 1920-luvun alkupuolella itsenäisenä ammattiliittona, mutta mu-kautui sitten vuonna 1924 muodostetun Suomen Kuljetustyöläisten Liiton alaisuuteen. Merimiehet katkaisivat järjestöyhteyden satamatyöläisiin Suomen Ammattijärjestön ja myös kuljetustyöläisten liiton lakkau-tuksen yhteydessä 1930-luvun alussa. Autoliikenteen myötä kenttä tulee entistä moni-aineksisemmaksi. Bergholm kuvaa vivahteikkaasti niitä ammattiyhdistystoiminnan jännitteitä, joita syntyi varsinkin toisen maailmansodan jälkeen satamatyöläisten ja automiesten töiden, työsuhteiden, elämäntapojen ja poliittisten suuntautumistenkin erilaisuudesta.

Liittohistorian toisessa osassa, kuten väi-töskirjassakin, kuljetusalan ammattiyhdis-tystoiminnan vaiheet esiintyvät paljolti liitto- ja sopimusrajariitojen historiana. Kun kansallinen työehtosopimusjärjestelmä rakennettiin jatkosodan jälkeen, "kuljetusalasta" tuli entistä ongelmallisempi ammattiliiton rajojen peruste. Etenkin teollisuusyritysten automiesten osalta kuljetusliitto sopi huonosti SAK:n ja STK:n yksituumaisesti ajamaan teollisuusliittoperiaatteeseen. Samaan aikaan tyytymättömyys palkkasäännöstelyn seurauksiin puolestaan kasvatti automiesten halukkuutta irtautua satamatyöläisistä ja järjestäytyä ammattiperusteisesti.

Puntarissa "aiemmin" ja

"nyttemmin"

AKT:n historiateos tarjoaa paljon aineksia ammattiyhdistysliikkeen historiaa koskevien

tavanomaisten käsitysten kritiikille. Kuljetusalan ryhmien tarkastelu auttaa huomaamaan erityisesti sellaisia kestämättömiä näkemyksiä, joissa myöhemmin muodostuneita rakenteita heijastetaan aiempaan tai joissa kuva menneestä luodaan nykyilmiöitä kirkastavaksi kontrastiksi.

Harhaiseksi osoittautuu esimerkiksi olettamus, jonka mukaan ammattiyhdistystoi-minnan perustana olisivat "aiemmin" olleet selkeät palkkatyösuhteet. Satamatyöläisten työosuuskunnat hallitsivat vuoden 1905 suurlakon jälkeen usean vuoden ajan satamia, eivätkä heidän työsuhteensa osuuskuntavaiheen jälkeenkään vastanneet kuvaa "tyypillisestä" palkkatyösuhteesta. Hevosajurit olivat osittain yksityisyrittäjiä. Ammattikunnan viimeisenä, lyhyenä loistokautena 1940-luvun jälkipuolella keskeinen edunvalvontakysymys oli rehun saanti. Automiesten työssä ja työuralla yrittäjyyden ja palkkatyö-läisyyden raja oli matala ja tulkinnanvarainen. Bergholmin tekstistä piirtyvä "pätkätöiden" ja "epätyypillisten" työsuhteiden maailma antaa vähänlaisesti tukea uusliberaalille, joka arvostelee työntekijäin turvallisuushakui-suutta ja pitäytymistä saavutetuissa eduissa.

Toinen kestämättömäksi osoittautuva "ennen"- kuva esiintyy usein sosiologisessa liiketutkimuksessa. Sen mukaan "aiemmin" työläiset olivat koko persoonallisuudellaan pysyvästi ja aktiivisesti mukana liikkeessä, kun taas "nyttemmin" liike on lamaantunut, johtajat etääntyneet jäsenistä ja jäsenet kiinnostuneet muista asioista. Bergholmin teoksesta, kuten jo aikaisemmin muutamista suomalaisistakin ammattiyhdistystutkimuk-sista, käy ilmi tuon "aiemman" järjestäytymisen epävakaus. Osaksi tämä oli työsuhteiden lyhyyden ja kausiluonteisuuden seurausta. Tosin liittohistorian ykkösosan oivallisia oivalluksia on paradoksi, että pohjoisten luonnonolojen mukaisen kausivaihtelun jyrkkyys toi myös pysyvyyttä ja vahvuutta ay-organisaatioon. Satamatöiden ollessa talvisin pysähdyksissä järjestöt elivät pa-kastettuina noustakseen taas lyhyen las-tauskauden alkaessa. Silloin työvoiman suuri kysyntä ja töiden nopean suorittamisen vält



tämättömyys loivat työntekijöille ja heidän järjestöilleen huomattavia voimavaroja. Niissä maissa, joissa kausivaihtelu ei ollut yhtä jyrkkä, järjestöt joutuivat toimimaan myös talvikauden epäedullisen työmarkkinatilanteen aikana ja työnantajille tarjoutui enemmän tilaisuuksia ammatillisten järjestöjen syrjäyttämiseen satamista. Joka tapauksessa myös jäsensuhteiden heikko pysyvyys oli luonteenomaista ammattiyhdistysliikkeelle Suomessa toiseen maailmansotaan asti ja ainakin satamissa ja autoalalla vielä 1940- ja 1950-luvullakin. Tähän Bergholm kiinnittää huomiota liittohistorian kakkos-osassa ja esittää laskelmia kuljetusalan "jäsenvuodosta".

Työläissolidaarisuuden ongelmia valottaa osaltaan lakonmurtajuuden käsittely. Niin Suomessa kuin muuallakin satamat olivat erityisen otollisia lakkolaisten ja lakon-murtajien koville konflikteille, mikä käy ilmi varsinkin vuosien 1928 - 1929 suuren sata-malakon ja sen jälkiselvittelyjen tarkastelussa.

Kuljetustyöläisten ammattiyhdistyshis-toria antaa huutia myös käsitykselle, että kansainvälisyys olisi uutta ammattiyhdistysliikkeessä. Kansainvälinen ulottuvuus on vaikuttanut suomalaisessakin ammattiyhdistystoiminnassa jo varhain myös muilla tavoin kuin kansainvälisen ammattiyhdistysliikkeen ristiriitojen välittymisenä täkäläisiin järjestöihin. Merimiesten ja satamatyöläisten kollektiiviseen toimintaan kansainvälisyys rakentui olennaiseksi osaksi alusta alkaen. Kansainvälisyyden monet puolet tulevat esiin esimerkiksi Bergholmin laajassa analyysissa vuosien 1928 - 1929 satamalakosta. Lakko oli, kuten hän sanoo, "kansainvälinen uuvutustaistelu". Sen mahdollistivat ulkomaiset, pääosin pohjoismaiset avustukset. Suurin rahoittaja oli Tanskan työmiesliitto. Liiton puheenjohtaja M. S. Lyngsie lähetti Suomen lakkolaisille myös ruoka-apua, 6.300 kiloa kevyesti suolattuja sianpäitä. Suomalaisvi-ranomaiset estivät kuitenkin avustuslastin maahantulon ja vapauttivat näin Suomen kuljetustyöläisten liiton johdon huolesta, jota pilaantuvan elintarvikkeen jakelun järjestäminen kesäkuumalla oli jo ehtinyt aiheuttaa.

Myös ammattiyhdistystoiminnan kytkök-set modernisaatioon ovat vanhaa perua. Luottamus tieteeseen käy ilmi etenkin työturvallisuuskysymysten yhteydessä. 1940-luvun puolivälissä kuljetusliiton kommunistinen johto tuki tuolloin käynnistyneitä työterveyshankkeita. Häkäkaasu vei automiehiä sairasvuoteelle ja hautaankin, kun bensiinipulan aikana autoissa käytettiin puukaa-suttimia, "häkäpönttöjä". Työterveyslaitosta edeltäneen ammattitautien poliklinikan häkätutkimukset saivat osakseen myös kenttäväen kannatuksen. Kuljetusliiton sihteerin Viljo Suutarin ei ollut vaikeata värvätä automiehiä koekaniineiksi tutkimuksiin. Innostus perustui tosin pikemmin traditionaaliin kuin moderniin asennoitumiseen: kokeissa testattiin myös häkämyrkytyksen perinteisen lääkityksen, viinaryypyn, tehoavuutta pienempien ja suurempien annosmäärien avulla.

