Maria Lähteenmäki

Helsinki

Nuijan ja kauhan välissä

Naiset ja sosialidemokratia 1900-luvun Suomessa

Yleisesti katsottuna 1900-luku on naisliikkeen, sosialidemokratian ja tasa-arvon kasvun vuosisata - ainakin jos asiaa tarkastellaan pohjoismaiden historian näkökulmasta. Suomessa sukupuolten välisen tasa-arvon näyttävimpinä manifestaatioina on toistuvasti pidetty joukkoa lakeja ja asetuksia, joiden pitäisi osoittaa tasa-arvotyön varhainen ja korkea taso. Näitä tunnuslukuja ovat olleet naimattomien naisten holhouksenalaisuuden poistaminen (1864), yleinen ja yhtäläinen ääni- ja vaalioikeus (1906) ja naimisissa olevien naisten vajaavaltaisuuden päättyminen (1929).

On totta, että edellä mainitut normit sallivat naisille yhtäläiset kansalaisoikeudet kuin miehillekin. Lain kirjain ja käytäntö ovat kuitenkin kulkeneet epätahdissa.

Miesten johtama tasa-arvopuolue

Epäsuhta kirjoitetun tavoitteen ja käytännön soveltamisen välillä tulee oivallisesti esiin tarkasteltaessa työväenjärjestöjen historiaa. Lähtökohtaisesti työväenjärjestöt ovat olleet miesten kulttuurin kuvia. Kokouksien pitoajat, jäsenmaksujen perinnät ja perheenisään sitoutunut jäsenyys yhdistyksissä perustuivat siihen vallitsevaan käsitykseen, että mies edusti vaimoaan ja lapsiaan kaikissa julkisissa asioissa ja näin ollen myös työväenyhdistyksissä. Naisten - joista suurin osa oli nuoria neitokaisia - toiminta oli 1800-1900-luvun vaihteessa yhdistyksissä miesvaltaisille johtokunnille alisteista osasto- ja jaostotyötä. Varhaiset naisosastot olivatkin pääosin miesten ideoimia, tukemia ja organisoimia. Naisten näkökulmasta asetelma ei ollut vielä tuolloin ongelmallinen, olivathan miehet tottuneet julkiseen toimintaan, kokouskäytäntöihin ja retoriikkaan. Naisille järjestötyö sen sijaan oli oudompi toiminta-alue, jonne oli vaikea tunkeutua ilman tukea. Sitäpaitsi vanhassa työväenliikkeessä aatteella ei katsottu olevan sukupuolta. Ei ollut erillistä naiskysymystä, oli vain yksi työväenkysymys.

Sosiaalidemokraattiset naiset marssivat Turussa tasa-arvon puolesta vuonna 1946. Kuva Työväen Arkiston kokoelmat.

Oma huone

Kun työläisnaisaktiivit olivat kokeneet ensimmäisen puoluekokouksen elähdyttävän aatteellisuuden, omaksuneet tarvittavan kokoustekniikan ja ennen kaikkea poliittisen retoriikan, alkoivat he pian vaatia myös omaa huonetta. Ikä ja kokemus toivat itsevarmuutta ja tarvetta itsenäistyä. Naisasia alettiin nähdä sittenkin erityiskysymyksenä myös työväenliikkeessä. Työläisnaisten valtakunnallisen keskusjärjestön luominen (1900) oli eräs konkreettinen osoitus tästä.

Oma toimistonurkkaus, oma kirjoituskone, omat naispuhujat... naiskysymys työväenliikkeessä olikin odotettua suurempi tehtävä... naispiirijärjestöt, naisten äänioikeuspiirit, naisten oma lehti... Suurlakon aikoihin työläisnaiset olivat rakentaneet ikään kuin huomaamatta äänioikeuskysymyksen varjossa oman pienen pesänsä puolueen kainaloon. Eduskuntauudistuksen jälkeen erillistoiminta vain vahvistui. Naisliitto loi omat kansainväliset kontaktinsa Ruotsiin, Saksaan, Venäjälle ja Englantiin.

Kapinaa pinnan alla

Sosialidemokraattisen puolueen ensimmäisen hajaannuksen eräs seuraus oli siihen sitoutuneen naisliiton liukuminen selkeämmin kuin koskaan aikaisemmin naisjärjestötyön piiriin. Puolueen jäsenrakenteen muutos sekä eri työväen liikelaitosten ja valtion taloudelliset tuet suuntasivat naisten järjestötyötä kotitaloustoimintaan ja perheenäitien valistamiseen. Vuosisadan alun nuorten palkkatyöläisnaisten ongelmista siirryttiin 1920-luvulla perheiden hyvinvoinnin vaalimiseen.

