SKP:n hajaannus
 

Veli-Pekka Leppänen: Kivääri vai äänestyslippu? Suomen kommunistisen puolueen hajaannus 1964-70. Helsinki. Edita, 1999, 477 s.

Veli-Pekka Leppäsen tutkimus on ensimmäinen väitöskirja SKP:n hajaannuksesta 1960-luvun lopulla. Se on kunnioitusta herättävä työ, vaikka olenkin sitä mieltä, että se ei ole viimeinen eikä edes viimeistä edellinen sana tästä aiheesta. Tutkimuksensa tarkoituksen Leppänen "puristaa" yhteen virkkeeseen: "Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää SKP:ssä 1960-luvulla alkuun päässeen sisäisen hajaannuksen synty, sen keskeiset aiheet, vaiheet ja tekijät vuosikymmenen taitteeseen asti". Sisällöllisesti tutkimus on rajattu siten, että tutkimuksen kohteena on pääasiallisesti puoluejohto. Puoluejohdon ulkopuolella tapahtunutta kehitystä tarkastellaan silloin kuin se on välttämätöntä puoluejohdon toimien ymmärtämiseksi. Leppäsen käsityksen mukaan SKP:n hajaannus oli alkujaan "sisäpiirijuttu".

Leppäsen tutkimuksen sekä ajallinen että sisällöllinen rajaus on mielestäni hyvin onnistunut. Eräs oleellinen peruste aikarajaukselle on lähdetilanne. Leppänen on saanut käyttöönsä Suojelupoliisin kommunisteista pitämät henkilökansiot 1960-luvun osalta. Kun Suojelupoliisilla oli, niin kuin Kimmo Rentolan tutkimuksista tiedämme, tiedottajia SKP:n organisaation sisällä, niin kyseisen poliisin papereissa on paljon sellaista tietoa, jota ainakaan toistaiseksi ei ole saatavissa mistään muualta. Leppänen on niin ikään saanut käyttöönsä Kansan Arkistossa olevia SKP:n kaaderiosaston henkilökansioita. Muista kotimaisista lähteistä hyödylliseksi on osoittautunut Ulkoministeriön arkisto. Ulkomaisista lähteistä Leppänen on saanut käytettäväkseen Saksan entisen Demokraattisen Tasavallan ja Tshekkoslovakian puoluearkistojen papereita.

Sen sijaan venäläisiä papereita Leppänen ei ole saanut käytettäväkseen. NKP:n ns. uudempi puoluearkisto on viime vuosina tiukentanut linjaansa eikä muutamien menneiden vuosien melko laajasta svobodasta enää ole tietoakaan. KGB:n arkistoihin - puhumattakaan presidentin arkistosta - ovat ylipäätänsä päässeet vain jotkut onnelliset, tavallisesti venäläiset tutkijat. Suomessa keskeisimmät ns. taistolaispiirit, Kymen, Uudenmaan ja Turun piirit varjelevat papereitaan vanhassa konspiratiivisuuden hengessä.

Tampereella näkyy konspiratiivisuus hellittäneen ja mahdollisuus tutkia tämän piirin papereita on jossain määrin paikannut sitä aukkoa, jonka kolmen edellä mainitun piirin papereiden puuttuminen tuottaa. Mutta Tampereen piiri ei kuulunut SKP:n opposition "kovaan ytimeen". Se mitä Leppänen menettää nimenomaan tässä on nykyistä täydellisemmän kuvan saaminen SKP:n opposition sisäisistä erimielisyyksistä ja johtosuhteista. Haastatteluja Leppänen on tehnyt runsaasti, mutta valitettavasti ns. vähemmistön tärkeimmät vielä elossa olevat johtajat ovat hekin pidättyneet tietojen antamisesta.

Leppäsen lähestymistapaa voisi kutsua vaikkapa "personalistiseksi". "Personalistisella" lähestymistavalla tarkoitan asioiden analyysia henkilöiden, poliittisten toimijoiden kautta ja varsin eksklusiivisesti heidän perspektiivistään. Tällöin esimerkiksi SKP:n funktio Suomen poliittisessa järjestelmässä on sekundäärinen seikka. Täytyy sanoa, että tällainen lähestymistapa on minulle, valtio-opin edustajalle kauhistus. Mutta pidän lähestymistapojen ja metodien pluralismia tieteessä rikkautena.

