Metsätyömiesten ja kulkumiesten ammatti- identiteetti Suoltijoen savotalla

Opinnäytetyössäni tutkin Sallan Suoltijoen metsätyömiesten muodostamaa yhteisöä vuodesta 1953 vuoteen 1973, jolloin Suoltijoen savotta päättyi. Tutkimusaineistoa keräsin haastattelemalla Suoltijoen savotalla työskennelleitä metsätyömiehiä ja savottakokkeina työskennelleitä naisia. Opinnäytetyössäni tutkin Suoltijoen savotan työryhmiä, työvälineitä ja työvuoden kiertoa. Tutkin myös yhteisön vapaa-ajan viettoa, ruokakunta- ja palkanmaksujärjestelmää sekä yhteisön suhdetta fyysiseen ympäristöön eli savottarakennuksiin ja työympäristöön. Lisäksi tarkastelin paikallisten metsätyömiesten ja kulkumiesten ammatti-identiteettiä ja arvoja sekä johtohenkilöiden ja metsätyömiesten välisiä suhteita. Tutkimuksen painopiste oli Suoltijoen savottayhteisössä tapahtuneissa muutoksissa; miten yleissuomalainen taloudellinen, tekninen ja koulutuksellinen kehitys heijastui Suoltijoen savottayhteisöön. Tutkin myös, muuttuiko oletettu perinteinen metsätyömiesten yhteisö moderniksi metsätyömiesten yhteisöksi.

Tukkikämpän asukkaita iltapuhdetta viettämässä. Kuva Työväen Arkiston kokoelmat.

Suoltijoen savotta perustettiin vuonna 1953 noin 60 kilometriä Sallan kirkonkylästä koilliseen. Suoltijoen savotta oli suuri savotta, jossa parhaimmillaan työskenteli yli 300 miestä. Savotan rakennukset keskitettiin yhteen pihapiiriin, mukaanlukien kaksikerroksinen 200 miehelle tarkoitettu miehistö- eli asuinkämppä. Savotalla oli myös kolme sivukämppää sekä majoitukseen tarkoitettuja jalasvaunuja. Savotan pihapiirin rakennuksiin kuuluivat miehistörakennuksen lisäksi ruokala-teräväpäärakennus, kauppa, sauna, hevostalli, valjaidenkuivatusrakennus, wc, vaja, agregaattivaja sekä maakellari.

1950-luvulla suurin osa Suoltijoen savotalla työskennelleistä metsätyömiehistä oli paikallisia, kotoisin joko Sallan kirkonkylästä tai sen lähikylistä. Paikallisille metsätyömiehille, joista suurin osa oli pienviljelijöitä, metsätyö oli merkittävä sivuelinkeino. Paikalliset metsätyömiehet olivat yleensä useita vuosia samalla työmaalla, koska perheelliselle pienviljelijämetsätyömiehelle varma työpaikka oli tärkeämpi kuin tilattomalle ja perheettömälle kulkumiehelle.

Yksi selvästi paikallisten hakkuumiesten ammatti-identiteettiä kuvaava piirre oli töillä kehuminen. Useat haastateltavat kertoivat miten paljon he olivat kaataneet tai parkanneet puita. Yleensä painotettiin sitä, ettei kukaan muu ollut tehnyt vastaavaa työmäärää. Tähän liittyivät myös pitkät työpäivät. Se että jaksoi viipyä metsässä pitempään kuin kukaan muu oli arvostettua. Työmäärällä kehumisen lisäksi paikallisten metsätyömiesten ammatti-identiteettiin kuului kilpailu. Tämä oli yleistä niin hakkuumiesten kuin ajomiestenkin keskuudessa. Hakkuumiesten kilpailuintoon on varmaankin vaikuttanut erilaiset metsätyömiehille järjestetyt kilpailut. Ajomiesten keskuudessa kilpailuun vaikuttivat taloudelliset tekijät, sillä ajomiehen piti tienata hankkimansa traktorin hinta savotassa. Kilpailua hevosmiesten ja traktorimiesten välillä ei näyttänyt olevan. Moottorisahojen yleistyessä pokasahalla vielä työskentelevät hakkuumiehet kilpailivat moottorisahalla työskennelleitä vastaan. Kilpailuinnon taustalla voidaan nähdä kummankin osapuolen tarve kokeilla, miten uusi työväline “pärjää” perinteisiin työvälineisiin nähden. Kun moottorisahat eivät olleet kovin kehittyneitä ja miehetkin vielä totuttelivat niihin, kävi usein niin, että pokasahalla työskennellyt mies vei voiton. Tämä aiheutti joidenkin poka- tai kaarisahalla työskennelleiden miesten kohdalla sen, että moottorisahan hankkiminen siirtyi heidän osaltaan myöhempään ajankohtaan. Paikallisten metsätyömiesten ammatti-identiteetti muuttui 1960-luvulla ajomiesten osalta, kun kilpaileminen ajomäärissä lisääntyi eri traktorityyppien myötä.

