Jyrki Pöysä

Joensuu

Jätkät ja suomalainen maskuliinisuus

“Reilusti kastoimme tämän esikoislapsemme Jätkän kalenteriksi, sillä jätkän tuntevat kaikki metsämiespiirit miehenä, joka hiukan ylittää tavallisen miehen mitat ja jonka vahvoilla hartioilla lepää koko puunhankintaurakkamme onnistuminen. Heikot sortuu elon tiellä - jätkä sen kun korskuttaa!” (Jätkän kalenteri 1947. 1946,1.)

Suomalaisen metsätyömiehen, “jätkän”, erityislaatua todistelevaa lainausta voi lukea monesta näkökulmasta. Siinä näkyy jälleenrakennusajan kohonneiden hakkuutavoitteiden luoma tarve houkutella rintamalta palannutta työvoimaa takaisin metsätyömaille. Korsuelämän ankeista olosuhteista poispäässeille paluu savottakämpille ei varmaan ollutkaan enää itsestäänselvyys: kaupunkien rakennustyömaat ja sotakorvausurakoiden laajentama metalliteollisuus olivat kiinnostavampi vaihtoehto. Lainauksen retoriikassa ja käyttötilanteessa kuvastuvat myös suomalaisen miehuuden keskeiset tukipisteet: työ, sota, vastuunkanto ja ruumiillisuus. Lainauksesta voi lukea myös esiin kaksi erilaista maskuliinisuutta: metsämiespiirien hegemonisen maskuliinisuuden, jolle “jätkä”-sanan käyttö on merkki “reiluudesta” ja samalla viittaus toiseen, alistettuun maskuliinisuuteen, jolle teksti varsinaisesti on osoitettu (ja jonka kielestä sana “jätkä” ja sananparsi “heikot sortuu...” on poimittu merkiksi liitosta, yhteisestä asiasta).

Kirjoituksessani käsittelen maskuliinisuuden tutkimuksen lähtökohtia muisteluaineistoja hyödyntävän perinteentutkijan kannalta¹ . Kysyn myös, miten savotta tuotti miessukupuolen sekä miten seksuaalisuus ja suhde omaan ruumiiseen määräytyivät savottakulttuurin puitteissa.

Erilaisia maskuliinisuuksia savotalla

Yritettäessä paikantaa tarkastelun kannalta keskeisiä maskuliinisuuksia arkistoihin tallennetussa jätkäperinteessä voi esiin nostaa kaksi vastakohtaparia. Hierarkkisesti järjestyviä maskuliinisuuksia edustavat kaato- ja uittotöitä tekevän jätkän (uiton pikkupomot, “kympit”, kuuluvat myös tähän ryhmään) ja työnjohdon maskuliinisuudet, jotka usein kuvataan myös konkreettisesti vastatusten asettuvina miehuuksina. Työnjohto asui erillisissä tiloissa, “terävässä päässä” tai - armeijan hierarkkisuuteen viittaavasti - “esikunnassa”. Heidän tehtävänään oli valvoa paitsi työn tulosta myös järjestystä miehistön kämpissä ja savottatyömaalla. Jätkien parissa työnjohtajia kohtaan tunnettu kauna kanavoitui korvikkeellista tyydytystä tuottaviin, esimiehiä nolaaviin kertomuksiin tai tekoihin, joilla ilmaistiin työmiehen moraalista ylemmyyttä:

"Hentto" Pirisen uittolautta Pyhäjärvellä 1930-luvun alussa. Työnjohtaja Toivo Pirinen pikkutakki yllään. Kuva Eemil Uuksulainen. Työväen Arkiston kokoelmat.

“Eräänä päivänä tuli tälle savotalle kaksi nuorta miestä ja kysyivät työtä, työtähän silloin oli ja lähdimme Matin [työnjohtajan] kanssa porukassa metsään ja näytettiin pojille halkopalsta. Nyt pojat julkaisi että heillä ei ole työkaluja, he tarvihtisivat rahaa jotta saisivat ostaa sellaiset. Minä esitin että tuossa on työnjohtaja, jolla rahat on. Pojat kysyi Matilta rahaa, johon saivat kielteisen vastauksen. Nyt toinen pojista sanoi että millä me sahataan kun ei ole sahaa? Matti vastasi, sahatkaa narulla. Niin pojat lähti ja menivät erääseen taloon, josta saivat lainaksi sahan ja kirveet. Vieläpä ruokapaikan savotassa olo ajaksi. Pojat oli viikon savotassa ja tekivät kovasti töitä ja vieläpä hyvän työn. Nyt pojat tuli esikuntaan, halusivat että nyt täytyy lähteä mittaamaan työt. Menimme Matin kansa palstaan ja kun Matti näki miten hyvän työn pojat oli tehnyt, niin hän rupesi ihmettelemään, jotta minkä tautta työ nyt pois lähettä. Pojat vastasi että se naru kului poikki.” (SKS. Juho Korhonen Jätkät 7:1. Polvijärvi 1969)

