Muistelemisen mittakaavat
 

Kalevi Sorsa: Sisäänajo. Politiikan kuvioita 1969-72. Otava, Keuruu 1998.

Kalevi Sorsan muistelmiin on kohdistunut poikkeuksellisen paljon odotuksia. Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston ohella hän oli 1970- ja 1980-luvun keskeisin suomalaispoliitikko, joka moninkertaisena pääministerinä ja maan suurimman puolueen suvereenina johtajana koki monet politiikan kiemurat presidenttejä konkreettisemmin. Aikaisempien kirjoitusten perusteella tiedetään myös, että Sorsalla on sekä analyyttista näkemystä että harjaantunut kynä, jolla kiteyttää olennainen oivaltavaan ja lukijaystävälliseen muotoon.

Jäljestä näkyy teoksen osuvaa nimeä myöten, että työhön on paneuduttu haasteen edellyttämällä vakavuudella. Tavoitteet ovat ilahduttavan korkealla aikana, jolloin muistelmakirjallisuuden nimikelistat pursuavat toinen toistaan kevyempiä tekeleitä. Sorsa ruotii politiikan oppivuosiaan SDP:n puoluesihteerinä tavalla, jossa on mukana myös historioitsijan kunnianhimoa, vaikka hän toista esipuheessaan väittää. Mutta aivan luontevinta otetta ei hänkään ole tekstiinsä tavoittanut. Urheilutermein ilmaistuna terävin tuloskunto on paikoin tukahtunut yliyrittämisen alle.

Dokumentalistinsa Simo Laaksovirran avustamana Sorsa on paneutunut laajalti 1960- ja 1970-luvun taitteen alkuperäislähteisiin, joten faktat ovat luotettavasti paikallaan ja tapahtumat etenevät muistin ulottumattomissa olevalla tarkkuudella. Samalla Sorsa tulee kuin vahingossa esittäneeksi politiikan arkipäivän tappavan tylsyyden. Hallituskriisien ja -neuvottelujen luvatussa maassa punamultayhteistyö näyttäytyy jatkuvana vääntönä miljoonia merkitsevistä prosenteista ja kompensaatioista SDP:n ja keskustapuolueen sekä niiden aisaparien SAK:n ja MTK:n välillä.

Mittakaavan toisessa ääripäässä Sorsa pyrkii jäsentämään poliittisen toimintansa alkuvuosia suomalaisen yhteiskuntakehityksen suurissa linjoissa. Muistutukset rakennemuutoksen rajuudesta ja hyvinvointivaltiomme nuoruudesta ovat paikallaan, mutta yli vuosikymmenten käyvä vertailu on epäsuhdassa tarkemman tarkastelujakson suppeuteen. Kokonaiskuva olisi kirkastunut, jos kirjan aikajännettä olisi pidennetty kerronnan yksityiskohtaisuuden kustannuksella.

Muistelmien jatko-osille jää paljon lunastettavaa, sillä monet teemat jäävät nyt ikään kuin oraalle, kysymyksenasettelun asteelle. Sorsa esimerkiksi viittaa siihen hegemonistiseen pyrkimykseen, jolla sosiaalidemokraatit hakivat pohjoismaisten aateveljiensä tavoin pysyvää roolia modernin reformipolitiikan kantajina. SDP ei ajautunut valtionhoitajapuolueeksi vaan pääsi asemaan tavoitteellisella työskentelyllä, jonka keskeinen strategi ja toteuttaja oli Kalevi Sorsa. Prosessi ansaitsisi kokoavan tarkastelun.

Sisäpoliittinen mahtiasema oli mahdollinen vain sillä edellytyksellä, että sosiaalidemokraattien omat rivit pysyivät järjestyksessä hajaannuksen vuosikymmenen jälkeen. Sisäänajon antoisimpia osuuksia onkin yllättäen Sorsan omakohtainen analyysi puolueen eheytyksen jälkihoidosta ja sen varjelusta rajanvedossa vasemmalle. Ns. pälkäneläisyys oli kuin tulikaste uudelle ja vähän ulkopuolelta tulleelle puoluesihteerille, joka keskusteluyhteyttä radikaaleihin varjellenkin omaksui keskeiseksi tehtäväkseen pitää SDP:n ruodut suorina. Näistä vaiheista voi hakea lähtökohtia Sorsan puheenjohtajavuosiin, jahka muistelmasarja etenee niihin asti.

Toinen edellytys SDP:n valta-asemalle oli se, että puolue onnistui neutralisoimaan ulkopolitiikan sitä vastaan käytettävänä aseena. Prosessi oli jo hyvässä vauhdissa Sorsan astuessa näyttämölle, mutta kansainvälisiin asioihin paneutunut puoluesihteeri joutui nopeasti hoitamaan tätä rintamaa, vuonna 1972 jo ulkoministerin tuolilta. Vaikka Sorsa on liittänyt kirjaan hiukan irralliseksi jäävän luvun kotiryssäinstituutiosta, toivoisi häneltä jatkossa syvempää analyysia neuvostosuhteiden merkityksestä Suomen poliittisessa kulttuurissa. On hurskastelua sysätä se vain kepulaisten ja kommunistien ongelmaksi.

Sisäänajo kattaa kolme vaiherikasta vuotta Suomen poliittista historiaa, jonka aikana Kalevi Sorsa nousi työllä ja taidolla sekä puolue- että valtakunnanpolitiikan polttopisteeseen paljon vartijaksi. Se tarjoaa lukuisia anekdootteja, luonnehdintoja ja tuntemuksia, joita vain tapahtumiin osallinen voi lukijalle raottaa. Poliittisena persoonana Sorsa on ollut vielä liian suuri kohde ja liian lähellä, jotta tutkijat olisivat uskaltautuneet hänen toimiensa ja ajattelunsa historialliseen analyysiin. Kuka liikkeelle ensimmäisenä rohkenee, joutuu ottamaan mittaa hänen muistelmissaan korkealle asettamansa riman kanssa. Toivottavasti sarja saa pian jatkoa.

Mikko Majander
Helsinki