Toiminnallinen eriytyminen antoi naisille etäisyyttä miehisestä puoluejohdosta. Samalla naisliittolaiset alkoivat esittää kärkkäitä huomautuksia naisten ehdollepanoista vaaleissa, naisjärjestäjien vähäisyydestä ja puolueen tuen niukkuudesta: “luulisi, että meidän puolueemme, joka ajaa sentään naisten ja miesten yhdenvertaisuutta...” Tilanne kärjistyi heti toisen maailmansodan jälkeen asevelisosialistien otettua johdon puolueessa. Naisten toiminnan vuosittainen tukeminen lopetettiin, naisliittoa moitittiin keskittymisestä liiaksi soppakursseihin ja sosiaaliseen työhön. Turhaan naiset vaativat kahta paikkaa puoluetoimikuntaan: puolueen naiskiintiö oli ja pysyi yhtenä.

Samaa pinnan alaista kapinaa on naisjärjestön ja puolueen välillä käyty näihin päiviin saakka. Aikanaan puoluesihteeri Väinö Leskinen otti tiukan linjan erillisen naistoiminnan lopettamisesta ja sai vastaansa sellaisia vanhoja järjestöaktiiveja kuin Martta Salmela-Järvinen ja Tyyne Leivo-Larsson. 1980-luvulla Marianne Laxén ja Pirkko Työläjärvi puolestaan taittoivat peistä puoluesihteeri Erkki Liikasen kanssa. Julkisia välienselvittelyjä on hygieniasyistä vältetty, riidat on riidelty “perhepiirissä”.

Näyttävä naisedustus

Huolimatta Sosialidemokraattisen puolueen pinnanalaisista kuhmuroista, on sen julkinen kuva ollut naisten poliittisen tasa-arvon näkökulmasta edullinen verrattuna oikeisto- tai agraaripuolueiden naisedustukseen. Sosiaalidemokraatit ovat aina sopivasti muistuttaneet ensimmäisestä puolueohjelmastaan, jossa vaadittiin yksiselitteisesti naisten ja miesten täydellistä yhdenvertaisuutta. Sanojensa tueksi puolueella on ollut myös näyttöä.

Heti ensimmäisessä eduskunnassa sosiaalidemokraattisia naisia oli yhdeksän kaikkiaan 19 naisedustajasta. Sittemmin sosiaalidemokraattiset naiset ovat olleet suurimpia naisryhmiä aina 1970-luvulle saakka, jolloin myös porvarillisissa puolueissa naisten osuus alkoi selvästi nousta. Vuoden 1999 vaaleissa valittiin eduskuntaan 74 naista, joista 22 oli sosiaalidemokraattia.

Hallituspaikoissa sosiaalidemokraattiset naiset ovat niin ikään olleet kärkijoukkoa. Kapinahallituksessa työläisnaisia edustivat Hilja Pärssinen ja Hanna Karhinen, jotka olivat näin Suomen ensimmäisiä naispuolisia ministereitä. Miina Sillanpää puolestaan istui Tannerin vähemmistöhallituksessa 1926-27. Vuonna 1954 hallituksessa oli ensimmäisen kerran kaksi naisministeriä, toinen heistä oli sosiaalidemokraatti Tyyne Leivo-Larsson.

Nykyisessä Paavo Lipposen toisessa hallituksessa istuu kolme sosiaalidemokraattista naista ja kaiken kaikkiaan hallituspaikoista on naisilla 40 % eli tasa-arvolain vaatima kiintiö.

Myös muilla aloilla sosiaalidemokraattiset naiset ovat olleet uranuurtajia. Muun muassa Tyyne Leivo-Larsson oli ensimmäinen naispuolinen suurlähettiläs (1956) ja Sylvi Siltanen ensimmäinen naispuolinen maaherra (1972).

