Richard Parker: Keeping Time. London. Heinemann 1973.

Teollistuminen tulee kello kaulassaan

Läntinen Eurooppa siirtyi vuodenaikojen vaihtelun ja vuorokausirytmin tahdittamasta päiväjärjestyksestä kellon viisarien mittaamaan mekaaniseen aikaan 1800-luvun kuluessa. Teollistumisen myötä kukon kiekumisen korvasi tehtaan pilli tai tehdaspatruunan palkkaama ikkunan koputtelija, joka herätti työläiset aamun sarastaessa töihin. Kun höyrykone käynnistyi, koneen käyttäjien oli oltava paikalla.

Mekaaninen aika voidaan jakaa pieniin, eksaktisti mitattaviin yksiköihin, eikä se ole riippuvainen luonnon tapahtumista tai yksilön elämäntilanteesta. Ennen teollista vallankumousta kellot olivat tahdittaneet lähinnä luostarielämää ja kyläläisten kirkossakäyntiä. Teollistumiskehityksen myötä tehtaisiin levinneet kellot määrittivät työn kestoa itse tehtävän sijaan. Ajasta tuli rahaa.

Englanti oli teollistumisen ja uuden työrytmin kärkimaa 1800-luvun puoliväliin saakka. Kun tehtaanpillit alkoivat viheltää 1700-luvun lopulla ihmiset säännöllisesti töihin joka aamu, kelloja omisti vain harva. Ne olivat metallista tehtyine pikku osasineen arvoesineitä, joiden säntillistä koneistoa yläluokka ihaili teekupin ääressä. Aateliston lisäksi tyypillinen kellon haltija oli tehtaan omistaja, jonka pillin mukaan sadat työntekijät saapuivat yhtä aikaa työpaikalle. Tavallisesti aamukuudelta alkanut työpäivä rytmittyi täsmällisillä vessa- ja teetauoilla, ja keskimäärin kahdentoista tunnin päästä pilli vislasi viimeisen kerran päästäen työntekijät koteihinsa.

Gradussani läpikäydyistä brittiläisten työläisten elämäkerroista näkyy, että aikainen herääminen ja säännöllinen töihinmeno oli äärimmäisen raskasta. Valtaosa 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alun työpäivän kuvauksista alkaa hetkellä, jolloin tehtaan pilli säälimättä viheltää nukkujan hereille. Minuutinkin myöhästyminen sisäänkirjoittautumisesta merkitsi helposti puolen tunnin palkkatulojen menetystä. Ilmoittautumisessa (myöhemmin kellokortilla) oli tungosta, mitä lähemmäs tasatuntia tultiin. Ryntäyksessä heikoimmat saivat mustelmia ja särkivät silmälasinsa.

Jos työnantaja omisti tehtaan ainoan kellon, tämä pystyi halutessaan soittamaan pilliä sovittua myöhempään illalla tai kääntämään viisareita ruokatauon aikana taaksepäin. Moni työläinen säästi palkastaan itselleen oman ajannäyttäjän pystyäkseen tarkkailemaan työaikoja. Kellon omistaminen alkoi merkitä kykyä puolustaa omia etujaan. Työntekijät tulivat tietoisiksi oikeuksiensa puutteesta ja alkoivat vaatia lyhempiä työaikoja, parempia työolosuhteita ja lisää palkkaa. Syntyi ns. työaikakomiteoita. E. P. Thompsonin mukaan ensimmäinen tehdastyöläissukupolvi oppi esimiehiltään mekaanisen ajan merkityksen. Toinen sukupolvi sisäisti kellon osaksi arkeaan, ja alkoi taistella työnantajiaan vastaan näiden omilla keinoilla. Sama toistui 1880-luvulla, kun eri työvaiheiden kestoa alettiin mitata ja työntekoa rationalisoida taylorismin oppien mukaisesti. Työntekijät kapinoivat hidastamalla työtahtiaan, kun mittaaja seisoi vieressä sekuntikello kädessään.

Tehdastyön raskaus piili sen toistuvuudessa ja yksitoikkoisuudessa. Vaikka ennenkin oli totuttu heräämään aikaisin ja työskentelemään ”kellon ympäri”, työ oli luonnollisten taukojen tahdittamaa ja tehtävät vaihtelivat päivittäin. Tehtaassa tai työpajassa rytmi oli kiivas ja työ monotonista. Toinen suuri muutos oli työnteon synkronointi. Työhön lähdettiin ja kotiin palattiin samalla kellonlyömällä. Niin ruoka- kuin vessatauot oli ennalta määrätty, sillä yhdenkin työntekijän poistuminen paikaltaan olisi haitannut koko tuotantoprosessia.

Työn jälkeinen vapaa-aika oli vapaata vain siinä mielessä, että sen tuli mahdollistaa seuraavan päivän aikainen herääminen ja työntekijän tuottavuus. Työn tarkkuus ja vauhti eivät sallineet hutilointia puolella teholla. Säännölliset työajat toivat teollistumisen rytmin myös kodin piiriin. Vaikka vain yksi perheenjäsen olisi ollut palkkatöissä, usein koko talous noudatti säännöllistä vuorokausirytmiä. Ruuan piti olla pöydässä, kun väsynyt työläinen saapui kotiin, ja lapset oli saatava hiljaisiksi tienaajan mennessä nukkumaan.

Kehruu-Jennyt olivat rullanneet jo reilun vuosisadan, kun mekaaninen aika standardisoitiin kansainvälisellä sopimuksella Lontoon Greenwichissä vuonna 1884. Samalla maapallo jaettiin 24 aikavyöhykkeeseen. Ajan standardisoiminen tapahtui myöhään verrattuna mekaanisten ajannäyttäjien merkittävään asemaan 1800-luvun teollistuneessa maailmassa.