Kuljetusliiton johtajat luottivat myös moderniin mediaan. Vuonna 1948 liitto tuotti Suomi-Filmillä toimintaansa esitelleen pitkän elokuvan Valtasuoni sykkii. Se kuvasi kul-jetustyön keskeistä kansantaloudellista merkitystä sekä kuljetustyöläisten suurta nousua taantumuksen ja takapajuisuuden ajasta. Sotien jälkeisten saavutusten avaimena ei elokuvassa esiintynyt luokkataistelu, saati työväenluokan puolueen ohjaus. Tien valoon viitoitti työehtosopimus.

Elokuvan valmistumisen aikaan kuljetusliitto oli tosiasiassa jo tuhon kierteessä. Liiton hajoamisen ja vajoamisen merkityksettömäksi ratkaisi sen osallistuminen SKP:n vuonna 1949 organisoimaan lakkoliikkee-seen, jonka onnistumiselle ei ollut taloudellisia eikä poliittisia edellytyksiä.

Sumean logiikan poliittisuus

Bergholmin väitöskirjan samoin kuin liitto-historiankin läpikäyvänä pyrkimyksenä on osoittaa, ettei ammattiyhdistysliikkeen toimintatapoja eikä ristiriitoja pidä palauttaa työväenpuolueiden tavoitteisiin. Hän ei halua tarkastella ammattiyhdistysliikettä poliittisen taistelun areenana tai resurssivarastona. Jo



liittohistorian ykkösosassa Bergholm kehitteli näkökulmaa, jossa korostuvat työmark-kinasuhteiden omat edellytykset ja rakenteet. Esimerkiksi käsitellessään 1920-luvun alkupuolella toiminutta kommunistijohtoista kol-miliittoa (Saha-, Kuljetus- ja Sekatyöväen Liittoa) hän tähdensi poliittisten toimijoiden, erityisesti kommunistisen puolueen SKP:n, vähäisiä ohjausmahdollisuuksia.

Samankaltainen on myös väitöskirjan ja siihen perustuvien liittohistorian kakkososan jaksojen keskeinen johtopäätös. Bergholm etsii vastausta kysymykseen, millä ehdoin ja millä tavoin poliittiset ristiriidat saivat 1940-luvun jälkipuolen suomalaisessa ammattiyhdistysliikkeessä voiman, joka tuhosi kuljetustyöntekijäin liiton. Hän ei tyydy selittämään tätä pelkästään sillä, että sosialidemokraattien ja kommunistien välit ylipäätään kärjis-tyivät ja että kylmän sodan asetelmat vaikuttivat nopeasti kansainväliseen ammattiyhdistysliikkeeseen ja sitä tietä Suomeen. Tulkinnassa on omintakeista ja kiinnostavaa, että hän tarkastelee puoluepolitiikkaa - puoluepolitiikan ammattiyhdistystoiminnassa saamaa merkitystä - pikemmin selitettävänä kuin selittävänä tekijänä. Hän tutkii, miksi ja miten "puolueviha" vahvistui. Vastauksessa kietoutuvat yhteen työmarkkinoiden taloudellis-sosiaaliset edut, organisaatioiden ja sääntelyjärjestelmien toimintatavat sekä toimijoiden kulttuuriset traditiot, kuten kulje-tustyöläisten "kova miehisyys" ja myös siihen liittynyt väkivallan perinne. "Politiikka" oli koko ajan läsnä ja sen vaikutus vaihteli, mutta toiminnan ja tapahtumisen kenttää se ei voinut määritellä tai hallita. Bergholm korostaa erityisesti, että SKP kykeni monissa vaiheissa vasta jälkikäteiseen reagointiin.

Myös SAK:laisen ammattiyhdistysliikkeen hajoamisessa 1950-luvun lopulla kietoutuivat toisiinsa monet eritasoiset ristiriidat. Kuljetusalan historia vahvistaa käsitystä, ettei ay-hajaannus ollut vain sosialidemokraattisen "puolueräjähdyksen" heijastumista puoluetoiminnan ulkopuolelle. Puoluetaisteluihinkin vaikuttivat myös ammattiyhdistystoiminnan rakenteisiin ja toimintaedellytyksiin liittyneet jännitteet. Niissä oli kyse mm. organisaation keskityksestä, liitto- ja sopimusrajoista

sekä palkkasäännöstelykauden ja sen päätyttyä syntyneen yleislakon seurauksista. Tämänsuuntaisesti pääteltiin esimerkiksi jo vuonna 1976 julkaistussa Suomen työväenliikkeen historiassa. Bergholmin esitys painottaa kuitenkin enemmän ratkaisujen ja valintojen satunnaisuutta. Tästä voisi jatkaa tutkimalla pitemmälle niitä tekijöitä, jotka mahdollistivat ryhmäkuntaisuuden ja myös äkkipäätä katsoen omituiset ryhmänvalinnat. Tältä osin liittohistoriassa on paljon valmista ainesta Bergholmin kaavailemalle tutkimukselle Suomesta "keskinkertaisen sosialidemokratian" maana.

Bergholmin melko sovinnaista tapaa puhua "politiikasta" ja "poliittisesta" voi tosin arvostella. Hänen keskeinen kysymyksensä työmarkkinalogiikan ja politiikan suhteesta tarjoaisi mahdollisuuden pohtia syvemmin "politiikan" ja "poliittisen" merkityksiä. 1940- ja 1950-luvun Suomessa ammattiyhdistysliike oli vielä selvästi osa työväenliikettä, joka itsessään oli myös poliittinen kokonaisuus. Työväenliike kantoi yhä näkemystä ja kokemusta työväen leiristä porvarillisessa yhteiskunnassa. Tämä teki syytökset petturuu-desta luonteviksi sosialidemokraattien ja kommunistien välisissä ja sitten myös sosialidemokraattien keskinäisissä riidoissa. Yhtä kaikki poliittisuus ei kummunnut vain puoluetoiminnasta. Korostaessaan työmarkkinoiden oman "sumean logiikan" merkitystä ja selitysvoimaa Bergholm ei kiinnitä riittävästi huomiota siihen, että "politiikka" saattoi olla läsnä työmarkkinasuhteissa ja ammattiyhdistystoiminnassa rakenteellisem-minkin kuin vain puolueiden asioihinpuut-tumisena ja puoluetaisteluina. Kuljetustyöläisten kollektiivisen toiminnan räväkkyys juontui "työmarkkinalogiikasta" eikä tuo radikalismi helposti antautunut puolueohjauk-seen, mutta epäpoliittista se ei ollut. Tähän puoluesidosten alapuoliseen poliittisuuteen olisi ollut aihetta paneutua enemmän.

Bergholmin pyrkimys työmarkkinasuh-teiden oman logiikan ja sen ristiriitaisuuden osoittamiseen tuottaa joka tapauksessa tärkeitä tuloksia. Työelämän suhteiden historiallisen yleiskuvan kannalta merkittävimpiin kuuluu väitöskirjaan ja liittohistorian kakkos-



osaan sisältyvä esitys sodanjälkeisestä palk-kasäännöstelyn ajasta ja työehtosopimusjärjestelmän rakennusvaiheesta. Aikaisemmassa tutkimuksessa 1940-luvun jälkipuolen työmarkkinasuhteita on usein kuvattu valtion ja keskeisten etujärjestöjen ohjaa-maksi keskitetyksi säännöstely- ja sopimusjärjestelmäksi, jota lähinnä vain poliittis-luonteiset työtaistelut rikkoivat. Bergholm osoittaa tällaisen käsityksen kestämättömäksi. Se palkkojen ja muiden työehtojen sääntely, jossa "suomalainen työmarkkinamalli" muotoutui, oli täynnä ristiriitoja, suunnittele-mattomia kompromisseja ja enemmän tai vähemmän epäonnistuneita keskityspyrki-myksiä.

