Toverit herätkää!

1970-luvun poliittisen laululiikkeen matka nuorisomuodiksi

Niinkin näkyväksi ilmiöksi suomalainen 1970-luvun poliittinen laululiike on ollut melko tutkimaton alue. Syitä tähän voidaan vain arvailla. Omalta osaltaan jarruna lienee taistolaisuuden perustutkimuksen puute. Toisaalta politiikan ja kulttuurin välimaastossa sijainnut tutkimuskohde on saattanut olla joillekin liian ”epätieteellinen” tai outo aihe.

Joka tapauksessa ajallisen etäisyyden ei pitäisi enää olla este – tuleehan tänä vuonna kuluneeksi jo 30 vuotta poliittisen laulun kultakauden alkuhetkistä. Poliittista musiikkia julkaisseen ja vuonna 1979 konkurssiin kaatuneen Love Recordsin tuotanto on päässyt uudelle kierrokselle cd-painosten mukana.

Laululiikettä ei voi käsitellä ilman taistolaisuutta. Ylipolitisoitunut 70-luku järjestösotineen läpäisi myös kulttuuriväen. Erityisesti nuoren teatteripolven keskuudessa aloite oli niin tukevasti SKP:n vähemmistöön ankkuroituneen fraktion käsissä, että voidaan puhua jonkinlaisesta hegemoniasta. Vaikka laululiike eteni vapaasti eikä sillä ollut takanaan jämerää organisaatiota, poliittisen musiikin tekijät ja esittäjät olivat valtaosin taistolaisia tai muuten liikettä lähellä olevia.

Poliittisen laulun erityisluonne, jossa yhdistyvät aatteelliset ja viihteelliset elementit, tekee siitä mielenkiintoisen vaikkakin monitulkintaisen tutkimuskohteen. Laululiikkeen vetovoimasta kertoo jotakin se, että vaikka aika ajoi taistolaisuuden ohi jo 1970-luvun loppuun mennessä, levyt myyvät yhä tasaiseen tahtiin.

Tähän mennessä paras – vaikkakin suppea – katsaus laululiikkeestä on Philip Donnerin toimittama artikkelikokoelma Äänetön pauhu (1987). Vähän paremmin on tutkittu taistolaisuutta, jota ovat sivunneet muun muassa Laura Kolbe kirjassaan Eliitti, traditio, murros (1996) ja Jarko Tirkkonen gradussaan Vapaasta radikalismista Sosialistiseen opiskelijaliittoon (1987).

Omassa tutkielmassani olen kirjannut kahden poliittisen laulun keskeisen tekijän, levy-yhtiö Love Recordsin ja laulukvartetti Agit-Propin, tarinat. Vaikka rajauksen vuoksi moni muu toimija tai aihealue on jäänyt työn ulkopuolelle, olen silti koettanut tehdä jotain yleisiä päätelmiä poliittisen laululiikkeen elinkaaresta ja olemuksesta. Myöhempää tarkastelua varten jäivät muun muassa säveltäjä Kaj Chydenius, Kulttuurityöntekijöiden liitto KTL ja KOM-teatteri. Vähäisen lähdekirjallisuuden vuoksi työ perustuu pitkälle aikalaisten haastatteluihin. Keskeisiä informantteja ovat olleet Love Recordsin perustajajäsenet Henrik Otto Donner ja Atte Blom sekä Agit-Propin jäsenet Pekka Aarnio, Monna Kamu, Martti Launis ja Sinikka Sokka.

Poliittisesta rockiin: Love Records

Love

Riippumattoman, kokeilevaa musiikkia julkaisseen Love Recordsin syntysanat lausuttiin lokakuussa 1966 Kivelän sairaalan osaston kuuden tupakkatilana toimineessa vessassa. Siellä sairaalassa tutkimuksissa ollut kriitikko Atte Blom kävi keskusteluja muusikkoystäviensä Otto Donnerin ja Christian Schwindtin kanssa. Hankkeeseen innoitti musiikkipoliittinen idealismi mutta myös tietoisuus kaupallisesta potentiaalista. Saman vuosikymmenen kulttuurielämän moniarvoistuminen oli synnyttänyt uusia musiikillisia osayleisöjä.

