ESITTELYJÄ
 

Aatteen mies

Sakari Kiuru: Aatteen mies. V. O. Veilahti arjen maailmassa. Edita, Helsinki 1998. 205 s.

Sakari Kiurun kirjoittama Veikko Olavi Veilahden (alun perin Lahtisen) elämäkerta on mielenkiintoinen lukukokemus. Veilahti (19261994) oli tunnettu mies poliittisen eliitin parissa, mutta suurelle yleisölle hän on tuntematon. Veilahden värikäs, ja traaginenkin elämäntarina huutolaispojasta yliopiston lehtoriksi on kirjan arvoinen, kuten tekijä itsekin toteaa.

Veilahdella oli selkeitä näkemyksiä ja paljon tietoa, hän oli ahkera puhuja ja kirjoittaja. Kiuru pitää häntä keskeisenä sosialidemokraattisena ideologina 1950-1970äluvuilla. Veilahti vaikutti ensin Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa, sitten Tampereen työväenopiston rehtorina ja vuodesta 1974 lähtien Tampereen yliopiston lehtorina. Kirjassa esitellään myös Veilahden lisensiaattityöjupakka ja epäonnistunut SAK:n historiankirjoitushanke.

Erityistä lisäväriä kirjaan tuo se, että tekijä Sakari Kiuru ja Veilahti olivat ystävystyneet jo vuonna 1951. Keskeisenä lähteenä Kiurulla on ollut Työväen Arkistoon sijoitettu Veilahden henkilöarkisto sekä Veilahden päiväkirja, josta kirjassa on julkaistu osa.

Marja Rantala

Vantaa
 


 

Tutkija, poliitikko ja vanki

Taisto Sinisalo ja Olli Korjus: Väinö Meltti (1898-1964). Ajankuvia itsenäisyytemme ensimmäisiltä vuosikymmeniltä. "Olen marxilainen demokraatti päämääränä sosialistinen yhteiskunta." Tutkielma tutkijasta, poliitikosta, kansanedustajasta ja poliittisesta vangista, Kotkan Työväenopiston johtajasta, SKDL:n perustajasta ja maaherrasta. Kotka : Kotkan Työväenyhdistys, Demokraattinen Sivistysliitto, 1998. 133 s.

Suomen työväenliikkeen vaikuttajahahmoihin kuulunut Väinö Meltti ei ole ollut historiankirjoittajien suosiossa. Sosialistiseen eduskuntaryhmään vuosina 1940-1941 kuuluneista "kuutosista" vain K. H. Wiikistä on kirjoitettu kattava elämäkerta. Cay Sundström ja Yrjö Räisänen ovat olleet akateemisten opinnäytetöiden kohteina. Mikko Ampuja, Johan Helo ja Kaisu-Mirjami Rydberg ovat Väinö Meltin tavoin olleet unohduksissa.

Sinisalon ja Korjuksen teos pyrkii osaltaan poistamaan tätä puutetta. Väinö Meltin elämää valotetaan, kuten esipuheessa sanotaan, "niin aatemaailman kuin politiikan osalta, työväenliikkeeseen sitoutumisen näkökulmasta. "Meltin tausta ja yhteiskunnallisen osallistumisen monimuotoisuus esitellään kattavasti. Työläisnuorukaisen tiellä punakaartilaisesta maaherraksi oli moninaisia vaiheita. Akateemisen Sosialistiseuran perustajajäsen toimi 1920-luvulla sosialidemokraattisen puolueen tehtävissä K.H.Wiikin työtoverina ja toimittajana. 1930-luku oli menestyksekkään työväenopistotoiminnan aikaa Kotkan työväenopiston johtajana.

Vuonna 1941 Väinö Meltistä tuli kansanedustaja ja hän liittyi sosialistiseen eduskuntaryhmään. Tästä oli seurauksena se, että hänet pian erotettiin SDP:sta. Elokuussa hänet muiden ryhmän jäsenten tavoin vangittiin. Oikeudenkäynnissä Meltti sai kolmen vuoden tuomion kuulumisesta sosialistiseen eduskuntaryhmään ja Neuvostoliitto -aiheisesta käännös- ja luentotoiminnastaan.