Horisontaalisessa suunnassa tarkasteltuna jätkien maskuliinisuuksia erottaa selvimmin suhde perheellisyyteen: toisaalta perheelliset ja perheettömät jätkät edustavat erilaisia elämänvaiheita, toisaalta kyse on erilaisista elämäntavoista, joihin ulkoisen olemuksen, puhe- ja käyttäytymistapojen ohella liittyy myös eroja suhtautumisessa seksuaalisuuteen. Perheettömien jätkien elämäntapa oli juuri sellaista kädestä suuhun elämistä, joka myöhemmin 1950-luvun rillumarei-elokuvissa korotettiin ihannoiduksi, “vapaaksi” poikamieselämäksi. Perheelliset jätkät olivat samalla pientilallisia ja savotalle tullessa he toimivat tukinajajina, hevosmiehinä, olipa monilla mukana omia lapsiakin työvoiman jatkeena. Perheettömän jätkän koti taas oli siellä, mistä löytyi paikka repulle, jätkän ainoalle omaisuudelle. Vaikka perheelliset ja perheettömät miehet jakoivatkin savotalla yhteisen työpaikkakulttuurin, on heitä syytä tarkastella potentiaalisesti erillisinä maskuliinisuuksina.

Erillisten maskuliinisten kulttuurien olemassaolosta kertovat muistumat kämppäelämästä, joiden mukaan kulkumiehet pysyttelivät omissa porukoissaan ja eri kylistä tulleet hevoskunnat omissaan. Pentti Haanpään novelli “Kiusaus korvessa” (1939) kuvaa herkullisesti näiden kahden elämäntavan vastakkaisuutta. Mökkiläismiehelle ja monilapsisen perheen isälle halkosavotalla asuinkumppanina elelevän lentojätkän erilainen elämäntyyli ja oudot tavat (nukkuminen alusvaatteisillaan, herkuttelu ruualla ja kahvilla, lukeminen) muodostavat kateutta ruokkivan ja omia elämänvalintoja kyseenalaistavan “kiusauksen”. Kulkumiesten kulttuurista tiedämme kuitenkin valitettavan vähän, sillä arkistoidut perinnetiedonannot sisältävät pääosin eri kyläkunnista koottujen hevoskuntien mukana olleiden lasten muistumia savotan elämästä. Kulkumiehet muodostavat savottalaisten joukossa todellisen “kätketyn kulttuurin”, josta kerrotaan paljon ulkopuolisten suulla, mutta jonka oma ääni harvoin tulee esiin.

Miehet sitovat tukkeja yhteen. Kuva Eemil Uuksulainen. Työväen Arkiston kokoelmat.

Savotta kouluna miehuuteen

Vuosisadan alkuvuosikymmenille osuvissa muistelmissa koulutus ja työuran aloitus asettuvat vastakkain. Metsätyömiehet puhuvat ensimmäisistä työmaistaan “elämän kouluina” tai “jätkän kouluina”, joissa kaikki tarvittavat asiat opittiin tekemällä työtä. Metsätyöuran alku merkitsi myös itsellistymistä, mikä varmaankin oli tärkeimpiä vetäviä tekijöitä niille nuorille pojille, jotka vapaaehtoisesti hakeutuivat metsätöihin. Pääsy kyläyhteisön, kodin tai huutolaiskodin piiristä itsellisen työntekijän asemaan, omasta työstä saatu palkka ja matkustaminen pois kotikylästä merkitsivät pojille kutsua miehuuteen. Isien mielestä koulutus ei tarjonnut köyhän perheen lapsille mitään todellista vaihtoehtoa, savotassa pärjäsi kouluja käymättäkin. Miehen hyveet perustuivat työntekoon, eivätkä odotukset jätkien ja heidän “pentujensa” koulutuskelpoisuudesta olleet muutenkaan suuria. Aikuisille tarkoitettuja lukkarinkouluja kutsuttiin myös “jätkän kouluiksi”, eikä “jätkä” tällöin ollut mikään kunnianimi, pikemminkin kovapäisyyteen ja tyhmyyteen assosioituva käsite.

