Suomen kansalaissodan julkinen muistaminen
 

Suomen nuoriso on menettämäisillään kosketuksen kansalaissodan historialliseen muistiin, sanoo Sirkka Ahonen tuoreessa tutkimuksessaan Historiaton sukupolvi (1998). Se on tuskin yllätys, kun ottaa huomioon, että aseiden vaimenemisesta on jo yli kahdeksankymmentä vuotta. Muistomerkit, jotka ovat ihmiselämien menetyksen lamauttavan hinnan merkkeinä, ovat lähes häipyneet maastoon. Sotasukupolvi on huvennut kouralliseksi ihmisiä. Talvi ja jatkosodan historiallisilla muistoilla ja mielikuvilla on nyt paljon voimakkaampi vastakaiku kansan kollektiivisessa muistissa kuin vuoden 1918 muistoilla. Konfliktin "tarkoitus", puhumattakaan kansalaissotaan osallistuneiden ja myöhemmin sen historiallisen muistin rakentajien perusteluista, valinnoista ja tietoisista teoista, on hämärtynyt suuressa määrin nuorempien sukupolvien keskuudessa, joiden maailmat ovat hyvin kaukana vielä elossa olevien sodan kokeneiden maailmasta.

Tämä ei tarkoita, ettei vuoden 1918 sota olisi edelleen tärkeä suomalaiselle yhteiskunnalle tai sen nuorisolle. Aivan päinvastoin. Pauli Kettunen on osoittanut tämän lehden aiemmassa numerossa (1998), että sota on jättänyt syvät ja pysyvät jäljet paitsi yksilöihin myös lukuisaan määrään kansalaisjärjestöjä, politiikkaan, lainsäädäntöön, akateemiseen elämään, taiteeseen, koulutukseen ja työpaikalla vallitseviin suhteisiin.

Kaikkialla ympärillämme on yhä muistutuksia sodasta. Mutta se mikä nyt yli kahdeksankymmentä vuotta tapahtumien jälkeen on häviämässä, on ymmärtämys niistä arvoista ja asenteista, jotka motivoivat ihmisiä tarttumaan aseisiin. Saman (ymmärtämyksen häviämisen) voi sanoa koskevan niitä eloonjääneitä, jotka ottivat asiakseen hävinneellä puolella sorron uhallakin kunnioittaa kuolleiden muistoa tai helpottaa muiden eloonjääneiden taakkaa tulitauon jälkeen. Tietenkin vuoden 1918 muistojen väistämätöntä hiipumista voi estää yhtä vähän kuin on mahdollista kuroa umpeen sukupolvien välistä kuilua. Kuitenkin on tehtävä jotain ihmisten ja heidän toimintansa nostamiseksi etualalle tutkittaessa kansalaissotaa ja sen tuskallista jälkivaikutusta; jotain enemmän kuin vain yritettävä jälkikäteen ymmärtää niitä motiiveja, jotka olivat kymmenientuhansien miesten ja naisten uhrausten takana.

Haluan tässä esittää sosiaalisen toiminnan roolin ryhmien ja yksilöiden tietoisten tekojen ja valintojen uudelleen arviointia Suomen kansalaissodan historian kirjoituksessa ja erityisesti sodan julkisessa muistamisessa. Poliittisten, sotilaallisten ja taloudellisten rakenteiden tutkiminen on luonnollisesti elintärkeää kaikessa konfliktien kunnollisessa analyysissa, mutta meidän olisi hyvä ottaa ihmiset ja heidän toimintansa takaisin historian piirustuslaudalle. Tarkoitan tällä, että meidän olisi muutettava keskustelukehystämme niin, että kansalaissodan tutkimukseen, tai tässä tapauksessa

Punaisten hautojen kunnostusta Malmilla vuosina 1918-19.
Kuva: Kansan Arkisto.

sodanjälkeisen muistelutyön tutkimukseen, kuuluisivat myös ryhmien sekä yksilöiden toiminta ja saavutukset.

Tässä toimintaan suuntautuneet järjestöt ja ryhmät ovat keskeisiä, kuinka spontaaneja, sattumanvaraisia tai pienimuotoisia ne ovat saattaneet ollakaan. Niihin kuuluvat veteraaniyhteisöt, orpojen auttamisjärjestöt, nuoriso ja opiskelijajärjestöt, hautojen kunnossapitotoimikunnat ja paikalliset hyväntekeväisyysjärjestöt, joista useimmat ovat jättäneet jälkiä toiminnastaan suomalaisiin arkistoihin. Tämän tyyppinen toiminta oli erityisen tärkeää kukistetuille "punaisille", joiden mahdollisuudet sodan jäljiltä selviytymiseen olivat parhaimmillaankin rajoitetut verrattuna voittajiin.