Sotien jälkeen Meltti toimi SKDL:n piirissä, mm. Vapaa Sana -lehden ensimmäisenä päätoimittajana. Vuonna 1945 hänet nimitettiin Valtion tiedotuskeskuksen päälliköksi ja seuraavana vuonna Uudenmaan läänin maaherraksi. Sosialistinen yhtenäisyyspuolue, Suomi-Neuvostoliitto-Seura, Suomen Rauhanpuolustajat ja monet muut järjestöt kuuluivat Meltin sotienjälkeiseen tehtäväkenttään.

Väinö Meltin aatemaailmaa ja kirjallista toimintaa esitellään teoksessa monipuolisesti. Meltin tuotantoon kuuluvat mm. Kotkan työväenyhdistyksen 50-vuotishistoria, teollisuuden työaikaa koskeva teos ja tutkielma vapaankansansivistystyön vaiheista. Käännöstöiden skaala ulottuu Tarzanista ja muista seikkailuromaaneista Max Adlerin ja Edvard Westermarckin teoksiin. Viimeksi mainitut käännöstyöt olivat Meltille tärkeitä kasvatusideologisen ja uskontoa ja moraalia koskevan ajattelun virikkeinä.

Kirjan otsikko on hyvin valittu. Väinö Meltti esiintyy teoksessa hahmona, jonka kautta päästään esittelemään monia työväenliikkeen historiaan liittyviä tapahtumia, ajankuvia. Meltti oli paitsi poliitikko myös kansansivistysmies castrenilaisessa hengessä. Jotain tästä on tarttunut myös kirjoittajiin, koska he liittävät elämäkerralliseen esitykseensä paljon yksittäisiä "selityksiä" ja kommentteja tapahtumien, esiteltyjen järjestöjen ja henkilöiden taustoista. Nämä sivupolut katkovat toisinaan tarinan etenemisen ja osoittelevat liikaakin sormella asioita.

Jos kirjaa arvioidaan elämäkertateoksena, on puutteena se, että Väinö Meltti jää persoonana jotenkin hahmottomaksi ja vieraaksi. Jaakko Paavolainen on artikkelissaan Poliittisen elämäkertatutkimuksen ongelmia (1989) korostanut, että biografin on voitava oivaltaa ne alueet, joilla kohdehenkilö on "paras" ja aidoin. Juri Lotman (1989) on puolestaan varoittanut elämäkerran kirjoittajia häivyttämästä persoonan erikoispiirteitä ja yksilöllisyyttä taka-alalle. Historiallinen tausta ei saisi olla selkeämpi kuin kuva, joka päähenkilöstä on annettu. Näillä kriteereillä arvioituna Sinisalon ja Korjuksen laatimassa elämäkerrassa olisi parantamisen varaa.

Teos on kuitenkin hyvä johdatus Väinö Meltin elämäntyöhön. Toivottavasti kirjoittajien toive siitä, että Melttiin kohdistuisi yksityiskohtaisempaakin historiantutkimusta kävisi toteen.

Pirjo Kaihovaara
Helsinki
 

Vankileirimuistelma 1918-1921

Tyko Varto: Vallankumouksen virkamies 1918, valkoisten vanki. Toimittanut Sinikka Muje, Risto Reuna, Lauri Toivanen, Pauli I. Warto ja Rauli K. Warto. Helsingin Painoteollisuus 1998. 146 s.

Hietaset, Ihalaiset, Ojalat ja sarjaa paikallisista työväensuvuista voisi jatkaa monilla muilla. Tampereelta ovat peräisin Wartot. Heistä ensimmäinen Tyko Varto (Vahlgren) oli kolmannen polven tamperelainen, joka vuosisadan vaihteessa tunnettiin asioitsija-toimittajana ja monien Tampereella pidettyjen ammatillisten työväenkokousten pöytäkirjurina.