Entisajan maalaisyhteiskunnassa lapset oppivat työt osallistumalla niihin heti pienestä pitäen. Omakohtaisia kuvauksia lasten työnteosta, töiden oppimisesta ja töissä mukanaolon merkityksestä löytyy perinnearkistojen elämäkerrallisista aineistoista monilta eri työaloilta. Jätkäperinneaineistossa ensimmäisenä kodin ulkopuolisena työpaikkana mainitaan monesti uittotyömaat, joille otettiin avustajia lähellä olevista kylistä. Tällaisille työmaille lapsi saattoi lähteä yksinkin, toisin kuin talvisavotoille, joille lapset tulivat yleensä jonkun sukulaisen, useimmiten isän tai veljen kanssa. 1800-luvulla lapsityövoiman käyttö oli teollisuuden piirissä normaalia² , ja maaseudulla lasten osallistuminen talon töiden tekoon nähtiin paitsi kasvatuksellisesti tärkeänä myös välttämättömänä köyhän perheen toimeentulon kannalta.³ 

Työnteon oppimiseen oli kannustamassa lupaus kasvusta aikuisuuteen ja täysivaltaiseen, legitiimiin seksuaalisuuteen: maalaisyhteiskunnassa hyvät työntekijät olivat haluttuja avioliittoehdokkaita. Savottatyöt aloittaessaan pojat olivat nykykäsitysten mukaan vielä lapsia, monet alle viisitoistavuotiaita, mainitaanpa jopa yhdeksänvuotiaista isän apureista. Yhtiöiden kirjanpidossa lapsityövoima ei näy, sillä alaikäiset vietiin kirjoihin tekaistuilla täysi-ikäisten tiedoilla tai heitä ei kirjattu ollenkaan: isänsä mukana tulleiden työskentely annettiin isän vastuulle. Valokuvat savotoilta ja uittotyömailta todistavat kuitenkin lapsityövoiman yleisyydestä. Valitettavasti kuvien perusteella ei voi arvioida lasten tarkkaa osuutta työvoimasta, sillä muistelmien mukaan nuoret työntekijät saattoivat piiloutua, jos työmaalle tuli viranomaisia tai työnjohdon edustajia. Joskus piiloutujien joukossa oli myös tyttöjä, jotka häpesivät joutumistaan savottatöihin. Tytöt joutuivat tekemään savottatöitä esimerkiksi silloin kun perheessä ei ollut vanhempia poikalapsia lähtemään savotalle isän avuksi.⁴ 

Kirveellä ja sahalla työskentelyä oli monesti opeteltu jo ennen savottatöiden aloittamista, sillä jokaisen kotipiirissä riitti lapsille polttopuiden tekoa. Työvälineiden kunnostus ja uitto- ja kaatotöihin liittyvät erityistaidot kuitenkin opittiin vasta savotalla. Elämäkertamuistelijoiden kirjoituksissa taitavuus työvälineiden laatimisessa ja kunnostuksessa sekä töiden suorittamisessa nousevat korkealle miehisten hyveiden hierarkiassa. Sen sijaan ylenpalttisten voimien tai vaikkapa tarkoituksettoman aggressiivisuuden ihailua ei muistelmissa juuri löydä. Väkivaltaisuus, voimien käyttö toisia työ- ja asuinkumppaneita vastaan, oli hyväksyttävää vain tilanteissa, joissa piti taltuttaa esimerkiksi humaltunut riehuja tai suojella itseä toisten väkivallalta.