Yhtiön ensimmäinen julkaisu oli Kaj Chydeniuksen sävellyksistä koottu albumi Lauluja, joka ilmestyi jouluksi 1966. Kappaleet, jotka edustivat teatterinäyttämöiltä ponnistanutta kirjallista laulua, olivat tuttuja erilaisista Ylioppilasteatterin esityksistä. Seuraavien vuosien aikana Love julkaisi levyjä harvakseltaan, kunnes taloudellinen kilpailuasema pakotti sen laajentamaan toimintaansa vuosikymmenen viime metreillä.

Yhtiön aktivoituminen ajoittui sattumalta sopivasti taistolaisuuden ekspansiiviseen vaiheeseen. Suuntaansa hakenut radikalismi oli alkanut kanavoitua vuoden 1970 aikana SKP:n vasemmalle laidalle. Nuorten teatteriryhmien aiempaa ärhäkämmät tekstit siirtyivät levyille, joita julkaisi käytännössä yksinomaan Love Records. Aulikki Oksasen ja Kaisa Korhosen kaltaiset artistit saivat näkyvyyttä myös valtajulkisuudessa.

Vuosina 1970-72 yli puolet Loven katalogista oli poliittista musiikkia. Tänä aikana syntyivät monet poliittisen laulun klassikoista kuten Kristiina Halkolan albumi Täytyy uskaltaa, KOM-teatterin Porvari nukkuu huonosti sekä Agit-Propin debyytti. Vuoden 1973 jälkeen yhtiön tuotannon painopiste siirtyi rock-musiikkiin Rauli ”Badding” Somerjoen menestyksen myötä. Tämänkin jälkeen Love jatkoi poliittisen musiikin julkaisemista. Vuosikymmenen puolivälin jälkeen uutena ilmiönä tulivat muiden poliittisten puolueiden ohjelmaryhmät – taistolaisten ”paremmat bileet” oli huomattu kilpailevissa leireissä.

Ja rokki soi

Poliittinen laulu säilyi vuoden 1979 konkurssiin saakka Loven yhtenä keskeisenä perustuotteena. Määrällisesti tuotteliain vuosi oli 1976, jolloin poliittista musiikkia julkaistiin peräti 25 albumin verran. Nämä artistit edustivat pääosin poliittisen laulun toista aaltoa, ruohonjuuritason ohjelmaryhmiä. Niiden kvaliteetti ei kuitenkaan yltänyt samalle tasolle kuin muutaman vuoden takaiset esikuvat. Määrä kasvoi laadun kustannuksella, mikä oli oire laululiikkeen hohdon himmenemisestä.

Agit-Prop laululiikkeen käyntikorttina

Laulukvartetti Agit-Prop oli alun perin tarkoitettu kertaluontoiseksi kokoonpanoksi vuoden 1971 (Itä)Berliinin poliittisen laulun festivaaleja varten. Innostunut vastaanotto rohkaisi nelikkoa jatkamaan. Lyhyessä ajassa yhtyeestä tuli yksi laululiikkeen tunnetuimmasta kokoonpanoista, joka toimi innoittajana ja esikuvana sadoille ohjelmaryhmille.

Agit Prop
Agit-Prop rauhanjuhlassa Vanhalla ylioppilastalolla tunnetuimmassa kokoonpanossaan: Martti Launis, Pekka Aarnio, Sinikka Sokka ja Monna Kamu. Kuva Kansan Arkisto.

Agit-Propin musiikilliset juuret olivat kahdessa musiikkityylissä: folkissa ja Ylioppilasteatterin piiristä lähtöisin olevassa kirjallisessa musiikissa. Kappaleita sävelsivät yhtyeelle pääasiassa Kaj Chydenius ja Eero Ojanen. Tekstejä saatiin nykyrunoilijoilta ja klassikoilta. Virallisia levyjä Agit-Prop julkaisi kaksi: Agit-Prop (1972) ja Laulu kaikille (1974). Näiden lisäksi yhtye levytti useita kappaleita erilaisille teemalevyille sekä Yleisradion kantanauhoille. 

Agit-Propin huippukautta oli vuodet 1972-75, jolloin se esiintyi noin 50 kertaa vuodessa. Virallisesti yhtye ei ole koskaan lopettanut toimintaansa vaan se on jatkanut konsertointia näihin päiviin asti. Käytännössä aktiivitoiminta loppui vuoteen 1980.