Leppänen on valitsemassaan lähestymistavassa hyvin johdonmukainen. Hänen tutkimuksessaan ei sen omista metodologisista lähtökohdista käsin voida osoittaa mitään kovin fataaleja puutteita. Päinvastoin: Leppänen pitää tutkimuksensa varsin hyvin koossa, ja vaikka tutkimuksessa on suuri määrä detaljeja, Leppänen osaa sijoittaa ne taitavasti kokonaisuuteen, niin että hänen menetelmäänsä voisi luonnehtia englantilaisella ilmaisulla attention to detail. Se ei ole vain detaljitarkkuutta vaan ennen muuta tutkimuksen elävöittämistä detaljeilla, kokonaiskuvan hahmottamista niiden avulla.

"Personalistisella" lähestymistavalla on kuitenkin Leppäsen tutkimuksessa negatiivinenkin puolensa. Hän reprodusoi kovin suoraviivaisesti ns. enemmistöläisen käsityksen SKP:n ristiriitojen luonteesta ja syistä. Tähän törmäämme jo heti tutkimuksen alussa: Leppänen perustelee valittua näkökulmaa sillä, että "SKP:n hajaannuksessa oli kysymys hallinnasta ja vallasta - kuka puoluetta johtaa, kenen on valta" (s.18). Hänen tulkinnoissaan korostuu sellainen käsitys, että SKP:n piirissä syntyi ensin valtataistelua, ja ideologiset erimielisyydet seurasivat tästä valtataistelusta. Niinpä Leppänen kirjoittaa: "SKP:n oppositiolle oli ylipäänsä tärkeää harata (SKP:n vuoden 1969) ohjelmauudistusta vastaan, jotta se voisi silkkaa valtataistelua puhtaammin perustein käydä puoluejohdon kimppuun" (s. 303).

Tällaisen valtataistelutulkinnan voi asettaa kyseenalaiseksi muutamalla "jos-argumentilla". Olisiko ollut edellytyksiä SKP:n hajoamiselle, jos mm. i) SKP:n puoluejohto olisi viimeistään 1968 yksimielisesti todennut, että hallituksen politiikka suuntautuu Suomen työväenluokan ja kaikkien vähäväkisten elinetuja vastaan ja puolue olisi lähtenyt hallituksesta; ii) puoluejohto olisi yksimielisesti todennut, että kaikki pyrkimykset poistaa ilmaisu "proletariaatin diktatuuri" puolueohjelmasta ovat ilmauksia tuomittavasta revisionismista, "luteita puolueen lipussa"; iii) puoluejohto olisi yksituumaisesti tuominnut ns. tulopolitiikan, sanoutunut siitä irti ja alkanut järjestää lakkoja ja muita demonstraatioita sitä vastaan; iv) puoluejohto ei olisi hyväksynyt ammattiyhdistysliikkeen eheytymistä, "ammattiyhdistysliikkeen luovuttamista sosiaalidemokraateille" sekä v) puoluejohto olisi syvän yksimielisyyden vallitessa lähettänyt elokuun 21. päivänä 1968 onnittelusähkeen Moskovaan?

Eräs Leppäsen tutkimuksen ongelmista on Neuvostoliiton "veljespuolueen" rooli SKP:ssä. Leppänen tietenkin kertoo kaikkien tuntemat tosiasiat, mutta ei mielestäni riittävästi pohdi asiaa venäläisten kannalta. Oma käsitykseni on se, että venäläisille SKP:n hajaannus oli vaikea dilemma. Enemmistö oli opportunistinen, revisionistinen jne., mutta se oli varteenotettava tekijä Suomen hallituksessa. Vähemmistöllä kyllä oli Ahti Karjalaisen hallituksessa 1970-1971 oma ministeri, Erkki Tuominen, mutta SKP:n vähemmistön fundamentaalioppositioon ei hallituksessa oleminen luontevasti istunut. Neuvostoliiton johdossa taas pidettiin arvokkaana sitä, että SKP on hallituksessa. Tosin lienee niin, että Moskovassa oli eriäviä käsityksiä tästä asiasta.

Leppäsen tutkimus on ansiokas. Kukaan tuon aikakauden politiikkaa tutkiva ei voi sitä sivuuttaa, vaikka tutkimusaihe ei suoranaisesti SKP:tä koskisikaan. Tutkimuksen kieli on verevää, joskus liiankin verenmakuista hänen ryöpyttäessään ns. vähemmistöä. Ei totisesti jää epäselvyyttä siitä, kumman osapuolen puolella kirjoittajan sympatiat ovat. Kun lueskelin hänen kirjaansa, mieleeni tuli hyvin etäinen assosiaatio. Jean Sibelius sanoi kerran, että hänen viulukonserttonsa on soitettava von oben. Tämä on varsin hyvä neuvo tieteentekijöillekin.

Jukka Paastela
Tampere