Varto työskenteli monissa tehtaissa ollen 1890-luvulla osin jo ammattihierarkisesti arvostetuissa töissä mm. koneenkäyttäjä. Hän osallistui tehtaalaisseuran ja v. 1900 kutomoalan ammattiosaston perustamiseen ja kehitti itseään ahkerana Kansan Lehden avustajana ja nimimerkki "Säynäsheikin" kirjoittajana. Se aukaisi hänet kirjoittajan uralle ja avustamaan asiakirjojen laatimisessa ja työntekijöitä oikeudenkäynneissä. Ovet aukenivat yksi kerrallaan moniin luottamus- ja harrastustoimiin, työväenyhdistyksen sihteeriksi ja kun 1918 vallankumous puhkesi, sen pääkallon paikalle Kansanvaltuuskunnan oikeusasiainosaston kansliasihteeriksi.

Muistelma vallankumousoikeuden virkamiehenä puhkeaa tarinaksi sattumanvaraisesta komissaari Lauri Letonmäen tapaamisesta Helsingissä. Totta tai sepitettyä, mutta työstä vallankumousoikeuksien valvomisessa on kaikki romantiikka kaukana. Työpaikka on Suurtorin viereisen senaatin talossa samassa kerroksessa Kansanvaltuuskunnan kanssa. Talven kylyyden takia monilla on päällysvaatteet päällä ja kukin ruokailee, miten parhaaksi näkee eväineen tai jossain ulkona käyden. Vallankumousoikeutta palvelee myös myöhempi SDP:n puheenjohtaja Kaarlo Harvala ja Varton tehtäväksi lankeaa ryhtyä pääoikeuden puheenjohtajaksi, jossa tehtävässä hän on Viipurissa, kun punaisen vallan päivät loppuvat huhtikuun lopussa.

Varton myöhempään elämään hänen vapauduttuaan 1921 lopulla kuului ura kunnallismiehenä. Hänet tunnettiin yhä kynämiehenä ja Tampereella vanhan polven tannerilaisena kunnallismiehenä. Niinpä hän Vankila-Tannerin tavoin perehtyi kotiseutuhistorian kuvaamiseen, mistä tuloksena oli hänen Tampere-Seuran v. 1954 julkaisema kirja "Lapsuuteni Tampere". Varto oli syntynyt 1872 ja kuoli 1959.

Nyt käsillä oleva "Vallankumouksen virkamies 1918" on hänen postuumina Työväen Muistitietotoimikunnan kokoelmista julkaistu muistelmansa. Se on allekirjoitettu valmistuneeksi 1947. Muistelma on 1918-kirjallisuutta. Se on omakustanne, jonka julkaisevat suvun jälkeläiset yhdessä Työväen Muistitietotoimikunnan kanssa.

Kirjan pääanti on vankileirikokemuksissa, joita kertyi kuudelta leiriltä alkaen kiinnijäämisestä Kouvolassa, Riihimäen kuolemanleiriltä, Turun Arseninkadulta, Konnunsuolta, Lappeenrannasta ja päätyen Tammisaareen, jossa Varto muistelee työväenliikkeen "herrakiltaa". Itse vankileiriselviäminen on kertomuksen sisintä. Vartohan oli kategorisoitu vallankumouksen päävastuullisiin ja tuomittiin elinkautiseen kuritushuonetta. Aluksi vangeissakin ilmeni Estonia-syndrooma eli selviäminen ja miten parhaiten kykenet, kunnes jo 1918 lopulla oli leppoisaa ja saattoi viikonloppuina lähteä "puntikselle". Silti vankileirikokemus istutti punakaartilaispolveen ikuisen epäilyksen siemenen valtiovaltaa ja sen johtoa kohtaan; monet väistyivät syrjään lopullisesti kaikista yhteisistä tehtävistä. Varto ei sitä tehnyt, hän oli selviytyjätyyppiä, seurailija, ja saattoi toisen sodan 1944 loputtua uusissa mielipideoloissa kirjoittaa itsensä ylös paperille ja kuin jonkin pahan voittajaksi. Muistelma on kirjoittajalleen aina ajankohtansa tuotetta. Kun Varto 1921 lopulla vapautui, oli vankiloissa enää tuhatkunta punavankia siitä yli 80 000 lohduttomasta joukosta, joka oli vankeina sodan loputtua toukokuussa 1918.

