Suomi-Finland vuonna nolla

Suomella menee hyvin - hyvin huonosti. Yhteiskuntamme toimivuutta ei enää mitata sillä, miten se huolehtii heikoimmistaan. Eriarvoisuus alkaa taas olla yleisesti hyväksyttyä, ja jokainen takoo omaa onneaan. Hyvinvointiyhteiskunnan purkaminen tuottaa nimenomaan sitä kipeimmin tarvitseville pahoinvointia. Turvaverkko ei suojaa luusereita tippumiselta vaan menestyjiä sen läpi pudonneilta. Köyhä ei enää nouse kyykystä. Tasa-arvosta tai solidaarisuudesta puhuminen haisee kommunismilta ja haittaa kilpailukykyä.

Hulluja ei erota, kun kaikki puhuvat kaduilla itsekseen. Ihmiset jonottavat, kuka teknologiaosakkeita, kuka leipää, ja tuottavat sisältöjä, jotkut elämäänsäkin. Rakkauskirjeitä kannattaa varoa. Porvarinaiset nukkuvat huonosti. Vaaleissa he ratkaisevat tasavallan presidentiksi Tarjan, joka on kotoisin Helsingin Kalliosta, jossa joskus asui pelkkiä työläisiä. Tarja kruunataan sen kunniaksi lippalakilla. Maaseudulla on enää pelkkiä peräkammareita. Niiden pojilta on otettu housut pois.

Oliko ennen paremmin? Tokkopa, mutta valtaosa Suomen väestöstä on kokenut ajan, jolloin elämä oli turvatumpaa. Jotenkin se hyvinvointivaltio palveluineen rakennettiin, vaikka rahaa ei ollut. Lintukotoa ei enää ole, mutta jatkuvaa epävarmuutta ja yksilön elämän uhraamista markkinavoimille ei silti tarvitse niellä purematta. Vallitseva tila esitetään aina vaihtoehdottomana, kunnes joku sanoo ei ja esittää vaihtoehdon.

Työväentutkimus jäsentää 2000-luvun hämmennystä historian ja perinteen kautta, tässä numerossa erityisesti miettimällä, mistä on työväen tytöt ja pojat tehty. Historian yhtenä vaarana on nostalgia ja pako menneisyyteen, selän kääntäminen tulevaisuudelle. Kannattaisi pohtia esimerkiksi, missä on tämän vuosituhannen vaihteen työväki tai millainen on se sukupuoli, josta vuoden 2100 Työväentutkimus kirjoittaa historiana. Vai onko niitä enää olemassakaan?

Uusi toivon vuosituhat alkakoon kuitenkin Sielun veljien Laulun sanoin:

”Vaikken mä aina jaksa, uskoa, rakastaa niin on täällä silti helvetisti kaunista katseltavaa”

Joni Krekola