Elettyä ja pohdittua

Mauno Koivisto: Koulussa ja sodassa. Kirjayhtymä 1998.

Mauno Koiviston muistelmat ovat sekä kiehtovat että ongelmalliset. Hän kertoo intiimisti useista kokemuksistaan, jotka tarkentavat olennaisesti kuvaa keskeisen poliittisen vaikuttajan elämän alkutaipaleesta. Välillä taas kuvaus etääntyy myöhemmän tutkimuksen analyyttiseksi kommentoinniksi. Henkilökohtaisesti eletty ja jälkikäteispohdiskelu on pääosin onnistuneesti nivottu yhteen. Välillä kuitenkin tuntuu omakohtainen kokemus jäävän myöhemmin luetun tutkimustiedon katveeseen.

Mauno Koivisto tarjoaa näin vähitellen ja paloittain uusia aineksia poikkeuksellisesta urastaan. On yllättävää, että Koiviston lapsuudesta on paljon olennaista ja mielenkiintoista jäänyt juhlakirjoissa ja elämäkerroissa kertomatta. Ehkä aiemminkin on kerrottu äidin varhaisesta kuolemasta ja perheen taloudellisten olojen olennaisesta heikkenemisestä. Koiviston oma teksti tuo kuitenkin uutta syvyyttä ja koskettavuutta näihin takaiskuihin.

Useiden tuoreiden tietojen joukosta esimerkiksi käyvät kaksi kirjoittajan isää koskevaa. Kokonaan uutta on tarkka kuvaus perheen isän individualistisesta, poikkeuksellisen moniarvoisesta ja tiukasta uskonnollisuudesta. Isän kuuluminen suojeluskuntaan on myös pieni uutinen. Nämä tiedot luovat uutta taustaa, kun Mauno Koiviston elämänkaarta ja persoonallisuutta tulevaisuudessa tullaan tarkastelemaan.

Tekijä tarjoaa näissä muistelmissaan kiehtovaa johdatusta varsinaissuomalaiseen tai paremminkin koivistolaiseen fundeeraukseen. Koiviston persoonan ymmärtämisen avaimia on kiväärin puhdistuksen oppitunnin kuvauksessa, jossa luennoitsija kesken esitystään pohti aiemmin kertomansa ohjesäännön mukaisen toimintatavan järkevyyttä ja päätyi käytännöllisempään ratkaisuun. Koivisto toteaa:

Tämä luento on vaikuttanut käsityksiini enemmän kuin kukaties mikään muu kuulemani luento. Ymmärsin, että ohjeita annetaan ja ohjesääntöjä kirjoitetaan ja niiden noudattamista vaaditaan, vaikka ei ole eroa sillä, tehdäänkö niinpäin tai näinpäin. Totesin, että aina kannattaa yrittää vähän järkeä käyttää.

Sota-ajan kuvaus tarjoaa sekä rivimiehen näkökulman sotaan ja sotimiseen että tiivistelmän Koiviston laajasta perehtyneisyydestä Suomen, Neuvostoliitto-Venäjän ja kansainväliseen historiantutkimukseen. Tarkka analyysi suojeluskunnan ja armeijan talviunivormujen lämpöominaisuuksista tarjoaa jälleen välähdyksen Koivistolle ominaisesta pohdiskelusta.

Tutkimuksellisen ja omakohtaisen aineiston sekoitus välillä hämmentää lukijaa. Jatkosodan loppuvaiheiden ja rauhan tulon tuntojen kuvaus on mielestäni kirjan parasta antia, koska lukija pääsee tutustumaan kirjekatkelmien kautta sekä isä- että poika-Koiviston aikalaistuntoihin. Mauno Koiviston tulo SDP:n riveihin saa uuden sävyn, kun taustaksi on nyt asetettavissa hänen 24.9. 1944 isälleen lähettämä kirje, jossa hän kirjoitti:

Olen tässä tutustunut rauhanehtoihin oikein perusteellisesti ja tullut siihen tulokseen, että kyllä ryssillä on meininki ottaa tämän Suomen omakseen vähän myöhemmin. Kaikki on valmistautumista siihen. On vain ajan kysymys, koska SKP perustetaan uudelleen, ja se aloittaa kiihotuksen täydellä höyryllä.

Kai se on sitten turha sitä vastustaakaan puhumalla, taitaa olla parempi, kun lyö heti, varoittamatta. Ja meitä on paljon, jotka ajattelevat samoin. On sanottu, että Jumala on nähnyt Suomen kansasta niin paljon vaivaa, ettei se anna sen tuhoutua. Toivottavasti niin on.

Mauno Koiviston muistelmat etenevät jännittävästi takaperin. Tasavallan presidentiksi noussut turkulainen aloitti muistelemalla virkakautensa tapahtumia. Seuraavaksi oli vuorossa kuvaus sodanjälkeisistä vuosista aina ensimmäisiin pääministerivuosiin saakka. Koivisto on tässä teoksessa kuvannut lapsuutensa ja nuoruutensa kokemuksia ja vuosia. Lukijat saattavat jo kaivata kuvausta Suomen Pankin pääjohtajan ja pääministerin kokemuksista vuosina 1970-1981. Ei syytä huoleen, sillä hyvää kannattaa odottaa.

Tapio Bergholm
Järvenpää