Kulkumiehiä liikkui Suoltijoen savotalla paljon varsinkin 1950-luvun puolivälin jälkeen. Suurin osa kulkumiehistä oli etelästä tulleita tilattomia poikamiehiä, mutta joukossa oli myös perheellisiä kulkumiehiä niin etelän kunnista kuin Lapistakin. Kulkumiesten arvoista tärkein oli vapaus; vapaus lähteä työmaalta, kun siltä tuntui. Lähdön syyksi riitti vain halu lähteä jonnekin tai se, että savotan työrytmi tai aikataulu ei vastannut kulkumiesten arvoja. Kulkumies tahtoi myös tehdä työnsä itsenäisesti ja yksin. Kaikenlainen työn seuraaminen ja neuvominen koettiin ahdistavana. Työtä piti saada tehdä oman aikataulun ja oman mielen mukaan. Vapauden arvoon liittyi, että sellaista työtä ei tehty, mistä ei pidetty. Esimerkiksi erään Suoltijoen savotalla työskennelleen kulkumiehen mielestä uitto oli vastenmielistä työtä, koska pomot olivat koko ajan valvomassa työtä eikä uitossa voinut valita omaa työaikataulua.

Kulkumiesten suhtautuminen rahaan oli “reteetä”. Koska kulkumiehillä ei ollut yleensä perhettä elätettävänään, pystyivät he käyttämään ansaitsemansa rahat miten halusivat. Raha oli tehty “poltettavaksi”, sitä ei ollut tarkoitus säästää, vaan siitä piti nauttia niin kauan kuin sitä oli. Rahaa poltettiin pääasiassa korttipeleissä. Leväperäinen rahankäyttö muuttui, kun kulkumiestenkin täytyi ostaa kalliit moottorisahat. Kulkumiehet eivät paikallisten metsätyömiesten tavoin kilpailleet työssä. Yhtenä syynä tähän voi olla työn itsenäisyyden arvostaminen. Toisen kanssa kilpaileminen olisi riistänyt osan työn itsenäisyydestä ja omasta aikataulusta. Toisaalta kulkumiesten piti usein vain tienata itseään varten eikä kilpailemisella tarvinnut lisätä intoa työntekoon.

1970-luvulla kulkumiesten ammatti-identiteettiin vaikutti vakinaistaminen. Heille tärkeä vapautta ja itsenäisyyttä korostava arvo, työmaalta toiseen siirtyminen ja työmaalta vapaasti lähteminen, ei enää ollut mahdollinen.

“KAIKKI METTÄALAN MUUTOS SIELLÄ TULI KOETTUA, ETTÄ POKASAHALLA ALKO JA MOOTTORISAHAAN PÄÄTTY”

n

Sanna Lehtonen

Oulu

Artikkeli perustuu pro gradu-tutkielmaan “Kaikki mettäalan muutos siellä tuli koettua, että pokasahalla alko ja moottorisahaan päätty”. Sallan Suoltijoen metsätyömiesten yhteisö vuodesta 1953 vuoteen 1973. Oulun yliopisto, Taideaineiden ja kulttuurinantropologian laitos, 1999.