SKP:n sisäisessä kädenväännössä yhtye sai nopeasti vähemmistöleiman, vaikka jäsenet eivät siitä aluksi erityisesti pitäneetkään. Osapuolijaon syventyessä Agit-Propin rooli vähemmistön lähettiläänä vahvistui. Tämä näkyi myös useiden eri puolueiden yhdessä järjestämissä tilaisuuksissa. ”Valmistelevissa kokouksissa se oli tavallaan ainoa vähemmistön tapa saada itsensä esille, kun se ei saanut yhtään puhujaa mukaan”, muistelee Pekka Aarnio.

Kun musiikki loppuu

Laululiikkeen tiukkaa sidettä ideologiseen työhön alkoi ensimmäisenä purkaa liikkeen oma lehti Uusi Laulu. Päätoimittaja Hannu Nurmio alkoi ujuttaa lehden palstoille poliittisen materiaalin lisäksi juttuja muun muassa amerikkalaisesta kansanmusiikista ja jopa Elviksestä.

Laululiikkeen lopullinen alasajo tapahtui vuoden 1978 aikana. Romahdusta edeltävä murroskausi ajoittuu syksyn 1977 ja kevään 1978 väliin, johon mahtui laululiikkeen kannalta kolme merkittävää tapahtumaa. Ensimmäinen oli marraskuiset, yleisömenestykseltään vaatimattomaksi jääneet Helsingin II Laulufestivaalit. Toinen oli epäpoliittisen Elävän Musiikin yhdistyksen Elmun perustaminen toukokuussa 1978. Kolmas merkkipaalu oli Suomen Kansan Teatterin esitys Nuorallatanssijan kuolema eli kuinka Pete Q sai siivet. Monen agitaatiovuoden jälkeen Koiton lavalla esitettiin monitulkintaista teatteria.

Kansainväinen

Laululiikkeen nopeaa katoamista ei voi selittää politiikan raskaan sarjan tapahtumilla. Eniten asiaan vaikutti luonnollisesti taistolaisuuden vetovoiman väheneminen. Mutta vaikka molempien liikkeiden välillä oli vahva symbioosi, laululiikkeen erotti taistolaisuudesta sen suhteellinen autonomisuus. Innovatiivisen säveltaiteen masinoiminen Moskovasta käsin olisi ollut äärimmäisen vaativa, käytännössä mahdoton urakka. Kirjallisen laulun muuntuminen poliittiseksi johtuikin tekijöidensä radikalisoitumisesta, ei liikkeen tai levy-yhtiön päätöksestä tuottaa taistelumusiikkia.

Selitys voikin olla vähemmän dramaattinen. Poliittisesta latauksestaan huolimatta laululiike oli viimeisinä vuosinaan enemmän tiettyyn sukupolveen ankkuroitunut nuorisomuoti kuin ideologinen aatevirtaus. Se, mikä alkoi poliittisena liikkeenä, muuttui poliittiseksi nuorisoliikkeeksi ja lopulta nuorisoliikkeeksi. Näin ajateltuna laululiikkeen hiipumisessa ja elmu-buumin käynnistymisessä ei ollut kyse ideologioiden kamppailusta vaan lähinnä sukupolvikapinan viestikapulan vaihdosta.

Laululiikkeen loppuvuosina tilanne oli tukala. Omasta porukasta ei löytynyt kykyjä ja joukotkin vähenivät kovaa vauhtia. Paniikki sekoitti strategian. Kun alkuaikojen tekstit kilpailivat julistuksellisuudellaan, loppuaikoina pyrkimys oli häivyttää aatteellisuus minimiin. Mutta kun osa ryhmistä jatkoi tutulla paatoksellisella linjalla, ulkopuolisille jäi laulavan vallankumouksen tilasta sekava kuva, mikä ei väärä käsitys ollutkaan. Elmu-liikkeen ja uuden aallon musiikin myötä ontoksi kovertuneen laululiikkeen kaataminen oli yhtä helppoa kuin korttitalon puhaltaminen kumoon.

n

 

Miska Rantanen

Helsinki

 

 

Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan Olen kommunisti. Laulukvartetti Agit-Prop, Love Records ja 1970-luvun poliittinen laululiike. Helsingin yliopisto, poliittinen historia, 1999.