Muutoinkin AKT:n liittohistorialle antaa erityistä viehätystä se, että tutkija epäilee kroonisesti instituutioiden, organisaatioiden ja ihmisten kykyä toimia haluamallaan tai ilmoittamallaan tavalla.

Pauli Kettunen

Vantaa

Rakentajien liitto

Jyrki Helin: Rakentajien liitto. Rakennusalan työläisten järjestötoiminta Suomessa 1880-luvulta vuoteen 1995. Rakennusliitto ry. Jyväskylä 1998, 532 s.

Puolenkymmentä vuotta päätoimisesti tehty, Rakennusliiton kustantama liittonsa historiateos on pätevää, huolellisesti doku-mentoitua tutkimuskirjallisuutta. Jo vuonna 1959 ilmestynyt Erkki Salomaan rakennustyöläisten ammattiyhdistystoiminnan historia on myös kestävää työtä.

Kirjoittaja on käyttänyt tekstisivuista lähes kaksi kolmannesta sotienjälkeisen ajan käsittelyyn eli ajanjaksoon, jolloin ay-liike on ollut vahva vaikuttaja yhteiskunnassa. Tarkastelun kohteena on nimenomaan ammattiliitto. Liiton yhteydet keskusjärjestöön ja


kansainvälisiin järjestöihin saavat myös valaistusta. Sen sijaan ammattiosastotaso ja sen yhteydet valtakunnalliseen liittoon jäävät sivummalle. Osastojen alkuperäisaineis-toa ei ole lainkaan käytetty. Varsinkaan sotia edeltävän ajan työmarkkinatoiminta ei kuitenkaan avaudu ilman paikallistason aineistoja. Sen sijaan tutkijan käytettävissä ovat olleet työnantajajärjestön arkistot aina 1970-luvun loppuvuosiin asti ja aineistoa on myös hyvin hyödynnetty.

Kirja sisältää myös aina SAK:n 1960-luvun eheytymisvaiheeseen asti erillisinä py-syneiden muurareiden ja sukeltajien ammat-tikuntapohjaisten liittojen toiminnan tarkastelun. Suomen Muurarien Liitto neuvottelikin koko sodan jälkeisen ajan työehtosopimuk-sensa yhdessä Rakennusliiton kanssa.

Teoksen asiasisällön selostamiseen käytettävissä oleva tila ei anna sanottavia mahdollisuuksia, joten tuon esiin vain eräitä tuloksia. Alan ammattiryhmäpohjaiset liitot saivat ensimmäiset päätoimiset toimitsijat suurlakon jälkeisellä nousukaudella vuosina 1906 - 1907. SAJ:n lakkauttamisen jälkeen 1930 rakennusalan järjestämisessä sak:lai-sen ay-liikkeen piiriin keskeinen rooli oli am



alkaen, jolloin asia järjestettiin luottamus-miessopimuksella sovittelijan välityksellä.

Rakennusala on ollut ajoittain sovittelijan toimiston säännöllinen asiakas. Sovittelun rooli alan työriitojen selvittelyssä olisikin ansainnut perusteellisemman käsittelyn. Muutoin kattavasta kirjallisuusluettelosta puuttuu myös kirjoittamani Työriitojen sovittelun historia.

Aarne Mattila

Helsinki

Taattua Koivistoa

Mauno Koivisto: Liikkeen suunta. Juva 1997, 267 s.

Kahden presidenttikautta koskevan muis-telmakirjan jälkeen Mauno Koivisto on palannut varhempiin vaiheisiinsa. Muistelmat alkavat sodan loppumisesta ja päättyvät ensimmäisen pääministerikauden loppuun. Kuten olen otsikoinut, muistelmat ovat taattua Koivistoa. Sillä tarkoitan, että Koivistolla on vahva pyrkimys ensin dokumentoida asiakirjoihin tai muistiinpanoihin nojautuen tapahtumien yleinen kulku ja niistä sitten selkeästi erottaa omat kommenttinsa. Toinen tapa-han on ollut korostaa sitä, että muistelmat eivät ole historiankirjoitusta vaan niissä korostuu se, miten asianomainen on tapahtumat aikanaan kokenut. Tällöin tietysti muisti helposti tekee tepposet myös sille, mitä on tapahtunut asianomaisen henkilön ulkopuolella. Tämän "ulkopuolisen" tapahtumisen Koivisto on pyrkinyt selvittämään dokumen-toidusti. Paikoin hän pyrkii viileästi ja analyyt-tisesti selvittämään tilanteeseen vaikuttaneita tekijöitä, ja sitten omaan kantaansakin vaikuttavia tekijöitä. Tässä näkyy Koiviston tutkijan asenne ja koulutus.

Ensimmäisen suppean luvun muodostaa kuvaus sodanjälkeisistä vuosista. Se ei sisällä montaa sivua. Yleisessä asioiden ku


mattimaisilla ay-miehillä, sosialidemokraatteihin siirtyneillä entisillä vasemmistolaisilla Uno Nurmisella ja Erkki Härmällä. Valta rakennusalan liitoissa siirtyi heti sodan jälkeen kansandemokraateille ja liitot pysyivät sosialidemokraateista vasemmalla olevan työväenliikkeen piirissä. Alan suurissa ammattiosastoissa olikin ollut vahva vasemmistolainen perinne jo 1920-luvulta alkaen. Vuonna 1930 perustetussa uudessa Rakennuslii-tossa sosialidemokraatit kykenivät pitämään valtaa vuoteen 1945 asti pienten osastojen verkolla. 1960-luvulle tultaessa kenttätoi-minnan painopiste siirtyi kenttäaktiiveilta aluetoimistojen palkatuille toimihenkilöille.

Ruotsiin suuntautuneilla työmatkoillaan sikäläisestä ay-liikkeestä henkilökohtaisia kokemuksia saaneilla muurareilla ja kirvesmiehillä oli Helsingissä luottamusmiehiä jo 1800-luvun lopulla. Muurarien Liiton osastoilla oli vuoden 1905 suurlakon jälkeisinä vuosina jo vakiintunut luottamusmiesjär-jestelmä ja Helsingissä yleisluottamusmies sekä viikoittaiset luottamusmieskokoukset. Ennen ensimmäistä maailmansotaa rakennusalan osastoilla oli Helsingissä yhteinen luottamusmies ja ammattiryhmäpohjainen luottamusmieslaitos, joka yleistyi muuallakin maassa. Muurarien työmaakohtaisten luottamusmiesten yhdysmiehenä ja kontaktina osastojen toimikuntiin Helsingissä oli 1920-luvun lopulla järjestäjä eli yleisluottamusmies Helsingissä, Porissa, Tampereella, Turussa ja Viipurissa. 1930-luvulla rakennustyömailla oli vain vähän luottamusmiehiä.