Nuorten työntekijöiden hyväksyminen miesten joukkoon tapahtui ensisijaisesti työnteon kautta: osoittamalla olevansa hyvä työntekijä poika lunasti paikkansa miesten joukossa. Erilaiset tulokastavat, kokemattoman työntekijän huijaaminen viilaamaan ankkuria, hakemaan rasvaa närelenkkien voiteluun jne, olivat nuorten työntekoa rasittava miesyhteisön hauskanpidon muoto, joka nuorten lisäksi voitiin kohdistaa myös vähälahjaisiin aikuisiin, “narrattaviin”. Talonpoikaisyhteiskunnan suoraviivaisen, nyt julmalta vaikuttavan etiikan mukaisesti nauraminen toisen tyhmyydelle oli hyväksyttävää. Naurun ja häpeän kestäminen oli myös testi itsessään, jonka läpäisijä vasta oli kelvollinen miesten joukkoon. Tulokastapoihin luettavia ovat myös selkeämmät initiaatiokäytänteet, tukkilaisvalan tekeminen ja mahdollisesti arkaaisia seksuaalikäsityksiä heijastelevat “jätkäksi poraaminen” ja uitolla ensi kertaa veteen pudonneen nuoren tukkilaisen “tiitin” eli peniksen hierominen hiilellä, ettei siihen kasvaisi “kynsi”. Tulokkaita peloteltiin myös julmilta kuulostavilla puhetavoilla, esimerkiksi savotan lopuksi tulevalla “tappamisella”, jolla tarkoitettiin lopputilin maksamista. Mieheksi kasvu savottatöiden kautta piti sisällään paljon muutakin kielellistä sopeutumista. Maatalon isäntäväen mielestä jätkien karkeat puheet olivat lapsilta kiellettyä kulttuuria: jos talossa yöpyi jätkiä, lapsia ei haluttu päästää edes samaan tilaan. Savotalla ei tällaisia rajoituksia tunnettu ja nuoret pojat saivat siellä vapaasti tutustua esimerkiksi kaskujen seksuaalitematiikkaan ja omaksua näin “tosi miesten” suhtautumistapoja naiseen ja omaan ruumiillisuuteen.

Ruumiillisuus, seksuaalisuus, tunteet

Jätkiin liittyvissä historiallisissa mielikuvissa heidät nähdään jonkinlaisena suomalaisen miehuuden erikoisjoukkona, muita vahvempina ja muita maskuliinisempina. Tarkasteltaessa valokuvia metsä- ja uittotyömailta jätkän ruumis osoittautuu kuitenkin moniulotteisemmaksi. Ainakaan valokuvien mukaan jätkät eivät muodosta kehonsa puolesta valikoitunutta ja yhtenäistä joukkoa.

Uittomiehiä Ilomantsin Käenkoskella 1934-35. Joensuun perinnearkisto JpaK 19.1982. Kuva Vihtori Kareinen.

Käsitykset jätkän ruumiillisesta erityislaadusta onkin johdettava toisaalta, jätkä-sanan etymologiasta (“jätkään” ja sen kanssa tietyissä yhteyksissä synonyymiseen “jätkäle”-sanaan liittyy ajatus ‘isosta, painavasta’), muista perinteen välittämistä ilmauksista, toisen maailmansodan jälkeisestä työpropagandasta tai populaarikulttuurin visualisoimasta uittotyöntekijän ruumiista. Miehuuden, ison koon ja jätkän ruumiin keskinäistä assosioitumista tukevat myös työn raskaus ja erityisesti metsä- ja uittotöiden luonne alkuvoimaisena toimintana, jossa mies pelkin lihaksin varustautuneena asettuu luontoa vastaan. Ruumiillisuuden ja jätkän assosiaatio saa tukea myös jätkän sivistymättömyyteen liittyvistä mielikuvista: sivistymättömyys on alkuvoimaisuutta, jonka sivistyneistöä edustavat miehet ovat kadottaneet koulutuksensa ja yhteiskunnallisen asemansa myötä.

Koon ohella ruumiillisuus johtaa ajatukset myös jätkän seksuaalisuuteen. Savottakulttuuri muodostaa kiinnostavan “laboratorion” seksuaalisuuden historian tarkastelussa, semminkin kun tutkittua tietoa “tavallisten” miesten seksuaalisuudesta on olemassa yllättävän niukasti. Knut Pippingin jatkosodan aikana sotilaskomppaniasta tekemiä havaintoja⁵  lukuunottamatta kuva miesten seksuaalisuudesta perustuu hajanaisiin tiedonantoihin ihmisten muistelmissa ja esimerkiksi folkloren kautta saatavaan epäsuoraan aineistoon, joka on tulkinnallisesti hankalaa. Systemaattista tietoa miesten seksuaalisuudesta on olemassa vain tilanteista, joissa miesten toiminta on törmännyt viranomaisten - toisten miesten - asettamiin rajoihin. Lähinnä kyseeseen tulevat lapsenruokko-oikeudenkäynneistä, prostituutiosta, raiskauksista ja muusta väkivallasta, sukupuolitaudeista ja seksuaalisesta poikkeavuudesta juontuvat viranomaisdokumentit.⁶  Kuva miesten seksuaalisuudesta muodostuu näiden dokumenttien perusteella väkisinkin yksipuoliseksi.