Muutos ulkoisen äänisignaalin tottelemisesta 2000-luvun taitteen “luonnolliseen” kellokeskeisyyteen on suuri. Jälkiteollisessa maailmassa aika käsitetään lähes poikkeuksetta kelloilla mitattavaksi. Suurin osa työstä, vapaa-ajasta ja lomista on mitattu niiden keston mukaan. Yksi ihminen saattaa helposti omistaa kymmenen kelloa. Vuosituhannen lopulla kootusta laajasta muistitietokokoelmasta selviää, että 1900-luvun lopun työssäkäyvä britti pystyy kuvaamaan tavallisen päivänsä suurella ajallisella tarkkuudella. Kello opitaan usein jo ennen kouluun menoa, mutta viimeistään ensimmäisellä luokalla. Koulut opettavat lapset 45 minuutin rytmiin, syömään ja pissaamaan ajallaan. Kello tarjoillaan lapsille houkuttavana ja välttämättömänä apuvälineenä. Englantilainen lastenkirja Time and Change huomauttaa, että se joka ei ymmärrä kelloa, voi saapua vahingossa jalkapallo-otteluun kun se on jo ohi.

Nykyään on muodikasta olla kiireinen, mutta olla itse vastuussa kiireestään. Ulkoapäin aiheutettu kiire koetaan negatiivisena, mutta 12-tuntistakin päivää tekevä toimitusjohtaja tai freelancer on ”oman itsensä herra”. Johtavassa asemassa oleva työntekijä osoittaa usein statustaan ja sitoutumistaan työhön saapumalla toimistoon ensimmäisenä ja jäämällä paikalle viimeisenä. Paradoksaalista kyllä, tämä merkitsee käytännössä pidempää työpäivää kuin alaisella. Kellokortti ja tarkkaan määrätty tuntipalkka kuuluvat statukseltaan alempiarvoisempaan työhön kuin asema, jossa ajankäyttöä ei kontrolloida. Töistä poistuminen täsmällisesti työajan loppuessa tulkitaan helposti vastuuttomuudeksi ja välinpitämättömyydeksi työn suhteen. Monella alalla oletetaan, että työntekijä on sekä valmis että halukas jäämään tarvittaessa ylitöihin. Sovitun tuntimäärän tarkasti rajaama työpäivä saattaa olla kevyempi kuin esiteollisesta ajasta muistuttava työtehtävän mukaan määräytynyt päivä; toimittaja, jonka on saatava lehti tiettynä päivänä painoon, saattaa helposti istua toimituksessa 14 tuntia. Vaikka vapaa-aikaa tavoitellaan, se menettää merkityksensä, jos sitä on liikaa. Ajan täytyy olla vapaata jostain ollakseen arvokasta. Työttömän tai eläkeläisen aika on toisarvoista, liikemiehen ylimääräinen vapaa iltapäivä on korvaamaton.

Mekaaninen aika on kelloja hienovaraisemmin läsnä joukkoviestinnässä. Aamutelevisio toistaa uutisia ja säätä 30 minuutin välein huomauttaakseen, että puolen tunnin katselun jälkeen on lähdettävä töihin. Radionkuuntelija havahtuu tunnin välein aikamerkkiin. Kuten monessa muussa jälkiteollisessa länsimaassa, myös 1980-ja 90-luvun Britanniassa yhteiskunnan instituutiot vahvistavat vallitsevaa päiväjärjestystä. Maassa, jossa vain harvat kotitaloudet voivat internetyhteyden avulla hoitaa pankkiasiat vuorokauden ympäri silloin kuin se heille parhaiten sopii, monia asioita on mahdotonta hoitaa virka-ajan jälkeen. Vaikka puhelin toimii ympäri vuorokauden, sitä ei kello yhdentoista jälkeen sovi käyttää, ellei taivas putoa niskaan.

Eläkkeelle jäädessään osa ihmisistä tietoisesti välttää tekemästä asioita normaaliin aikaan, toiset taas heräävät aikaisin, syövät lounasta puoliltapäivin ja pyrkivät pysymään kiireisinä iltapäivään saakka. Aikatauluttomuus saatetaan kokea tyhjyytenä ja irrallisuutena. Eläkkeellä oleva asianajaja kertoo eläkkeelle jäämisen aiheuttaneen hänessä paniikin. Ajatus heräämisestä aikatauluiltaan tyhjään, strukturoimattomaan päivään tuntui kuolemantuomiolta.

Täsmällisyys on edelleen hyve, vaikka työ itsessään ei sitä vaatisikaan. Säntillisyys ajankäytössä heijastaa työelämässä vaadittavaa itsekuria. Täsmällinen ihminen on luotettava ja hyvä organisointikyvyltään. Mekaaninen aika on niin luonnollinen osa nykypäivää, että sen hylkääminen tulkitaan väistämättä tietoisena protestina tai boheemin elämäntavan valintana. Vaikka miljoonat kellot tikittävät ympäri maailmaa, ajan kokeminen on subjektiivista. Minuutti voi olla pitkä tai lyhyt riippuen siitä, mitä tekee ja kenen kanssa, vai tekeekö mitään.

n

Katja Huumo

Helsinki

Artikkeli perustuu tutkielmaan Clock-time in Everyday Life. MA Dissertation (Master of Arts) in Contemporary History. Graduate Centre for Humanities / University of Sussex, UK, 1998.