Sodan jälkeisenä aikana rakennusalalla on ollut ammattiosastojen asettamia alueellisia luottamusmiehiä, jotka eivät välttämättä olleet työsuhteessa johonkin alueen työnantajaan. Heillä ei myöskään ollut keskusjärjestöjen luottamusmiessopimuksen mukaista asemaa. Yrityskohtainen luottamusmies tuli maalausalan sopimukseen jo vuoden 1971 työtaistelun ratkaisussa. Pitkään kiisteltyjä yrityskohtaisia pääluottamusmiehiä tuli vuoden 1988 ratkaisussa kuuteen yritykseen. Siirtyminen yrityskohtaisten luottamusmiesten järjestelmään tapahtui sitten vuoden 1990 sopimuksella vuodesta 1992



ottaa etäisyyttä entiseen ja kovasta taiste-lijasta tulee yhteyksien rakentaja ja eheyttäjä. Tähän osaan sisältyy paljon uutta tietoa, mm. kosketukset Maalaisliiton nuorempaan polveen. 1960-luvun alusta Koivisto alkaa pohtia, miten sosialidemokraatit pääsisivät paitsiosta. Tämän tien alkupäästä löytyy kaksi yllätystä: Yleisradion apulaisosastopäällikkö Olavi Viljanen (jonka itsekin tunsin noina vuosina) ja SAJ:n taloudenhoitaja Orvo Lahtinen. Viljanenhan oli sodan jälkeen ollut kommunisti ja kirjoittanut v. 1956 irtautumi-sestaan kirjan Valitsin demokratian, jossa hän pohti sosialidemokratian ja kommunismin eroja.

Eheytyksen etenemiseen liittyy paljon uutta tietoa. Uudet pyrkimykset syntyivät usealla taholla yhtä aikaa, mm. Pekka Kuusi ja Väinö Leskinen olivat samalla asialla. Koiviston tapaan kuuluu oikaista tähänastista tutkimusta. Hän mm. toteaa Jukka Nevakiven olevan väärässä tämän tähdentäessä Kekkosen osuutta Leskisen Neuvostoliiton pannasta pääsyssä. Koiviston mielestä Kekkonen päinvastoin pitkitti Leskisen pannassa oloa. Koivisto korjaa Juhani Suomen tietoa siitä, että Leskinen olisi häiriköinyt Kekkosen puhetta työväentalolla. Koiviston mukaan Leskinen istui tarkkaavaisena kuuntelemassa. Molemmat toteavat, ettei Kaarlo Pitsinki ollut paikalla.

Koiviston mukaan yhteistoiminta kommunistien kanssa oli se tekijä, joka avasi mahdollisuudet sosialidemokraateille, ei Kekkonen. Koivisto toteaa, kuinka Tanner oli jätetty syrjään, samoin Leskinen, mutta mitään ei ollut tapahtunut. Vuoden 1965 helmikuussa oli Pravdassa ollut kirjoitus, jonka mukaan kommunistien oli tehtävä uusi arvio sosialidemokraattisesta liikkeestä. Pyrkimys yhteistyöhön kommunistien kanssa helpotti tilannetta ammattiyhdistysliikkeessä ja vei tilaa TPSL:lta. Siihen oli mahdollisuuksia, kun SKP:n puheenjohtajat vaihtuivat vuoden 1966 alussa.

On mielenkiintoista lukea yhtä aikaa Koiviston kirjaa ja Juhani Suomen tutkimusta Kekkosesta. Ne lähestyvät usein samaa asiaa, mutta eri näkökulmista. Toki Suomen kirja tutkimuksena on paremmin dokumen

lun kuvaamisessa ei ole uutta verrattuna Eino Lyytiseen ja Tapio Bergholmiin. Niukka on myös puolueen hajoamista koskeva luku. Hyvin kiinnostavaa on Koiviston kokemus skogilaisten ja leskisläisten eroavuu-desta. Skogilaiset ammattiyhdistysmiehet keskittyivät lähes yksinomaan palkkakysymyksiin ja laajemmat yhteiskunnalliset tavoitteet jäivät toisarvoisiksi (tässä Koivisto nojaa Eero Antikaisen lausuntoon). Monet kokivat, että skogilaiset edustivat perinteistä työläiskorostusta, kun taas leskisläiset palkansaaja- ja kuluttajanäkökulmaa. Koivistolle skogilaiset ammattiyhdistysmiehet olivat edunvalvojia, jolloin menettelytapojen radikaalisuus hämäsi sijoittamaan heidät perinteiseen sosialidemokratiaan. Koiviston mielestä työväenliike tarvitsi laajempia tavoitteita: demokratiaa ja tasa-arvoa.

Koiviston kirjan painopiste on sosialidemokratian eheytyksessä ja ennen kaikkea hänen omien ministerivuosiensa käsittelyssä. Hänen elämänsä uusi vaihe alkaa luontevasti muutosta Helsinkiin. Siellä Koivisto



toitu, mutta sen näkökulma on tietysti Kekkosesta käsin. Koiviston teksti näyttää saman tilanteen hyvin toisenlaisena. Hänen näkökulmansa edustaa sosialidemokraattien kolmatta linjaa.

Varsinainen erimielisyys - ei vain näkökulman ero, vaan tilanteen luonnetta koskeva - liittyy syksyn 1970 UKK-sopimukseen. Se jää kyllä ajallisesti Koiviston kirjan ulkopuolelle, mutta Koivisto kuitenkin arvioi sitä. Syksyn 1970 aikana niin Koivisto Suomen Pankissa kuin Karjalaisen hallituskin olivat joko passiivisia tai rauhallisia. Suomihan toteaa Puntilaan nojaten, että Suomen Pankin passiivisuuden takana oli Koiviston täh-täys vuoden 1974 presidentinvaaleihin. Myös Karjalainen oli vähemmän huolissaan kuin Kekkonen. Näin sekä silloin että myöhemmin käsitys syksyn 1970 tilanteesta on suorastaan vastakkainen. Juhani Suomen mukaan maa oli vaarassa, ja siksi tarvittiin Kekkosen välitystä ja sopimusta. Koiviston mukaan sopimus itsessään sisälsi ristiriitaisia aineksia ja johti huonompaan suuntaan. Tapani Kahri sanoi eräässä keskustelussa, ettei Päiviö Hetemäki olisi koskaan tehnyt työnantajan kannalta niin huonoa sopimusta ellei siihen olisi ollut painavia syitä, s.o. koko maa olisi ollut vaarassa. Keskeinen kysymys onkin: oliko vaarassa maa vai Kekkosen asema ja arvovalta; kuinka ne liittyivät yhteen? Koivisto haastaa Suomen käsityksen ja sanoo, että vallankumoustarinaa oli keksittävä, kun UKK-sopimus osoittautui kata-strofiksi. Suomi vetoaa mm. Päiviö Hetemäen ja Niilo Hämäläisen kantaan. Vuoden 1970 alkupuolella käydyt vaalit eivät ainakaan viitanneet radikalismin ja kommunis-min kasvaneeseen kannatukseen, päinvastoin. Niin Kekkonen kuin Koiviston kansanrintamahallitus ja ennen kaikkea kommunistit kohtasivat kasvavaa vastustusta. Siitä näkökulmasta on vaikea pitää vallankumous-vyörytystä varteenotettavana mahdollisuutena. Toki järjestöjen haltuunsaannilla olisi ollut tärkeä merkitys. Tällä hetkellä vuoden 1970 syksyn sisin olemus jää mielestäni vielä avoimeksi.

Mauno Koiviston muistelmat, jotka eräin paikoin ovat pikemmin historiankirjoitusta,

haastavat ja pakottavat monin paikoin ottamaan kantaa. Koiviston arviot ovat kiinnostavia, eikä kirja jätä kylmäksi.

Hannu Soikkanen

Helsinki

Sopimattomat opettajat ja poliittinen muutos

Jukka Rantala: Sopimaton lasten kasvattajaksi! Opettajiin kohdistuneet poliittiset puhdistuspyrkimykset Suomessa 1944-1948. Bibliotheca Historica 26. Suomen historiallinen seura. Helsinki 1997, 297 s.

Mitä tapahtuu, kun ei näytä tapahtuvan mitään? Näin kysyy Jukka Rantala väitöskirjassaan, joka käsittelee opettajakuntaan kohdistuneita puhdistuspyrkimyksiä toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa. Kysymys onkin aiheellinen, sillä päällisin puolin näyttää siltä, ettei opettajakunta muuttunut mitenkään sodan jälkeisinä vuosina.