Miehinen puoluejohto

Jos yksittäisiä naisia onkin nostettu näyttäville paikoille, on sosiaalidemokraattisten naisten vaikeimmin saavutettava linnake sijainnut oman puolueen johdossa. Puoluetoimikunnassa on toiminut yhden naisen kiintiö aina viime vuosikymmeniin saakka. Vuonna 2000 Sosialidemokraattisen puolueen puoluehallituksessa istuu kolme naista ja yhdeksän miestä. Lisäksi toisena varapuheenjohtajana toimii Säde Tahvanainen. Naisedustus on näin ollen 30 %. Puolueen johtokolmikkoon naisia pääsi vasta vuonna 1972, jolloin Margit Eskman valittiin ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi. Pirkko Työläjärvi jatkoi samassa tehtävässä vuonna 1976. Ensimmäisen, ja toistaiseksi ainoan naispuolisen puoluesihteerin sosiaalidemokraatit saivat vuonna 1987, jolloin tehtävään valittiin Ulpu Iivari.

Myös puoluekokouksissa naisedustajien osuus oli aina 1970-luvulle saakka vaatimaton eli noin 10 %. Naisten osuus kasvoi tässäkin tapauksessa merkittävästi vasta 1980-90-luvuilla ollen noin 28 % kokousedustajista. Naisia puolueessa on ollut samanaikaisesti noin 40 %.

Naispoliitikkojen eräs ongelma on ollut se, etteivät naiset äänestä heitä. Kuvassa Sosialidemokraattisten Naisten vaalimuistutus 1980-luvulta. Kuva: Työväen Arkiston kokoelmat.

Mitään ei ole saatu ilmaiseksi

Kun tarkastellaan naisten asemaa sosiaalidemokraattisessa liikkeessä 1900-luvulla, on se ollut luonteeltaan edustuksellista. Huolimatta Suomen Työväenpuolueen ensimmäiseen ohjelmaan (1899) kirjatusta tavoitteesta “täydellisestä yhdenvertaisuudesta naisten ja miesten välillä”, ei sitä ole puolueen sisällä otettu vakavasti kuin vasta 1970-luvulta lähtien. Yhteiskunnallisiin tasa-arvopyrkimyksiin puolue on sen sijaan pyrkinyt vaikuttamaan jo aiemmin. Naisille “yhden naisen kiintiö”-periaate puolueen edustuselimissä oli ongelmallinen: heidän ajamansa asiat eivät tulleet riittävässä määrin puoluejohdon harkintaan ja siten käytännön politiikkaan. Merkittävin sosiaalidemokraattisten naisten saavutus tällä saralla oli esitys “Naisen asemaa tutkineen komitean” asettamisesta. Komitea toimi vuosina 1966-70 ja sen työn pohjalta perustettiin Tasa-arvoasiain neuvottelukunta (1972). Ensimmäistä kertaa sitten äänioikeusuudistuksen naisten yhteiskunnallista asemaa ja oikeuksia merkittävästi koskettava uudistusvaatimus otettiin puolueen keskeiseksi tavoitteeksi.

Sosiaalidemokraattisten naisten työ yhtäältä miehisen puoluejohdon ja toisaalta naisasian - nuijan ja kauhan - välissä, oli 1900-luvulla tasapainoilua kahden eri järjestökulttuurin puristuksessa. Kentältä tulleet paineet naisten arkisten asioiden korostamisesta aatteellisen retoriikan kustannuksella ja puoluejohdon avoin kritiikki soppakursseja kohtaan aiheuttivat myös naisliiton sisällä ristipaineita ja riitoja. Ne kärjistyivät naisliiton hajaannukseen puolueen suuntariidoissa 1950-luvun lopulla.

Sosialidemokraattisten Naisten karvaat kokemukset erillisliiton eristävästä vaikutuksesta johtivat siihen, että vuonna 1979 yhdistyneet naisliitot “sukelsivat” puolueen sisään, luopuivat itsenäisen liiton asemasta ja korostivat avoimempaa naisliittoon sitoutumatonta jäsenyyttä työväenliikkeessä ja naisliikkeessä. Tavallaan tässä on nähtävissä paluu vanhan työväenliikkeen toimintaperiaatteisiin yhdestä työväenkysymyksestä. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen: samaan aikaan Sosialidemokraattiset Naiset ovat kiinteyttäneet yhteistyötään yli puoluerajojen muiden naisjärjestöjen kanssa. Naisten mielestä tämä kahden rintaman strategia on osoittautunut toimivaksi kokonaisuudeksi. Muun muassa ensimmäisen naispuolisen (ja sosiaalidemokraattisen) presidentin valitseminen on nähty olevan osoitus juuri tästä yhteistyöstä.

Artikkeli perustuu Maria Lähteenmäen syyskuussa 2000 ilmestyvään teokseen "Vuosisadan naisliike. Naiset ja sosialidmokratia 1900-luvun Suomessa". Sosialidemokraattiset Naiset. Helsinki 2000.