Taylorismin pitkä varjo

Kevätsalo, Kimmo: Jäykät joustot ja tuhlatut resurssit. Vastapaino. Tampere 1999. 345 s.

Kimmo Kevätsalo on tarttunut väitöskirjassaan vaativaan haasteeseen. Hän haluaa kyseenalaistaa retoriikan, joka legitimoi työelämän hierarkkiset rakenteet ja samalla johtaa työvoiman kykyjen systemaattiseen tuhlaukseen. Kirjan ydinväite on, että taylorismin pitkä varjo ulottuu yhä tänä päivänä moniin työelämän arkikäytäntöihin myös Suomessa. Yritysjohto seuraa mieluummin määrälliseen joustavuuteen kuin tehtäväjoustoon perustuvia työvoiman käyttötapoja. Tähän viittaa kirjan otsikko "jäykistä joustoista".

Taylorismi on myös muuttamassa muotoaan. Kevätsalo puhuu globaalista taylorismista, jossa suunnittelun ja toteutuksen välinen raja siirtyy tehtaan sisältä entistä enemmän eri alueiden väliseksi. Tämän kaiken mahdollistavat tietotekniikan kehitys ja markkinoiden sääntelyn väheneminen. Kevätsalon analyysi taylorismin globalisoitumisesta ei ole sellaisenaan tietysti uusi, mutta hän tuo siihen tuoreita näkökulmia. Yksi keskeinen johtopäätös on, että määrällisen joustavuuden strategia merkitsee Suomen kaltaisilla suhteellisen korkean koulutus- ja palkkatason alueilla työvoiman kykyjen suunnatonta tuhlausta. Järkevämpää olisi hyödyntää tehtäväjoustoon sisältyviä mahdollisuuksia työvoiman kykyjen jatkuvaksi kehittämiseksi.

Teos alkaa pitkällä ja karikatyyrisella kuvauksella ay-aktiivien, johdon, konsulttien ja tutkijoiden toimintalogiikasta organisatorisessa muutoksessa. Kevätsalo tekee uskaliaita yleistyksiä yritysjohdon neuvotto-muudesta muutosten pyörteissä ja konsulttien viekkaista lupauksista. Hän kritisoi konsultteja ja osin tutkijoitakin siitä, että nämä lupaavat helppoja ratkaisuja ongelmiin, jotka vaatisivat muutoksia johtamisen kulttuuriperustassa ja organisaation perusrakenteessa. Kevätsalon tapa niputtaa yhteen suuri joukko tunnettuja johtamisen strategioita ja työkaluja "lyhyen aikavälin välineiksi" on tässä yhteydessä ehkä turhan yksinkertainen. Myös se, mitä hän tarkkaan ottaen tarkoittaa johtamisen kulttuuriperustalla tai organisaation perusrakenteella, jää ainakin itselleni osittain epäselväksi. Vakuuttavana voi sen sijaan pitää ajatusta siitä, että organisatoriset muutokset ovat vaikeita ja vievät aikaa. Tähän ikävään tosiseikkaan työelämän kehittäjät törmäävät joka päivä.

Kevätsalo pohtii monia syitä joustojen jäykkyyksiin. Tällaisina hän nostaa esiin mm. yritysjohdon toimintalogiikan, ay-liikkeen toimintatavat, professioperusteiset puolustautumisstrategiat ja sukupuolijärjestelmät. Omimmillaan kirjoittaja on pohtiessaan hänelle hyvin tuttua asiaa, ay-liikkeen toimintalogiikkkaa ja strategisia vaihtoehtoja. Harva lienee vuosien varrella kirjoittanut tästä aiheesta kuten Kevätsalo. Itse en silti pidä hänen näkemystään jäsenistön suhteen välineellistymisestä ay-liikkeeseen täysin vakuuttavana. Työolotutkimusten vuosien 1990 ja 1997 aineistojen vertailu ei osoita tätä selvästi. Ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen merkityksen lisääntymistä järjestäytymisen tärkeimpänä syynä ei voi ajanjakson luonne huomioon ottaen pitää mielestäni selvänä osoituksena tästä. Onko Kevätsalolla liian romantisoitu kuva ammatillisen järjestäytymisen motiiveista menneiltä vuosilta?

Kirjan juoni on pitkälle kovin lohduttoman tuntuinen, mutta onneksi Kevätsalossa itsessään on jäljellä sopiva annos maailmanparantajaa. Kirjan kahdessa viimeisessä luvussa hän hahmottelee strategiaa yritysjohdon ja henkilöstön luottamuksen rakentamiseksi johtamisen ja työorganisaatioiden kulttuurisiin syvärakenteisiin pureutumalla. Vaihtoehdoksi Kevätsalo piirtää kuvaa yritysmäisesti toimivasta työyhteisöstä. Strategiana murentaa tayloristisia kulttuuri- ja valtarakenteita kirjoittaja nostaa esiin ruotsalaisessa LOM-projektissa alun perin 1980-luvulla kehitetyn demokraattisen vuoropuhelun. Monet tutkimus- ja koulutuslaitokset ovat Suomessa soveltaneet tätä strategiaa, joukossa Metallityöväen Murikka-opisto. Murikan hankkeita, joissa monissa Kevätsalo on ollut mukana, on Tapio Koivisto käsitellyt aiemmin omassa väitöskirjassaan. Kevätsalon teoksessa tuodaan hyvin esiin strategian murikkalaisen sovellutuksen erot alkuperäiseen ruotsalaiseen malliin verrattuna.

Kevätsalon teosta voi arvioida sekä akateemisena opinnäytteenä että puheenvuorona suomalaisen työelämän uudistamisen puolesta. Teoksen vahvuudet ja heikkoudet näkyvät eri valossa tarkastelukulmasta riippuen.

Akateemisena opinnäytteenä heikkouksia ovat monien tulkintojen yksioikoisuus, käytettyjen menetelmien ja aineistojen ongelmien vähäinen problematisointi ja omien teoreettisten lähtökohtien ohut erittely. Väitteidensä tukena Kevätsalo käyttää monenlaista aineistoa kuten Koneen Hyvinkään hissitehtaan henkilöstön kyselyjä ja haastatteluja, Metallityöväen liiton jäsenkyselyjä ja Tilastokeskuksen työolotutkimuksia. Aineistoihin ja liikkumiseen monella tasolla sisältyy ongelmia, joita kirjoittaja käsittelee varsin niukasti.

Kevätsalon teos on toisaalta tekijänsä näköinen ja oloinen. Harvassa työnsosiologisessa väitöskirjatyössä on pyritty näin kunnianhimoiseen kokonaiskuvaan suomalaisten työorganisaatioiden tämänhetkisestä tilasta ja vielä esittämään vaihtoehtoa kehityksen valtavirralle. Tässä juuri onkin Kevätsalon vahva puoli. Hän on seurustellut pitkään tutkimuskohteensa kanssa ja hänellä on kyky löytää kaaoksen keskeltä järjestystä.

Tuomo Alasoini