Sodan jälkeen Suomen Kansan Demo-kraattisen Liiton (SKDL) ja Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) tavoitteisiin kuului virkakoneiston uusiminen eli puhdistaminen vanhoillisista ja taantumuksellisista henkilöistä. Maan alta lailliseksi poliittiseksi toimijaksi noussut vasemmisto halusi omia miehiään virkapaikoille ja tätä kautta uudistaa yhteiskuntaa. Osaltaan puhdistuspyrkimyk-set Suomessa kuuluivat kommunistien kan-sanrintamataktiikkaan, jota toteutettiin Neuvostoliiton valtapiiriin jääneissä maissa. Ottamalla haltuun poliittiset ja hallinnolliset elimet pyrittiin eliminoimaan vastustajat. Suomessa taktiikan toimintaedellytykset olivat huonot ja toteutuneet puhdistukset mität-tömän pieniä. Uudistuspyrkimykset törmäsivät oikeudelliseen ja hallinnolliseen perinteeseen, jonka kulmakivenä oli virkamiesten erottamattomuus. Vaikka joitain henkilövaih




Valpon etsivää, joista suurin osa kuului SKP:een, keräsi jossain vaiheessa tietoja opettajista. Valpo seurasi opettajakuntaa pääasiassa sille tehtyjen ilmiantojen perusteella. Ilmiannoissa mainittiin opettajien rikkeinä mm. kuuluminen lakkautettuihin järjestöihin (suojeluskunnat, Lotta Svärd), osallistuminen asekätkentään, "ryssittely", provokaatio, väkivaltaisuus ja poliittinen painos-taminen. Valpon osoittama kiinnostus opettajakuntaa kohtaan oli kuitenkin varsin laimeaa ja tuloksetonta. Tähän nähden Rantala esittelee ehkä vähän turhankin laajasti Valtiollisen poliisin toimintaa.

Vastaus siihen, mitä tapahtuu, kun ei näytä tapahtuvan mitään, löytyy Rantalan tutkimuksessa paikallistasolta. Rantalan mukaan muuttumattomuus saattoi olla seurausta runsaastakin tapahtumisesta ja suurista jännitteistä, jotka konkretisoituivat paikallistasolla - ihmisten välisissä suhteissa kunnissa ja kylissä. Esimerkkinä on Suur-Huittisiin kuulunut Vampulan pitäjä, missä vaadittiin kolmen kansakoulunopettajan eroa. Rantala esittelee tarkasti paikkakunnan uuden ja vanhan suunnan edustajien kamppailua opettajakysymyksen ympärillä. Vampulan esimerkki kuvaa hyvin, miten valtakunnan tasolla esitetyt yleiset puhdistustavoitteet saivat muotonsa ja sisältönsä paikallisesti. Vampulan tapaus osoittaa myös sen, että edellisten vuosikymmenten trau-mojen ja ongelmien penkominen uudisti elämää paikallistasolla. Näennäisestä muuttu-mattomuudesta huolimatta jotain siis muuttui vanhaan verrattuna.

Vaikka opettajakunta selvisi sodan jälkeisestä poliittisesta muutoksesta suhteellisen pienin kolhuin, muuttui heidänkin asemansa: opettajan koskemattomuuteen oli kajottu. Kun oppilaatkin tiesivät opettajiaan vastaan esitetyistä syytöksistä, väheni opettajan auktoriteetti. Myös työväestö saattoi puuttua opettajan toimiin täysin eri tavalla kuin aiemmin. Opettajaa voitiin arvostella ja pitää sopimattomana kasvattamaan lapsia.

Jorma Selovuori

Helsinki

doksia virkakunnassa tapahtuikin, lopputuloksena oli radikaalin vasemmiston sopeutuminen Suomen hallinto- ja yhteiskuntajärjestykseen.

Jukka Rantala käsittelee lyhyesti yleisiä virkamieskysymyksiä ja perusteellisemmin kouluun kohdistuneita puhdistuspyrkimyksiä. Vaikka kouluhallitukseen johtoon saatiin uuden suunnan edustaja Yrjö Ruutu, ei se auttanut uudistamaan koululaitosta nopeaan tahtiin. Ruutu ei voinut kollegisesti toimivassa virastossa yksin saada ajatuksiaan toteutetuksi. Esimerkiksi vuoteen 1946 mennessä oppikirjat oli saatu pinnallisesti uudis-tetuiksi, mutta opettajakuntaa tai opetussuunnitelmia ei lainkaan. SKDL:n ja SKP:n masinoimissa kansalaiskokouksissa vuosina 1945 - 1946 kyllä kerättiin nimiä erotetta-viksi vaadituista opettajista, mutta heitä vastaan esitetyt syytökset olivat juridisesti kelvottomia.

Rantala käsittelee myös Valtiollisen poliisin roolia opettaja-asiassa. Kaikkiaan 38



Sarvikuonot ja teloituskomppania

Tapani Suominen: Ehkä teloitamme jonkun. Opiskelijaradikalismi ja vallan-kumousfiktio 1960- ja 1970-lukujen Suomessa, Norjassa ja Länsi-Saksassa. Helsinki 1997, 453 s.

Mustan kirjan kannessa lukee valkoisin kirjaimin otsikko "Ehkä teloitamme jonkun. Tapani Suominen, Hanki ja jää". Dramaattisen otsikon alla on kuva nyrkkiin puristetusta kädestä, joka kohoaa vaaleaa taustaa vasten kohti taivasta. Kirja kuvaa poliittista radikalismia, otsikon viittaus on tiettävästi lausuttu Vanhalla Ylioppilastalolla valtauksen yhteydessä 1968. Nuoret olivat vihaisia.

Jokin ei täsmää. Nyrkkiään puiva käsi nousee pikkutakin hihasta, välissä vilahtaa

palanen valkoista paitaa, toimistoruuduin. Norjan maolaisista, Saksan terroristeista ja suomalaisista taistolaisista tehty vertaileva lehdistötutkimus ilkkuu jo kannellaan aika päiviä keskiluokkaistuneelle radikalismille. Nyrkki iskee silmää, kirjoittaja kutsuu lukijaa ilkkumaan kanssaan. Johdannon kuvitus vain vahvistaa kannen vaikutelmaa. Ensilehdellä on kuva Tapani Suomisesta 1970 ja kuva Tapani Suomisesta 1997. Kalvakka, totinen, pitkätukkainen kaukaisuuteen tuijottava parrakas nuori radikaali, allaan edelleen parrakas, otsakalju, ilkkuvasilmäinen pikku-takkimies valkoisessa paidassaan kravatilla ja kalvosinnapeilla. Näin Demarin entinen toimituspäällikkö, nykyinen kulttuurineuvos Tukholman suurlähetystössä. Tervetuloa.

Johdannossa Suominen käy dialogia poikansa kanssa, jolle yrittää selvittää radikalismin olemusta. Poika on reservinupseeri, kunnon nuoroikeistolainen, joka ei kerta kaikkiaan suostu tajuamaan faijansa suuria unelmia 25 vuoden takaa: "Te olitte tosi weird". Entä faija itse? Lupaako lähtöasetelma entisen radikaalin itseironista tilitystä sukupolvesta, jota eivät ymmärtäneet vanhemmat, eivätkä omat lapset? Ei aivan näinkään. Suominen nimittäin oli radikaali, mutta ei niin radikaali kuin tutkimuskohteensa, stallarit, maolaiset ja terroristit. Näistä Suominen sanoutui irti jo 1970-luvulla, ja sanoutuu nyt. Suominen ilkkuu muille. Ne olivat tosi outoa porukkaa, weird.

