Suojeluskuntatutkimuksen valtalinja on liikkunut pitkään aivan muissa kysymyksissä kuin työläisproblematiikassa. Usein pidetään selvyytenä, että järjestö oli jäsenistöltään vahvasti porvarillista ja talonpoikaista, eikä työväestö sen toimintaan osallistunut. Suomettumisen kauden poliittinen jälkikuva on ollut omiaan korostamaan kyseistä ajattelutapaa. Asia ei kuitenkaan ollut aivan näin mustavalkoinen, kuten oma tutkimukseni Riihimäen suojeluskunnan jäsenistön koostumuksesta ja sen muutoksen syistä osoittaa.

Hyvin säilyneistä Riihimäen suojeluskunnan henkilökorteista käy ilmi, että suojeluskunnan jäsenmäärän nousu alkoi vuosina 1933-34. Työväestön osuus liittyneistä oli vuosittain vuosien 1933-39 aikana noin puolet, paitsi 1935 se oli kokonaiset 68 prosenttia. Niinpä Riihimäen suojeluskunnasta tuli jäsenistöltään niukasti työläisvoittoinen jo vuonna 1936 ja työväestön suhteellinen osuus kasvoi jatkossa entisestään. Riihimäen suojeluskunnan jäsenistön sosiaalisen kerrostuneisuuden kehityksessä 1930-luvulla oli päätrendinä työväestön osuuden voimakas lisääntyminen keskiluokan kustannuksella.

Matti Virtasen tutkimuksen mukaan (Suojeluskuntalaisten sosiaalinen kerrostuneisuus. Suomen historian pro gradu. Helsinki 1974) sama kehitys tapahtui muuallakin Suomessa. Riihimäellä muutos oli kuitenkin huomattavasti rajumpi, sillä Virtasen mukaan keskiluokan osuuden lasku oli vuosina 1933-38 viitisen prosenttiyksikköä. Riihimäellä se oli kuitenkin tuolloin yli 16 prosenttia. Edelleen työväestön osuus nousi Virtasen otospaikkakunnilla vain reilut neljä prosenttiyksikköä, Riihimäellä nousu oli kokonaiset 17 prosenttia. Työväestön osuuden kasvuvauhti oli melko tasaista vuodesta 1933 lähtien, jolloin se oli noin 33 prosenttia. Vuoden 1939 lopussa työväestön osuus jäsenistä oli hieman yli 51 prosenttia.

Erittäin mielenkiintoinen kysymys onkin, mitkä seikat olivat syynä Riihimäen suojeluskunnan jäsenistön muuttumiseen työläisenemmistöiseksi niinkin aikaisin kuin vuonna 1936. Vastauksia tämäntyyppiseen problematiikkaan on mahdollista saada pääasiassa haastattelujen avulla. Haastattelin lähemmäs kymmentä 1930-luvun riihimäkeläisen elämänmenon kokenutta henkilöä, joista pääosa oli toiminut suojeluskunnassa. Haastattelut osoittautuivat erittäin antoisiksi ja korvaamattomiksi tutkimukseni kannalta. Käytössäni oli lisäksi muutama Kalevi Penttilän 1960-luvulla tekemä haastattelu, jotka käsittelivät mm. rautateiden työhönottopolitiikkaa 1920-luvulla.

Työnantajien suopea suhtautuminen pääsyynä

Haastattelujen pohjalta suurimpana syynä työväestön lisääntyneeseen liittymiseen Riihimäen suojeluskuntaan 1930-luvun alussa oli työnsaanti ja työnantajien asenteet. Valtakunnallisestikin suurten työnantajien suhtautuminen suojeluskuntaliikkeeseen oli myönteistä. Riihimäellä suurimmat työnantajat _ Valtionrautatiet, Riihimäen Lasitehdas, Paloheimo ja Sako _ olivat erittäin suojeluskuntamyönteisiä; olihan niiden johtoporras suurimmaksi osaksi mukana järjestön toiminnassa. Erityisesti työnantajien asenne korostui 1930-luvun laman aikana ja sen jälkeen. Tällöinhän juuri alkoi työläisten kasvava mukaantulo Riihimäen suojeluskuntaan.

Toki oli työväestön mukaantulolle muitakin syitä. Vuoden 1918 sotaan pohjautuva rintamalinja alkoi 1930-luvun edetessä hämärtyä. Suojeluskuntien jäsenistö nuortui, eikä uudella sukupolvella välttämättä ollut juurikaan muistikuvia vuoden 1918 tapahtumista. Nopeimmin tällainen kehitys oli havaittavissa paikkakunnilla, missä sodan aikana oli ollut suhteellisen rauhallinen punainen hallinto, kuten Riihimäellä.

