Nauraen sosialismiin

SKDL tuotti vuoden 1958 eduskuntavaaleja ja vuoden 1960 kunnallisvaaleja varten kaksi juonellisesti toisiinsa kytkeytyvää, fiktiivistä vaalielokuvaa. Suomenniemen kirkonkylällä elelevät "vankka vasemmistolainen", päähenkilö pienviljelijä Nieminen, sosiaalidemokraatti muurari Salminen, maalaisliittolainen Keskitalon isäntä ja suurtilallinen, kokoomusta ja oikeistoa edustava Iso-Mäkilä perheineen. Näitä elokuvia katselemalla pääsee kiinni tuon ajan Suomeen. Polyfonisina ja moniin ilmiöihin viittaavina kulttuurituotteina ne avaavat historiantutkijalle hedelmällisiä näkökulmia ja herättävät mielenkiintoisia kysymyksiä. Ne eivät pelkästään kuvita jo tunnettua, vaan auttavat näkemään tuttuja ilmiöitä uudella tavalla. Vaalielokuvia voi katsoa rinnan tuon ajan "tavallisten" näytelmä- ja mainoselokuvien kanssa, joista kommunistien propagandan kuvittelisi erottuvan selvästi. Mutta kiinnostavaa onkin, miten ne niitä muistuttavat. Suomen Filmiteollisuuden vakionäyttelijät - kuten Vilho Siivola, Veikko Linna, Leo Lähteenmäki tai Pentti Irjala - rooleineen, tarina ja tapa kehitellä juonta olivat viihde-elokuvia nähneille tutunoloisia. Laitavasemmiston lehdissä oli samoista aineksista koottuja elokuvia usein tuomittu tyhjänpäiväisenä porvarillisena viihteenä. SKDL:n tuottaman viihde-elokuvan pastissin läpi on mahdollista kurkistaa "tavallisen" elokuvan ideologisuuteen tai poliittisuuteen. Vaalielokuvien kerronnassa pelataan samankaltaisilla kansanomaisilla käsityksillä, joita esimerkiksi rillumarei-elokuvissa oli hyödynnetty.

Modernisaatio eteni takaperoisesti. Herrojen autoille tehtiin teitä lihasvoimin.
Kuva: Suomen elouva-arkisto

Fiktiiviseen tarinaan ja henkilöhahmoihin voitiin sisällyttää lihavia ja kieroja herroja, tai epäröiviä sosiaalidemokraatteja, jollaiset eivät "tavanomaiseen" poliittisen agitaation kieleen olisi läheskään niin hyvin sopineet. Varsinaista vastustajaa, porvaristoa ja oikeistoa kormuutetaan toki olan takaa, mutta kritiikki ei kuulosta luokkavihalta. Herroille nauretaan. Mutta kerronnassa on toki valistuksellisetkin piirteensä, ja ripaus melodraamaakin.

Miksi pyrittiin juuri hauskuuteen?

Miksi SKDL sitten halusi nimenomaan hauskoja vaalielokuvia? Yksi kommunistien kipeimmistä ongelmista oli heidän maineensa, tai nykyaikaisemmin imagonsa. Heitä pidettiin vakavina, tosikkomaisina, jopa vaarallisina ja pelottavina.

Tähän maineeseen he olivat itse antaneet aihetta omalla toiminnallaan, mutta sitä oli helppo pitää yllä myös viittaamalla kommunismin kansainväliseen kehitykseen ja sen menneisyyteen. Elokuvista luettavissa olevan puhuttelustrategian ja kommunistien perinteisen agitaation välille virittyykin aikamoinen kontrasti.

Vaalielokuvissa ei juuri lainkaan käytetä muusta agitaatiosta tuttuja kommunistien slangin käsitteitä, eikä sellaisia äänenpainoja, jotka olivat kääntyneet tarkoitustaan vastaan ja edesauttaneet tosikkomaisen tai vaarallisen leiman syntymistä. Vaalielokuvissa ei yritettykään puhua SKDL:n toiminnassa muodostunutta kieltä, vaan käytettiin "vastustajan" leirissä kehiteltyä ja tehokkaaksi havaittua puhetapaa.