Ihmiskeskeinen lähestymistapa julkiseen muistamiseen

Miksi meidän tulisi valita ihmiskeskeisempi lähestymistapa kansalaissotaan tai julkiseen muistamiseen kun tutkimme työväen historiaa Suomessa? Yksi syy on se, että ryhmät ja yksilöt, eivät laajemmat valtiolliset rakenteet, olivat niitä vetureita, jotka vetivät muistamistyötä paikallisella tasolla. Siellä suurin osa muistotyöstä tapahtui sodan jälkeen, esimerkiksi keskusteluryhmissä yksityiskodeissa tai työväentaloilla siellä, missä ne edelleen toimivat. Muistamisen virallinen puoli keskittyi kaatuneisiin valkoisiin ja silloinkin ne olivat vain heikosti kiinnittyneet niihin sodan realiteetteihin, jotka voittajapuolen eloonjääneet muistivat.

"Oikea" muistelutyö erityisesti punaisten puolella ei tapahtunut valtion kehotuksesta vaan perheiden ja yhteisöjen piirissä, jotka pyrkivät kuolleiden arvon tunnustamiseen ja tukiverkkojen luomiseen sureville. Ne yksilöt, jotka valitsivat tämän osallistumismuodon, tekivät sen tavallisesti erittäin henkilökohtaisista syistä, usein vastalääkkeenä surulle tai vahvistaakseen yhteistunnetta, jota sota oli järkyttänyt tai jonka se oli hävittänyt. Mutta vaikka heidän yrityksensä oli hyvin ihailtava, se suurelta osin epäonnistui tai kuihtui vähitellen.

Vastarinnan kulttuuria

Muut pakottavammat vastuut, kuten kunnollisen ruuan ja vaatetuksen löytäminen, olivat usein tärkeämpiä kuin muistelutyö välittömästi kansalaissodan jälkeen. Ajan myötä myös itsestään muotoutuneet ryhmät alkoivat tarpeen puutteessa tai osanottajien hupenevan innon myötä lakastua, aivan kuten muistomerkit saivat uusia merkityksiä tai niistä lopulta tuli kiinteä osa paikallista maisemaa.

Merkitsevää tässä ei ole, että nämä toiminnat olivat kansalaisyhteiskunnan hetkellinen ilmaus. Rajoittunut elinaika ei saisi vähentää niiden kipeyden tai saavutusten voiman arvoa. Tärkeämpää on, mitä ne kertovat meille työväenluokan vastarinnan poliittisesta kulttuurista vuoden 1918 jälkeen. Näiden ryhmien kulttuuriset kuvaukset jotka on tallennettu käsinkirjoitettuihin sanomalehtiin, muistiinpanoihin, lauluihin, piirroksiin, runoihin ja kokouspöytäkirjoihin antavat meille sanaston tai koodiston, jonka avulla järjestettiin hävinneen puolen visiot ja aatteet kansalaissodan jälkeen.

Kyllä, taistelu hävittiin ja samoin hävisivät heidän tuhannet toverinsa, mutta poliittinen aate säilyi erittäin elävänä. Siitä ajatuksesta, että kuolleet eivät olleet turhaan antaneet elämäänsä, tuli keskeinen lause työväenluokan muistin sodanjälkeisessä sanastossa. He olivat antaneet kaikkensa, jotta poliittinen liike voisi elää. Ja tämä uhri useiden vapaaehtoisjärjestöjen ja ryhmien kirjoitusten mukaan velvoitti eloonjääneet ja nuoremman sukupolven paitsi säilyttämään kaatuneiden muiston, myös rakentamaan uudelleen sosialismia (tai rakentamaan kommunismia) ja auttamaan yhteisönsä puutteessa eläviä leskiä, orpoja ja veteraaneja.

Tämän kaltaisesta yhteiskunnallisesta toiminnasta tuli silmiinpistävä teema kansalaissodanjälkeisen työväenluokan yleisessä poliittisessa kulttuurissa. Sosialistit kautta vasemmiston poliittisen kirjon saattoivat olla eri mieltä avainajatuksista, kuten tulevan vallankumouksen mahdollisuudesta tai jopa siitä, oliko ollenkaan viisasta tarttua aseisiin vuonna 1918. Mutta proletaarisen solidaarisuuden perinne säilyi voimakkaana työväenluokan kollektiivisessa muistissa, vaikka sodan seurauksena liike olikin poliittisesti jakautunut.