Eräs Riihimäen suojeluskunnan erikoispiirre oli sen korostettu toiminnallisuus, mikä entisestään vahvistui 1930-luvula. Haastattelujen perusteella tämä oli eräs syy suojeluskunnan jäsenmäärän ja etenkin työläistaustaisten jäsenten lukumäärän kavamiseen. Riihimäen suojeluskuntaan ei ylipäätään liitytty niinkään aatteen vuoksi vaan pikemminkin monipuolisen harrastustoiminnan innnoittamina. Riihimäen suojeluskunnassa harrastettiinkin aktiviteetteja ainakin jonkin verran valistustyön kustannuksella. Tämä lienee ollut asia, joka osaltaan mataloitti työväestön kynnystä tulla mukaan toimintaan.

Myöskään Riihimäen suojeluskunnalla ja työväenyhdistyksillä ei ainakaan haastattelujen perusteella ollut enää 1930-luvun kuluessa kovin kielteistä asennoitumista toisiinsa nähden. Järjestöt olivat tiukasti toisistaan erillään, mutta mitään vihollisuuksia niiden kesken ei ollut.

Niinpä paikkakunnalla ei tapahtunut tiukkaa ghettoutumista kahteen vastakkaiseen leiriin, vaikka Riihimäellä sekä suojeluskunta että työväenyhdistys lukeutuivat vaalipiirinsä suurimpiin. Jos suojeluskuntalaisuudesta olikin hyötyä työmarkkinoilla, ei työväenyhdistyksen jäsenyys kuitenkaan ollut enää rasitteena 1930-luvun kuluessa.

Haastattelujen mukaan riihimäkeläiset aistivat kansainvälisen tilanteen kiristymisen vuosikymmenen puolivälin paikkeilla. Tämä oli myös osasyynä työväestön lisääntyvään mukaantuloon suojeluskuntatoimintaan.

Erään haastateltavan mukaan yleistä puolustustahdon heräämistä ilmeni kaikissa kansankerroksissa etenkin vuosien 1937-38 aikana. Hän keskusteli tuolloin paljon työläisten kanssa maanpuolustusasioista ja havaitsi heidän puolustustahtonsa olevan hyvän. Erona työmiesten asenteessa oli joskus se, että kun perinteisesti suojeuskuntalaiset puhuivat sävyyn "kun ryssä hyökkää", niin monet työläiset vastaavasti "jos Ryssä hyökkää".

Aihe kaipaisi laajempaa tutkimusta

Hätäisesti voisi olettaa Riihimäen suojeluskunnan olleen 1930-luvun loppupuolella jsäenistön koostumukselta varsinainen erikoistapaus. Kuitenkin Virtanen esitti jo 1970-luvun tutkimuksessaan, että työläisenemmistöisiä suojeluskuntia oli tuolloin muitakin. Hän ei kuitenkaan tutkinut syitä ilmiöön.

Ylipäätään suojeluskuntaan liittymisen motiiveja ei ole juurikaan tutkittu suojeluskuntien perustamisen jälkeen, vaikka kuluneella vuosikymmenellä suojeluskuntatutkimus on muodostunut lähes muoti-ilmiöksi sekä ammattilaisten että harrastelijoiden parissa.

Nämä tutkimukset ovat kuitenkin keskittyneet lähinnä yksittäisiin suojeluskuntiin tai yleisesti suojeluskuntajärjestön poliittisuuteen jossain tapahtumasarjassa. Toiminnan perusyksikön eli rivijäsenen aseman ja toiminnan analysointia ei juuri ole harjoitettu. Useasti on esim. keskitytty hekumoimaan paikkakunnan suojeluskunnan urheilusaavutuksilla.

Varsinkin työväestön liittymismotiivien laajempi tutkiminen olisi kuitenkin hedelmällistä. Ylipäätään työväestön suojeluskuntatoiminta ja siihen liittymiseen vaikuttaineiden tekijöiden selvittäminen kaipaisi laajempaa selvitystä.

Laajempipohjaisen tutkimuksen avulla voitaisiin uudestaan punnita, olivatko suojeluskunnat yleisesti lähinnä vain porvariston yhteenliittymiä. Asetelma ei ainakaan kaikkialla ollut aivan kategorinen, kuten Riihimäen esimerkki osoittaa.

Toinen mielenkiintoinen asia olisi tutkia laajemmin, miten Sosialidemokraattinen puolue ja paikalliset työväenyhdistykset suhtautuivat potentiaalien jäsenistönsä liittymiseen suojeluskuntiin. Tutkimuksessani olen myös hieman selvitellyt tätä kysymystä.
 

Jussi Mattila
Helsinki

Artikkeli perustuu kirjoittajan pro gradu -tutkielmaan "Yhteisrintamassa ryssää vastaan" - Työväestön liittyminen Riihimäen suojeluskuntaan 1933-1939. Turun Yliopisto, poliittinen historia, 1999.
 

KUVALÄHDE: TUISKU 1/1930