Suhteessa 50-luvun lopun poliittiseen tilanteeseen kiinnittyy huomio SKDL:n oppositioasemaan ja eristyneisyyteen muusta poliittisesta kentästä. Vaalielokuvat kertovat jotain siitä, mitä se oli valmis tekemään päästäkseen sieltä pois. Suoria vastauksia ajatellen esimerkiksi hallitusneuvotteluja ei niistä ole luettavissa, mutta esiin nousevat ne ideologiset ehdot, joiden varassa kommunistien oppositioasemaa voitiin perustella. Kansanrintamataktiikan kannalta potentiaalisia yhteistyökumppaneita, SDP:tä ja Maalaisliittoa, käsitelläänkin vaalielokuvissa paljon hellävaraisemmin kuin oikeistoa.

SKDL:n toiminnan kannalta vaalielokuvat avaavat näkökulman siihen, kenelle ne oli suunnattu. Aktiivit ja rivijäsenet osasivat jo tulla SKDL:n tilaisuuksiin. Tavoiteltuna yleisönä olivat ne maaseudun työläiset ja pienviljelijät, joiden elämänkokemus ja -tilanne sekä arvomaailma mahdollistivat SKDL:n kannattamisen. Hauskat elokuvat olivat yritys piristää äänestysvilkkautta. Vaalielokuvissa esitetään monipuolinen kuva arjesta, josta voi "lukea ulos" poliittisuutta aivan eri tavoin kuin vaikkapa puolueohjelmista. Tärkeää ei ole se, millaista elämä 50-luvun Suomessa todella oli, vaan se, mitä näissä elokuvissa saatettiin esittää uskottavana poliittisena tulkintana siitä. Työn tulosten riiston tai työn puutteen, taloudellisten ongelmien, sosiaalisen hierarkian epäoikeudenmukaisuuden tai modernisaation hedelmien epätasaisen jakaantumisen poistaminen edellyttivät SKDL:n vaalivoittoa. Mutta näiden ongelmien varaan on rakennettu myös tarina, joka vaatii samaa ratkaisua. Nelisen vuosikymmentä myöhemmin herättävät nämä elokuvat lähes poikkeuksetta jonkinlaista hilpeyttä tilaisuuksissa, joissa niitä katsellaan. Kyse ei ole vain niiden "alkuperäisestä" hauskuudesta, vaan kerronta ja sisältö - monien mielestä aatekin - ovat, tai ainakin tuntuvat "vanhentuneilta". 90-luvun lopun katsoja on historiallisesti ajateltuna "kaikkitietävä" suhteessa 50-luvun vaalielokuvien maailmaan.

Tämä voisi olla ongelmakin ajatellen sitä, missä määrin nämä elokuvat tutkimuksen kohteena tai lähteenä puhuvat "omalla äänellään". Mutta kiinnostavampaa on se, millä tavalla "vääristävää" jälkikuvaa voi tutkimuksessa hyödyntää. Viisikin vuotta myöhemmin ei juuri tällaisia vaalielokuvia ehkä enää olisi tehty. Niiden poliittisuus osui kohteisiinsa juuri 50- ja 60-lukujen taitteessa. Elokuva oli

Parempia päiviä kohti. Niemisen Antti ja Keskitalon Liisa hääiltana luonnon helmassa.
Kuva: Suomen Elokuva-arkisto

vasta kaupungeissa alkanut menettää asemaansa televisiolle, ja vaalityötä tehtiin työväentaloilla. Hyvinvointivaltio ei ollut läheskään valmis, ja suhteita työmailla leimasi patriarkaalisen herrakulttuurin ja rahvaan vastarinnan törmäykset. Monen työ oli vielä ruumiillisesti raskasta, ja työttömyyttäkin hoidettiin "lapiolinjalla". 60-luvun kulttuurisista mullistuksista ei ollut tietoakaan, eikä kommunisteja ollut alettu integroida legitiimiksi poliittiseksi puolueeksi.

Pienviljelijä Nieminen puhutteli "maan hiljaisia" Suomessa, joka muuttui kovaa vauhtia, mutta ei ollut läheskään kadonnut.

Elokuvat:

Hyviä Uutisia 1957

Parempia päiviä kohti 1960

Ks. Laitamo, Mikko. Karnevaali vai kunnallisvaalit. Politiikka populaarikulttuurina SKDL:n vaalielokuvissa 1958 ja 1960. Teoksessa Aave vai Haave. Toim. Saarela, Krekola, Parikka, Suoranta. THPTS 1998.