Muistelua voitiin rajoittaa, mutta ei hävittää

Kun omaksutaan monipuolisempi lähestymistapa, huomataan selvästi, että valtio ja poliittinen eliitti pystyivät vain rajoittamaan hävinneen puolen muistelutyötä, eivät hävittämään sitä kokonaan. Itse asiassa se kukoisti yksityisissä tiloissa ja maan alla, jopa vankileireillä, joissa vangit tekivät paljon muistoesineitä kuten käsin veistettyjä ristejä, joissa oli kuolleiden nimet, taulunkehyksiä ja korulippaita, joista monet olivat täynnä poliittisia symboleja. Sosialistit ja kommunistit juhlivat edelleen työväen symbolisia juhlapäiviä kuten vappua, jolloin he kokoontuivat joukoittain paikallisille muistopaikoille huolimatta virallisista varoituksista.

Vuoden 1918 kuolleiden muistaminen näiden muistoesineiden kautta on todistus kekseliäisyydestä ja päättäväisyydestä. Jos emme ota huomioon niiden ihmisten kulttuuritekoja, jotka kuka mistäkin syystä lähtivät kotinsa ja jokapäiväisen elämänsä turvasta osallistuakseen muistotyöhön, oletamme, että poliittinen eliitti pystyi sanelemaan, mitä hävinnyt puoli pystyi tekemään.

Silloin emme myöskään ymmärrä kuinka punaiset koettivat yksilöidä ja ymmärtää kokemuksiaan niiden sodan ja vankileirien myyttien avulla, joita he kehittivät toiminnassaan ja teoissaan.

Tarinoilla käsiteltiin vaikeita muistoja

Temaattinen lähde suurelle osalle tätä toimintaa oli paikallinen kulttuuri (mukaan lukien sen symbolit, tarinat, rituaalit ja kansanperinne), jota ryhmät ja yksilöt käyttivät laatiakseen toimintasuunnitelman tai pystyäkseen käsittelemään terrorin ja veljesmurhien tahraamaa menneisyyttä. Ulla Maija Peltosen tärkeän tutkimuksen Punakapinan muistot (1996) ansiosta tiedämme paljon enemmän siitä, minkälaisia tarinoita punaiset eloonjääneet kertoivat vuoden 1918 kauhuista.

Monissa konfliktin jälkeen esiin tulleissa teemoissa ja legendoissa on samankaltaisuuksia vanhempien uskomusten ja historiallisten dokumenttien kanssa. On tutkittava lisää työväenluokan kulttuurin ja niiden tapojen välisiä suhteita, joiden avulla hävinnyt puoli kokosi ja käsitteli tätä kulttuuristen voimavarojen kokoelmaa luodakseen strategian, jonka avulla voi käsitellä vaikeita muistoja.

Esitän, että meidän tulisi uudelleen ottaa sosiaalisen toiminnan rooli kansalaissodan jälkivaikutuksia koskevan keskustelun keskipisteeksi, erityisesti tutkittaessa kukistettuja punaisia.

Heidän muistelutyöllään ja julkisella toiminnallaan on paljon kerrottavaa niistä ajatusvirroista, jotka auttoivat punaisia selviytymään kansalaissodasta ja myöhemmin sodanjälkeisestä poliittisesta sorrosta; ehkä jopa niistä omaisten menetyksistä, joita tuhannet työläisperheet joutuivat kokemaan.

Avainkäsitteisiin, jotka kerta toisensa jälkeen tulevat esiin historiallisissa dokumenteissa kuuluvat oikeudenmukaisuus, tasaarvo, kohtuullisuus ja arvokkuus, vaikka tavallisten työläisten jokapäiväinen elämä tuskin heijasti moniakaan (jos mitään) näistä ihanteista.

Punaisille ja myös valkoisille kansalaissodan muisteleminen viittaa paremminkin sodanjälkeiseen poliittiseen tilanteeseen, tai ainakin yleiseen poliittiseen kulttuuriin, kuin itse sotaan. Siksi muistelutyö on niin tärkeää tutkijoille, jotka tutkivat työväenluokan historiaa kansalaissodan jälkeisenä aikana.

Koska käytännössä kaikki muut poliittisen keskustelun julkiset foorumit olivat rajoitetut tai suljetut hävinneelle puolelle, suuri osa epävirallista poliittista toimintaa tapahtui hautausmaatalkoissa, erilaisissa juhlissa, kokouksissa ja varainkeräyksissä. Palauttamalla toiminta takaisin tämän ajan historian tutkimukseen voidaan paljastaa joitain perustavaa laatua olevia totuuksia yleisestä poliittisesta tietoisuudesta ja kulttuurista kansalaissodan jälkeisessä Suomessa.

Toisella tasolla se voi myös muuttaa ymmärtämystämme vuoden 1918 henkilökohtaisen tragedian luonteesta ja siitä, kuinka kärsimyksen ja kokemuksen yhdistämät eloonjääneet kääntyivät toimintaterapian puoleen noin neljä sukupolvea sitten.