Mutta outoja olivat heidän konservatiiviset vanhempansakin, erityisesti Saksassa, osittain myös Suomessa ja Norjassa. Suominen käsittelee julkisuustaisteluita: konservatiivisen tai liberaalin lehdistön suhdetta radikaaliin liikehdintään, sekä tämän suhtautumisen mahdollisia vaikutuksia siihen, mitä radikalismille tapahtui. Saksalaisen Springer -konsernin vanhoillinen linja oli omiaan pola-risoimaan poliittista kenttää, pienet terroristiosastot eskaloituivat omille teilleen, kritiikkiä ja virkakieltoa kavahtanut massa maltil-listui. Suomessa ja Norjassa lehdistön ym-märtävämpi linja oli puolestaan omiaan integroimaan tai ainakin yhteiskunnallistamaan liikettä, joka päätyi taistelemaan politiikkaa



vastaan politiikan keinoin.

Suominen aloittaa kertomuksensa kuva-uksella lahkolaistuneen opiskelijaliikehdinnän outoudesta. Arto Noroa siteeraten Suominen toteaa radikalismista, että se oli "mysteeri, joka ylittää sosiologisen ymmärryksen rajat". Kun outous on todettu, seuraa tutustumis-jakso, varsinainen tutkimuksellinen osuus. Saksalaisen, suomalaisen ja norjalaisen opiskelijaliikehdinnän kronologiset rekon-struktiot seuraavat toisiaan journalistisen sujuvasti. Saksan ja Suomen osuudet tuntuvat jo kerrotun osittaiselta toistolta, sen sijaan Norjan jakso tempaa uutuudellaan mukaansa. Vuorten välisissä vuonoissa varttui todella jämäköitä maolaisia, ja Suominen saa lokeroitua ilmiön paitsi kansainvälis-poliittisesti, myös historiallisesti. Natsimiehityksen ja siihen liittyneen Quisling-kollaboraation seurauksena niin oikeisto kuin vasemmisto olivat ankkuroituneet Natoon ja länteen. "Norjan Tanneria" Haakon Lietä kutsuttiin lempinimellä McLie, McCarthyismiin viitaten. 1990-luvun kuluessa tehdyt paljastukset silloisen hallituksen harjoittamasta kansalaisten salakuuntelusta, suhteista läntisiin tie-dustelupalveluihin sekä poliittisten mielipiteiden laajamittaisesta salaisesta kortistoin-nista ovat osoittaneet aikalaiskriitikoiden väitteet oikeiksi.

Ja mitä tekivät Pohjoismaiden antikom-munistisimman sosialidemokratian radikaalit? Loikkaaminen Virallisen Vihollisen - Neuvostoliiton - puolelle olisi ollut liian raju, joten Norjassa rakentui omanlaisensa merkillinen kaksoissidos, joka on metarakenteel-taan tuttu myös suomalaisille. NATO:oon ankkuroituneen antikommunistisen vanhan vallan norjalaiskriitikot hakivat liittolaisensa Neuvostoliiton itärintamalta, Kiinasta. Nor-jalaisyhteiskunnasta eristäytynyt maolaislii-kehdintä siis liittoutui vihollisen, eli kommunismin kanssa, mutta samanaikaisesti jakoi virallisen ulkopolitiikan viholliskuvat, eli Neuvostoliiton uhkan. Kiivaimmat maolaiset vaativat Norjassa jopa Neuvostoliittoon hyökkäämistä Kiinan tuella, eli olivat valmiita menemään askeleen pidemmälle kuin ulkopolitiikan johto kansalaisiltaan edellytti. Suomes

sahan taistolaisliike vaati koko olemassaolonsa ajan virallisen ulkopolitiikan tarmok-kaampaa ja oma-aloitteisempaa noudattamista, liittoutuen samanaikaisesti virallisen Ystävän kanssa muuta yhteiskuntaa vastaan. Kaksoissidos suojeli kritiikiltä ja vapautti kritisoimaan.

Jotkut Suomisen rinnastukset ovat osuvia, vertailu tuottaa tietoa. Viides pääluku kuitenkin kumoaa suuren osan edellä esitetystä. Postmoderneihin historiateoreetikoihin vedoten Suominen toteaa, ettei historiallinen narraatio tavoita todellisuutta, vaan tuottaa sitä. Alun outouden ongelma ei ratkeakaan, sillä selitys ennemminkin monistaa outoutta, sen avaamisen sijasta. Poika saattaa edelleenkin ihmetellä, että juttu oli tosi weird. Nämäkin teesit tosin kumotaan päätösjak-sossa, ainakin implisiittisesti, Suomisen et-siessä lopputulemaansa median tuottamien todellisuuksien kartoituksesta. Suominen kuvaa 1970-luvun todellisuustaisteluita liberalismin, sosialidemokratian, radikalismin ja konservatismin mediapeliksi positioimas-saan nelikentässä. Alkuasetelma määritti lopputuloksen sikäli, että Saksan konservatiivisempi yhteiskuntaeetos tuotti väkeväm-pää vastarintaa, kun taas Norjassa ja Suomessa myös liberaalit ja erityisesti sosialidemokraattiset äänet kuuluivat jo ennen opiskelijavallankumouksen ensimmäistä aaltoa.

Lopputulemanaan Suominen toteaa, että median konstruoima todellisuus määritti ne merkitykset, joita radikalismi kommentoi. Saksalaislehtien metaforinen sodankäynti tuotti myös fyysisiä räjähdyksiä, siinä missä Pohjolan ymmärtäväisempi setämedia oli valmis myös hymyilemään kriitikoilleen. Hyvä. Mutta media ei rakenna merkityksiään tyhjästä. Tämän Suominen huomioi itsekin pohtiessaan historiallisen taustan vaikutusta eri maiden yhteiskunnallisiin ilmapiireihin 1960-luvulla. Loppupäätelmiksi nämä huo-miot eivät oikein kanna, sillä teoreettinen välijakso vesittää suuren osan edellä tode-tusta aivan turhaan. Jäljelle jää media. Lehdistön, radion ja television osuus opiskelijavallankumous -nimisen ilmiön luomisessa oli



toki kiistaton, kuten Marja Tuominen on osoittanut 1991 julkaistussa väitöskirjassaan. Mutta mistä nämä saksalaislehdistön ku-vaamat "pitkätukkaiset apinat" oikein tulivat? Ongelma jää jatkotutkimuksen ratkottavaksi.

Jukka Relander

Helsinki

Demarin entisen toimituspäällikön Tapani Suomisen väitöskirja "Verre enn Quisling hird" tarkastettiin Oslon yliopistossa 1996. Muokattu suomenkielinen versio ilmestyi reilua vuotta myöhemmin Hanki ja Jää -sarjassa, tällä kertaa otsikolla "Ehkä teloitamme jonkun".

Mistä tunnet sä

ystävän?

Kaisa Kinnunen: Suomi-Neuvostoliitto-Seuran historia 1944 - 1974.

Aimo Minkkinen: Katsaus Suomi-Neuvostoliitto-Seuran historiaan 1975 - 1991.

Suomi-Venäjä-Seura ry. Jyväskylä 1998, 509 s.

Mitä on pyyteetön ystävyys? Kahden ihmisen, kansan tai kollektiivin välinen? Oliko Lenin Suomen ystävä, entä Kekkonen Neuvostoliiton vaiko vain Hrushtshevin opportu-nistinen kaveri? Voiko kokonaiselle kansalle opettaa naapuriystävyyttä?

Näin kysyy Kaisa Kinnunen kirjoittamansa Suomi-Neuvostoliitto-Seuran historian (1944 - 1974) alussa. Vastaukseksi hän tarjoaa 350 sivua tiheää tekstiä; sekä krono-logisen esityksen ystävyysseuran vaiheista aina ETY-kokoukseen asti että temaattisia kokonaisuuksia sen eri toimialoilta. Aimo Minkkisen suppeampi katsaus (1975 - 1991) täydentää teoksen kattamaan järjestön koko elinkaaren.

Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden


ajan taustalla kummittelivat lokakuun vallankumous, sodat ja vihollisuudet. Suomalaisten perinteiseen ryssävihaan sekoittui uuden kommunistisen yhteiskuntajärjestelmän jyrkkä kieltäminen. Maailmansotien välillä neu-vostoystävyyttä saatika sitä ajavan seuran perustamista uskalsivat ehdottaa vain muutamat kommunistit, joille tehtiin selväksi ajatuksen mahdottomuus. Suomen tinkimätön politiikka suhteessa Neuvostoliiton aluevaatimuksiin johti kansainvälispoliittisen tilanteen kiristyttyä talvisotaan.

Välirauhan aikana 1940 tuhkasta noussut ja vuoden loppuun mennessä lakkautettu Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura oli joukkoliikkeenä enemmän laitavasemmiston patoutuneen poliittisen toimintatarmon kanava kuin varsinainen ystävyysseura. Neuvostoliiton tukemana se saavutti lyhyessä ajassa hämmästyttävän kannatuksen. Viranomaisten ryhdyttyä tukahduttamaan kesän mielenosoituksia joukkoliike hiipui eikä Neuvostoliittokaan



enää uskonut yhä kommunistisemmaksi muuttuvan ja samalla marginalisoituvan seuran vallankumoukselliseen potentiaaliin.

Jatkosodan tappion jälkeen perivihol-lisista tuli yhtäkkiä ystäviä ja ystävyyden ehdot saneli Neuvostoliitto. Ulkopoliittisessa kasvatustehtävässä mallia näytti pääministeri Paasikivi, josta tuli SNS:n kunniapuheenjohtaja 1945. Kun maantieteelle ei mahdettu mitään, oli syytä alkaa nostaa maiden välisten suhteiden historian valoisia puolia esiin - tai ainakin vaieta vaikeista. Mentaalinen täyskäännös oli joka tapauksessa pakon sanelema.

Maanalaisuudesta laillistettu Suomen Kommunistinen Puolue otti määrätietoisesti ystävyysseuran ohjaksiinsa, vaikka vanhan SNS:n raikkaampi "ryömäläisyys" välähtikin vaihtoehtoisena tienä. Seuran jäsenmäärä kohosi nopeasti, mutta rajoittui kansande-mokraattien sodanjälkeiseen rynnistykseen. Ensimmäisinä toimintavuosinaan seuran rooli poliittisena painostusjärjestönä korostui, mikä jätti jälkensä tulevaan toimintaan: järjestön kommunistimaine pysyi sitkeässä. Toisaalta, kun seuran pohjaa haluttiin myöhemmin laajentaa, kommunistiaktiiveille oli vaikea perustella sen politiikasta pidättyvää kansalaisjärjestöluonnetta.

Ystävyysseuran kehitys myötäili Suomen ja Neuvostoliiton keskinäisten suhteiden ailahteluja. Kansandemokraattien etsikkoajan jälkeen seuran kasvu pysähtyi kylmän sodan kärjistymiseen, joka taittui Stalinin kuolemaan. Rauhanomaisen rinnakkaiselon sävyttämä 1950-luvun loppupuoli merkitsi neuvostoyhteistyön laajentumista. Myöhemmän "yhteistyön syventymisen" voisi kenties ilmaista myös suomettuneisuuden käsit-teellä.

Neuvostoliitto näkyi Suomessa ystävyysseuran kautta, ja sen aloitteista yhteistyö maiden välillä laajeni varovasti tunnustellen. Kulttuurivaltuuskunnat kuroivat sodan avoimia arpia umpeen, ja 1950-luvulla yhteistyö käynnistyi vähitellen myös kaupallis-teknisillä aloilla, tieteessä ja koulutuksessa sekä turismissa. Silti naapuri oli pitkään suuri ja tuntematon. Ystävyysseura levitti neuvosto

propagandaa maakuntiin mm. suosittujen elokuvien muodossa, mutta mielikuvien muokkaajana niitäkin tehokkaampi lienee ollut muutamaan otteeseen Suomessakin vieraillut Juri Gagarin, hymyilevä avaruuden valloituksen sankari.

Dynaamisimmillaan neuvostopropaganda onnistui luomaan maan kehityksestä mielikuvan, joka vakuutti jopa läntisiä valtionpäämiehiä.

Neuvostoliiton kaltainen yhteiskunta ei kuitenkaan antanut mahdollisuuksia spon-taaniin ja henkilökohtaiseen vuorovaikutukseen ulkomaalaisten kanssa. Kulttuurisuh-teista vastanneet VOKS ja sen seuraaja Neu-vostoliiton ystävyysseurojen liitto SSOD olivat pikemminkin keskusjohtoisia ja byrokraattisia valtiollisia virastoja kuin avoimia kansalaisjärjestöjä. Vaikka yhteistyösuhteet paranivat Stalinin ajoista, tietty jäykkyys ja ystävyysjärjestöjen yhteensopimattomuus leimasivat toimintaa länsimaiden kanssa.

SNS:n toiminnassa oli kaksi tasoa, virallinen keskusjohto, johon kuului alusta alkaen Paasikiven ja Kekkosen kaltaisia reaali-poliitikkoja, sekä koko maan kattava piiri- ja paikallistaso, jolla puuhasteltiin lähinnä kansandemokraattien kesken. Edellytykset seuran poliittisen pohjan laajentumiselle paranivat 1970-luvulla, jolloin sen puolivirallinen asema hyväksyttiin lopullisesti.

Koko poliittinen eliitti kerääntyi ystävyysseuran pönäköihin edustajakokouksiin vakuuttamaan luottamuksen pysyvyyttä. Samanaikaisesti Neuvostoliitto oli ajautumassa yhä syvemmälle "marxismi-senilismin" pysähtyneisyyteen. Naapuri näkyi Suomessa nuhjuisina turisteina tai ajastaan irrallisina kansantanssiryhminä seuran ukkoutuneissa tilaisuuksissa. Seuran suosio ei kuitenkaan kärsinyt itse nähdyn ja koetun sekä neuvos-totiedotuksen tarjoaman kuvan välisestä ristiriidasta. Paperijäsenyydestä virallisen ulkopolitiikan kannattamisen merkkinä oli tullut miltei kansalaisvelvollisuus.

Suomi-Neuvostoliitto-Seura oli suurin suomalainen ystävyysseura, minkä lisäksi sen rooli virallisen ulkopolitiikan toteuttajana ja Neuvostoliiton tunnetuksi tekijänä oli



poikkeuksellinen. Mielestäni järjestö on nyt saanut arvoisensa historiateoksen. Varsinkin Kaisa Kinnusen osuus on huolellista ja punnittua historiantutkimusta alueelta, joka on suorastaan huutanut kokonaisesitystä. Teos puhuttelee tietomäärällään eikä sorru ajan hengen mukaisesti ainoastaan nostamaan neuvostoyhteistyön vastenmielisiä ilmiöitä päivänvaloon. Seuran ulkopoliittisen roolin ohella ruohonjuuritason tavallinen järjestötoiminta, kulttuurivaihto, kanssakäyminen ja yhdessäolo saavat kiitettävästi palstatilaa. Ulkoasultaan kirja on raskas - sinällään kieltämättä aiheensa näköinen.

Mutta olimmeko me kaikki Neuvostoliiton aitoja ystäviä? Mielestäni ystävyyteen kuuluu korulauseiden sijaan oikeus kritiikkiin ja erilaisten mielipiteitten ääneen lausumiseen. Tässä suhteessa Neuvostoliitto oli jättiläi-seksi herkkänahkainen ja ystävyysseura liian usein sen propagandan ideologinen ja solidaarinen äänitorvi. Luotettavaa tietoa naapuriyhteiskunnasta oli miltei mahdoton saada: totuus ei todellakaan löytynyt Maailma ja me -lehden sivuilta.