Savottalaisten elämää hallitsivat pitkäaikaiset selibaattijaksot. Kyse ei kuitenkaan ollut pelkästään siitä, että miehet olivat erossa vaimoistaan tai tyttöystävistään eläessään salokämpillä. Omaksuessaan jätkän habituksen eli “jätkiytyessään” miehet myös laskeutuivat vähitellen sosiaalisessa hierarkiassa niin alas, että heidän oli vaikea löytää itselleen seksuaalipartnereita muualta kuin kaupunkien ammattiprostituoitujen tai prostituutiota tilapäisesti harjoittavan maalaisväestön keskuudessa. Nuoret savottalaismiehet eivät kuitenkaan olleet vielä siinä määrin kulkumiehen elämäntavan leimaamia, että heitä olisi tästä syystä vieroksuttu seurustelukumppaneina.⁷  Osallistuminen lähistöllä järjestettyihin nurkkatansseihin toistuu monen miehen muistelmassa metsätyöuran eroottissävyisenä kohokohtana. Sitä, miten pitkälle nuoret savottalaiset näillä tanssimatkoillaan pääsivät ei kerrota, mutta jo pääsy saatolle oli savotan miesyhteisön silmissä rikkomus, jota oli sanktioitava pilkalla tai ilkeillä kepposilla. Pilkan kohteeksi joutui myös se onneton tai onnekas, joka pääsi kämppäkokin luokse yöstelemään: saappaat täytettiin vedellä ja jätettiin ulos jäätymään. Sama perusidea, naisen seurassa yöpyneen rankaiseminen, tulee esiin myös seuraavassa kuvauksessa, jossa mies yritetään puhdistaa “naisen hajusta” savustamalla. Leikkimielinen rituaali muuttuu totiseksi auktoriteettikamppailuksi, jossa avuksi otetaan puukko ja mielikuvat pohjalaisten miesten pelottomuudesta:

“Jos joku reismiihiin [reissumiehiin] kuuluva seurusteli talontyttären kanssa ja seurustelun mennessä niin pitkälle että poika vietti yönsä tytön kamarissa sellaiselta pojalta aamulla savustettii jalkojenvälit ja poika miesvoimin talutettiin talon sonnilta pyytämään anteeksi pahoja tekojaan. - - Pidettiin kerran tukkilaisten tanssit, minua tytöt tanssitti kovasti ja tanssin loppuvaiheessa eräs tyttö sieppasi minut kainaloonsa, vei kotiinsa ja tytön kamarissa minä viivyttelin aamuun asti. Aamulla kortteeriin saavuttuani minua odotti savustus ja kaikki siihen liittyvät seremoniat. Minulla uusi pitkäteräinen Sorsakosken helahoito riippui vyölläni, kun miessakki lähestyi katajapensas ja tuohikäkkärä käsissä ja tulitikkuaskista tulta sytyttivät tuohikäkkärään. Minä paljastin puukkoni ja taisin kirotakkii, sanon työ tiijätte että suonissani virtaa pohojaalasta verta, joka ei vapise eikä tutise, jos kuka tulee kolmen metrin etäisyydelle silloin tulee rumihii. Kyllä ne minua uskoivat ja minusta jäivät savustamatta naisenhajut pois.” (SKS.Viktor Muuronen, Jätkät 37:27. Miehikkälä 1969).

Savotan “miesrauhaan” siis kuului, että (nuorilla) miehillä ei ollut eroottisia, romanttisia rakkaussuhteita savotan aikana. Sen sijaan fyysisistä suhteista sai leikinlaskun tai kehuskelun varjolla puhua vapaammin: perheellisten kotonakäynnit, nopea tarpeentyydytys olivat yleisen leikinlaskun ja tarinoinnin kohteena, samoin prostituoitujen kanssa “ihotelleiden” karskit kertomukset, joissa ei ollut niin väliä yksityiskohtien paikkansapitävyydellä. Puheet naisista muodostivatkin miesten yhteisön sanallisen vuorovaikutuksen keskeisalueen, jolla samalla vahvistettiin omaa miehuutta ja välitettiin asennetta naisiin ja seksuaalisuuteen. Romanttiset rakastumiset eivät tähän miesten keskinäiseen puheeseen olisi sopineet kovin hyvin. Tunteita ja huolenpitoa oli soveliaampaa osoittaa hevosta kuin naista kohtaan. Kaikenkaikkiaan maskuliininen jätkä on omien puheidensa perusteella arvioiden ollut korostuneen heteroseksuaalinen: miehet ovat joukossa ollessaan vahvistaneet mieheytensä kuvaannollisesti katsomalla naisia mielessään pelkkä sukupuolinen tyydytys. Seksuaalisuuden erilaisista variaatioista muistelma-aineisto ei paljoa kerro: eläimiinsekaantujia pilkattiin, mutta homoseksuaalisuudesta tai edes itsetyydytyksestä ei paljoa puhuta.