Risto Reuna
Helsinki
 

Keikkavaaka ja kousikka

Marjaliisa Hentilä: Keikkavaaka ja kousikka. Kaupan työ ja tekijät 1800-luvulta itsepalveluaikaan. Liikealan ammattiliitto ry ja Oy Edita Ab. 515 s. 159 mk

Myyjä oli ennen hyväpalkkainen herra. Miksi hän on nykyisin useimmiten pienipalkkainen nainen? Naishistorian tutkija Marjaliisa Hentilä tarkastelee kaupan työtä 1800-luvulta itsepalveluaikaan mielenkiintoisessa kirjassaan.

Myymälän kehityksessä heijastuu maatalousyhteiskunnan verkkainen muuttuminen kaupungistuneeksi teollisuusmaaksi. Keikkavaaka ja kousikka kertoo maaseudun pienten puotien ja kaupungin siirtomaatavaraliikkeiden ajasta - elämänmuodosta joka alkoi kadota 1960-luvulla itsepalvelun läpimurron myötä hävitäkseen lähes jäljettömiin kulutusyhteiskuntamme nykyisten maamerkkien, supermarkettien ja kauppagallerioiden alle.

Hentilän mukaan naistyön halpa hinta ei yksin riitä selittämään kaupan työn naisvaltaistumista. Modernisoituvat työn vaatimukset ovat myös edistäneet naistyövoiman käyttöä. Myyjät saivat pitkään raivata tietä sille, että heidän työnsä tunnustettiin ammatiksi, jossa oli säännöllinen työaika ja rahapalkka. 1960-luvun suuret murrokset toivat myyjille uusia haasteita: itsepalvelun, pitkät aukioloajat ja osa-aikatyön.

Keikkavaaka ja kousikka antaa monipuolisen kuvan nyky-yhteiskuntamme tärkeän palvelualan kehityksestä. Teoksen arkistokuvat avaavat lukijalle nostalgisia näköaloja menneeseen maailmaan ja myymälämiljöön kiehtovaan kulttuurihistoriaan. Teos on Marjaliisa Hentilän väitöskirja. Väitöstilaisuus pidettiin Helsingin yliopistossa 11. syyskuuta 1999.
 

Koti laitakaupungilla

Koti kaupungin laidalla - työväestön asumisen pitkä linja. Toimittaneet Elina Katainen, Anu Suoranta, Kari Teräs ja Johanna Valenius. Väki voimakas 12. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 1999. 204 s. 70 mk.

"Koti kaupungin laidalla" on kirjan väljä viitekehys, symbolinen tila.Otsikko kattaa monenlaisia "koteja" ja "laitoja": työläiskoti voi olla tehtaan tontille rakennettu omakotitalo, mökki esikaupungissa, lähiön vuokrahuoneisto, asukin nurkkaus hellahuoneessa tai kämpän laveri Lapin erämaassa.

Työväestön asumisen historiaa tarkastellaan monitieteisesti arkkitehtuurin, sisustuksen, asuntopolitiikan ja sosiaalisten käytänteiden näkökulmista. Kirjoittajakunta koostuu historian, taiteen tutkimuksen, kansatieteen ja yhteiskuntatieteiden edustajista.

Teollisuusyhteisöt kriisissä

Sakari Hänninen, Kirsti Salmi-Niklander, Tiina Valpola (ed.): Meeting Local Challenges - Mapping Industrial Identities. Papers on Labour History V. Työväen historian ja perinteen Seura Helsinki 1999. 143 s. 80 mk.

Kirja perustuu Karkkilassa vuonna 1995 pidettyyn seminaariin Chrisis, Chaos or Challenge. Seminaarin pääaiheena olivat teollisuusyhteisöjen kohtaamat nopeat muutokset ja niiden moninaiset vaikutukset. Keskeisenä tarkastelunkohteena on Karkkila, muita kohteita ovat Pittsburghin alue Yhdysvalloissa, tekstiiliteollisuuskaupunki Sindi Eestissä ja Penzbergin kaivoskaupunki Saksassa.

Artikkelien kirjoittajina on sekä yhteiskuntatieteilijöitä ja arkkitehteja että historian ja perinteen tutkijoita.