Ystävyysseura yritti tulla toimeen vahvan ja hankalan naapurin kanssa sen ehdoilla, eikä tehtävä ollut helppo. Neuvostoystävyy-den markkinoiminen vaikkapa sodissa kaatuneiden omaisille oli haastavaa, mutta myös seuran aktiivikommunisteilla saattoi olla Stalinin puhdistuksissa menehtyneitä läheisiä. Ristiriidoista huolimatta Neuvostoliitto merkitsi monelle suomalaiselle toivoa paremmasta huomisesta, joko ideologisista syistä tai silkasta tietämättömyydestä. Sinisilmäi-syys ei tietenkään vähennä sen vilpittömän järjestötyön arvoa, jolla tavalliset suomalaiset pyrkivät naapuriystävyyteen.

Ystävyyden olemus paljastui vasta Neuvostoliiton romahdettua: Suomi-Neuvostoliitto-Seuran jäsenyys ei enää ollut ajankohtaista virallisen ulkopolitiikan kannattamisen takia, eivätkä vasemmistolaiset enää löytäneet Jeltsinin Venäjästä ideologista kaikupohjaa. Ystävyys taisi sittenkin olla toveruutta.

Joni Krekola

Helsinki

Uunista ulos

Sanna Kaisa Spoof: Savikkojen valtias. Jokelan Tiilitehtaan sosiaalinen ja fyysinen miljöö. Kansatieteellinen arkisto 43. Suomen muinaismuistoyhdistys. Helsinki 1997. 365 s.

Tuusulan Jokelaan, maaseudulle rautatien varteen 1870-luvulla syntyneen tiilitehtaan sosiaalinen ja fyysinen miljöö ovat Sanna Kaisa Spoofin kansatieteellisen tutkimuksen kohteena. Kirjoittaja tavoittelee holistista otetta yhteisötutkimukseen. Pääluvuittain tarkastellaan samalta lähtöviivalta tiilitehtaan rakennukset, työsuhteet ja elinkeinot, elämäntapa sekä tiilitehtaan sijoittuminen paikalliseen, kansalliseen ja kansainväliseen kontekstiinsa. Paikallisesti rajattua tehdasyhteisöä rakennetaan 1870-luvulta 1950-luvulle.

Kirjassa ylitetään tieteenalarajoja ja tarkastellaan elämää kaikkinensa pienyhteisön



näkökulmasta. Paikallisella tasolla liikuttaessa selvittely ulottuu yhteisön väestön eri elämänlohkojen erittelystä aina melko yksityiskohtaiseen rakennetun ympäristön ark-kitehtoniseen kuvailuun. Lukijalle hahmottuu kuva niin maatalouden vuosirytmistä tuot-teineen kuin tiilitehtaan konehuoneista, vers-taista ja toimistoista niiden sisä- ja ulkopuolelta. Ennen kaikkea tiilenvalmistusta käsittelevässä luvussa kirjoittaja on esitystavas-saan tavoittanut lukijan mieltä kiehtovan prosessin ensimmäisestä savea kaivavasta kuoppamiehestä aina siihen asti kun poltetut tiilet otetaan holvatusta rengasuunista. Tehtaalaisten kielenkäyttö "nuuskaelevaat-toreineen" ja "ressuttajineen" on myös oivallinen valinta kuvaamaan itse työprosessia.

Asuin- ja palvelurakennusten esittelyluvussa kirjoittaja osoittaa yhteisön rankan hierarkkisuuden. Kartano, huvila, mökki ja kasarmi -nimitykset määrittävät tiukasti asukkaiden yhteiskunnallisen aseman. Paul Chemelewskin 1800-luvun lopulla rakennut-tamasta huvilamaisesta tehtaanpatruunoi-den asuttamasta kartanon päärakennuk-sesta englantilaistyyppisine puistoineen on huikea harppaus tehtaan kausityöläisille tarjoamaan yhteismajoitustilaan Jokelantalon vuokrakasarmin vintille.

Tutkimustehtävänsä mukaan Spoof pyrkii ottamaan mukaan kaikki yhteisön sosiaaliryhmät, niin kouluttamattomat työläiset kuin omistajat, pehtorit ja kansakoulunopet-tajatkin. Hän pyrkii tarkastelemaan yksilöitä yhteisönsä jäseninä. Ajoittain tosin juolah-taa mieleen, että kirjoittaja kadottaa johtolangan tutkimaansa yhteisöön lähtiessään tehtaanomistajien osalta pitkille ja polvei-leville sukututkimuksen poluille. Tekstiin on mahdutettu mukaan lukemattomia yhteisössä eläneitä tai siellä käväisseitä ihmisiä.

Työväestön yksilöiden kohdalla kirjoittaja takeltelee. Virkamiehistön, patruunojen, heidän tyttäriensä ja poikiensa maailmankuvan tarkankin hahmotuksen rinnalla kirjoittaja tyytyy kohtelemaan työväestöä yleisluontoisena objektina kysymättä Jokelan erityispiirteiden vaikutuksia. Ennen muuta tiilitehtaan työsuhteiden kausiluontoisuuden vaikutuksista yhteisöön olisi varmasti riittä

nyt enemmänkin pohdittavaa. Tutkimuksessa useimmiten sukupuoleton tiilitehtaalainen kyllä tekee työtä, asuu ja peseytyy, mutta sen sijaan jättää ajattelun muille sosiaaliryhmille. Kirjan sinänsä mainio kuvitus herättää kysymyksiä sukupuoleen kytkeytyvistä piirteistä yhteisössä. Roteva nainen 1930-luvulla kymmenen tiilen tiilenleikkurin äärellä jää askarruttamaan yleistettävyydel-lään. Työläisten omimman alueen, työnteon arvostuksenkin tarkastelussa näkökulma on omistajasta työläiseen. Myös tiilitehtaalaisten järjestäytyminen ja ammattiyhdistysaate näyttäytyvät ainoastaan iltamissa, urheilu- ja kulttuurikilpailussa, mutta aatteen läsnäolo itse tiilitehtaassa ja työsuhteissa puuttuu. Olisi mielenkiintoista, jos työväenjärjestöt osoit-tautuisivat jokelalaisessa yhteisössä pelkiksi viihdeorganisaatioiksi, mutta tässä tutkimuksessa tämä yleiskuvasta poikkeava erityinen jää kysymättä ja todentamatta.

Ongelmaksi Jokelan tiilitehdasyhteisön elämän monimuotoisuuden esittämisessä nousee juuri kirjoittajan halu haalia mukaan kaikki mahdollinen. Paikallisyhteisöä tutkittaessa riski tulkita yhteisöä vain säilyneiden lähteiden osalta on suuri. Alaluvuissa pidemmälle viety päättely, esitystavallinen prefe-rointi tai joidenkin sektorien selkeä rajaa-minen ulos tutkimuksesta olisivat taatusti selkiyttäneet kirjaa. Myös ajan vaihtelujen, kuten esim. rankasti rakennusalaa työttö-myyksineen ja konkursseineen ravistelleen 1930-luvun pulan, olisi olettanut nousevan esiin tiilitehtaaseen nojautuvan yhteisön tutkimuksessa.

Lohkomaisuudestaan huolimatta kyseinen tutkimus maaseudun teollisuusyhteisön muuttumisesta on piristävä yritys erilaisuuteen museaalisella perinnetieteenalalla. Näkökulmaksi kulttuurin tutkimukseen nousee arjen yhteisö sosiaalisine suhteineen. Jokelan tiilitehtaalla on omistajansa, rakennuksissa asutaan ja tehtaan verstaissa työläiset lyövät ja polttavat tiiliä. Kaikkiaan yhteiskunta käy Spoofin Jokelan tiilitehdasyhtei-sössä kiitettävästi kylässä.

Anu Suoranta

Helsinki