Mielikuvat seksuaalisen tematiikan yleisyydestä jätkien puheessa liittyvät mielikuviin jätkien sivistymättömyydestä, oppimattomuudesta, kenties jopa tyhmyydestä. Seksuaalisen tematiikan runsaus miesten kielessä onkin kiistämätöntä, vaikka “puhe siitä, mistä puute” -selitys jääkin vaillinaiseksi: seksuaalisuus ulottui paljon syvemmälle miesten tapaan kokea itsensä ja ympäristönsä päätellen esimerkiksi lukuisista työympäristöön ja työkaluihin sijoittuvista ilmauksista, jotka oli tuotettu metaforisesti miehen ruumiillisuuden kokemusten pohjalta. Rivon kielenkäytön kohdalla kyse ei voinut myöskään olla pelkästään kirkon ja koulun käymää kielen sivistämiskampanjaa vastaan suunnatusta mieskulttuurisesta provokaatiosta: tapa tarkastella maailmaa ja ympäristöä ruumiin ja seksuaalisuuden käsittein tulee kauempaa, maalaisyhteiskunnan sukupuolikulttuurien historiasta.

Viitteet

1.Kirjoitus perustuu väitöskirjassani “Jätkän synty - tutkimus sosiaalisen kategorian muotoutumisesta suomalaisessa kulttuurissa ja itäsuomalaisessa metsätyöperinteessä” (SKS, Helsinki 1997) käsiteltyyn aineistoon. Tässä kirjoituksessa viittaukset lähteisiin on mainittu vain niiltä osin kuin niitä ei ole löydettävissä väitöskirjasta.

2. Ks. Pirjo Markkola, “Työläiskodin synty. Tamperelaiset työläisperheet ja yhteiskunnallinen kysymys 1870-luvulta 1910-luvulle” (SHS, Helsinki 1994), jonka mukaan Tampereella kulutustavarateollisuuden työntekijöistä melkein neljäsosa oli lapsia vuosina 1843-70 ja tulitikkuteollisuudessa lasten osuus nousi jopa 60 %:iin (mts. 117).

3. Ks. tarkemmin Pirjo Korkiakankaan väitöskirjaa “Muistoista rakentuva lapsuus” (Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki 1996), jossa ensi kertaa kuvataan kattavasti lasten työnteon moniulotteinen ja vakiintunut luonne maalaisyhteiskunnassa (luku 3, s. 76-193).

4. Vrt. Korkiakangas edellä, s. 128-129.

5. Knut Pipping, “Komppania pienoisyhteiskuntana” (Otava, Helsinki 1978 (1941-1942)), s. 184-189.

6. Tärkeimpiä suomalaisen miehen seksuaalisuuden historiaa valottavia tutkimuksia ovat viime vuosilta isyysoikeudenkäyntien tuottamia dokumentteja hyödyntävä Kirsi Pohjola-Vilkunan “Eros kylässä” (SKS, Helsinki 1995), prostituution historiaa Helsingissä tarkasteleva Antti Häkkisen “Rahasta - vaan ei rakkaudesta” (Otava, Helsinki 1995) ja homoseksuaalisuuden historiaa myös perinnearkistojen aineistojen pohjalta käsittelevä Jan Löfströmin “Sukupuoliero agraarikulttuurissa” (SKS, Helsinki 1999).

7. Satunnaisten sukupuolipartnerien löytäminen saattoi olla nuorille jätkillekin vaikeaa, sillä kylän tyttöjen maineelle ei ollut hyväksi vieraspaikkakuntalaisen jätkän kanssa seurustelu: “Kun jätkä oli paikkakunnalla pyrki hän myös naisseuraan. Aina se ei tahtonut onnistua sillä paikkakuntamme tytöt oli epäluuloisia ja yleinen arvostelu suhtautui kielteisesti jätkän kanssa seurusteluun. Siitä kärsi tytön maine vaikka poika olisi ollut komea ja käytökseltään moitteeton.” (SKS, Jätkät 49:1. Arvid Virkkala, Kaustinen).