Ajankohtainen

vuosi 1918

Kansalaissodan 90-vuotismuisto on nostettu monesta mahdollisesta juhla- tai muistovuodesta etualalle. Vuosien 1928 - 1929 suuri satamalakko ja Fagerholmin hallituksen synty 1948 ovat keskustelussa jääneet selvästi katveeseen. Itäeurooppalaisen kommunismin romahdus ja entisen Jugoslavian alueen etniset puhdistukset ovat vahvasti muovanneet historiantutkijoiden ja asianharrastajien aiheesta käymää keskustelua.

Martti Häikiö ja Jari Ehrnrooth ovat rinnastaneet epähistoriallisesti Suomen vuosien 1917 - 1918 tapahtumat leninistisen terrorihallinnon luomiseen Venäjällä ja jopa Stalinin valtakauteen, joka alkoi vasta 1920-luvulla. He eivät suostu näkemään Suomen "työväen vallankumouksen" kansallisia syitä tai sosialidemokraattien vallankumouksellisuuden hitauden ja puolinaisuuden takana olevaa vahvaa kansanvaltaista ja kautskylaista perinnettä.

Erityisen hämmästyttävä on Häikiön väite, että punaiset olisivat hyökänneet kunnallista demokratiaa vastaan. Omaisuuteen ja tuloihin perustunut ääniasteikko poistettiin vasta kun eduskunta vahvisti puolivallankumouksellisen marraskuun yleislakon aikana kunnallislait. Ne oli jo aiemmin sosialidemokraattisenemmistöisessä eduskunnassa hyväksytty, mutta jääneet vahvistamatta. Häikiön tuohtumus siitä, että punakaarti röyhkeästi painosti Helsingissä demokraattisesti valittua valtuustoa, on pohjaa vailla, koska vallankumousvuosina 1917-1918 paikallishallinnossa vallassa olivat nimenomaan epädemokraattisesti valitut "kukkarovaltuustot".

Paikallisdemokratian puute oli yksi kansalaissodan keskeinen sytyke. Kukkarovaltuustojen edellytykset käydä asiallisia ja luottamuksellisia palkkaneuvotteluja työväenjärjestöjen hallitsemien miliisien tai muiden kunnantyöntekijäryhmien kanssa olivat korkean inflaation oloissa lähes olemattomat. Kunnallisen demokratian ja järjestysvallan heikkous selittävät paljolti elintarvikesäännöstelyyn ja -viranomaisiin kohdistuneen epäluulon, joka johti ensin mellakoihin, sitten elintarvikevarastojen ryöstöihin ja lopulta maaseudulle kohdistuneisiin punakaartien "takavarikko"- eli ryöstöretkiin.

Valkoisen vallan julmuutta ja säälimättömyyttä entisen Jugoslavian alueen etnisiin puhdistuksiin välillisesti tai välittömästi vertaamalla on taas korostettu punaisten ja venäläisten asemaa uhreina Suomen kansalaissodassa. Huomion keskittyminen esimerkiksi Tampereen ja Viipurin venäläisten teloituksiin korostaa voittajien vastuuta sodan julmuuksista.

* * *

Kansalaissodan käsittely on jäämässä valkoisen vapaussotamuiston elvyttäjien ja uusia aineksia saaneen uhrikokemuksen saartamaksi, jolloin varsinkin vasemmiston oma tilinteko kansalaissotaan jää puolinaiseksi. Keskustelusta saa sellaisen käsityksen, että tänä päivänä rauhanomaiseen kansalaistoimintaan tukeutuvan ja parlamentaariseen vaikuttamiseen pyrkivän suomalaisen työväenliikkeen arvio kansalaissodasta väistää yhtä ydinkysymystä. Jopa sosialidemokraattien suhde vuoden 1918 aseelliseen vallanottoyritykseen on osittain avoin.

Sodasta sivussa olleet sosialidemokraatit tuomitsivat keväällä 1918 kapinan-lietsojat ja loivat siten edellytykset työväenjärjestöjen järjestötoiminnan nopealle elvyttämiselle. Teloitusten ja vankileirien julmuuksien kauhistuttama SDP:n johto ei voinut pitkään keskittyä aseellisen vallankumouksen turmiollisuuden tuomitsemiseen, vaan se nosti vuoden 1919 vaaliteemakseen "Sorron yöstä nouskaa". Kansalaissodan periaatteellinen pohdinta jäi vähemmälle, kun oikeusistuimet tuomitsivat tämän julistuksen laatijat ja levittäjät sakko- ja vankeusrangaistuksiin.

Venäjän, Suomen, Unkarin ja Saksan kokemukset vuosilta 1917-1920 ovat tyly muistutus siitä, ettei aseellinen vallankumous ole työväestön tai työväenliikkeen näkökulmasta hyvä vaihtoehto. Suomessa ja Unkarissa seurauksena oli ulkomainen interventio ja valkoinen terrori, Saksassa verinen kamppailu ja työväenliikkeen katkera jakaantuminen. Venäjällä tuloksena oli punaisten voitto, joka johti yhteiskunnan militarisoimiseen, puoluediktatuuriin ja korruptioon. Ei liene sattuma, että sisällissodat välttäneet Norjan, Tanskan ja Ruotsin työväenliikkeet ovat olleet kohtuullisen menestyksellisiä.

Kansalaissodan juoksuhaudoista nouseminen vaatii työväenhistorian tutkijoilta myös kriittistä arviota vanhasta työväenliikkeestä ja punaisten toiminnasta. Kansalaissota oli osaltaan vuosisadan alun periaatteissaan jyrkän ja käytännön politiikassa haparoivan kautskylaisen sosialidemokratian omien valintojen ja virheiden tulos. Valkoiset voittajat eivät ole yksin vastuussa kansalaissodan katastrofista. Suomen työväenliike oli valitettavasti mukana, kun hornan henget pääsivät valloilleen.

Tapio Bergholm