Soviet dada. Lenin-kultin nousu ja tuho. Cd-rom. Tuotanto HiQ visual oy, WSOY – Uudet Mediat 1999.

Soviet dada – Leniniä markkinatalouteen

Dada (dadaismi) oli I maailmansodan aikana syntynyt kirjallis-taiteellinen liike, joka asettui vastustamaan sodassa rappeutuneisuutensa osoittanutta porvarillista kulttuuria ja julisti järjettömyyden, taiteellisen innoituksen sekä alitajunnan merkitystä. Soviet dada voisi tätä mukaillen tarkoittaa ideologian ikeessä kivettynyttä vallankumouskulttuuria, joka liputti järjen, tiedostamisen ja sosialistisen realismin puolesta mutta kääntyi kuitenkin itsensä parodiaksi.

Myös rompun kotelon lupaus ”historiankirjoituksesta, jossa mikään ei ole pyhää” kertoo uteliaan ennakkoluulottomasta, välillä ilkikurisestakin näkökulmasta. Laitoin kiinnostuneena mutta täysin romppulukutaidottomana cd:n levyasemaan ja ryhdyin perehtymään Lenin-kultin nousuun ja tuhoon. Alku meni välinettä pähkäillessä, kunnes pääsin pikkuhiljaa jyvälle tutustuttuani kirjallisiin ohjeisiin. Romppujen maailmaan kasvaneelle käyttäminen lienee lastenleikkiä, mutta itse kyllä ymmärsin vasta sisältökartan löydettyäni, mistä kokonaisuudessa oli kysymys.

Soviet dadan markkinoinnissa on käytetty termiä edutainment, jossa yhdistyy tavoite opettaa ja viihdyttää samanaikaisesti. Niille, jotka eivät Neuvostoliittoa nuoruuttaan tai muuten tunne, rompussa varmasti riittää ihmettelemistä ja riemua. Mutta mitä tutkijalle jää käteen kuvan, tekstin, äänen, animaation ja elokuvan runsaasta kokonaisuudesta?

Soviet dada perustuu palkitsemis- ja rankaisujärjestelmään, jossa kerätään leimoja neuvostopassiin tutustumalla rompun sisältöön. Passinhaltijan tavoitteena siintää virtuaalipuolueen kunniakirja juhlamarsseineen. Idea on ironinen mutta kieltämättä tyylikäs, koska mittaamatonta neuvostomaata hallittiin juuri näiden pahamaineisten henkilöpaperien avulla ja ne aiheuttavat yhä ongelmia Neuvostoliitosta irtautuneissa maissa.

Käyttökielen (suomi, englanti, venäjä, mistä harrastajan erityinen kiitos) valittuaan romppaaja pääsee päävalikkoon. Sieltä voi suunnistaa varsinaisiin sisältöosioihin, Neuvostoliiton tai sen perustajan V.I. Leninin historiaan, Lenin-virtuaalimuseoon tai ajanvietepuolelle pelaamaan NEP-peliä ja Leninatoria. Käytännössä utelias katsoo ensin pelit ja oppii oleellisimman: miten pioneerina estät Sergein pääsyn votkapullon ääreen.

Soviet dada rakentuu Tampereen Lenin-museon kokoelmien ja asiantuntemuksen varaan. Painotus on selkeästi Leninissä ja Neuvostoliiton syntyvaiheissa: mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä ohuemmaksi rompun anti käy. Henkilöistä esitellään huolellisesti Leninin perheenjäsenet ja vaikkapa myyttinen Pavlik Morozov, stalinismin 14-vuotias marttyyri, joka surmattiin hänen ilmiannettua oman isänsä viljan kätkemisestä. Kaikki maan puoluejohtajat eivät ole mahtuneet mukaan (Andropov, Tshernenko). Jos Soviet dada olisi kronologisesti etenevä kirja, sen sisältöä kutsuttaisiin etupainottuneeksi. Neuvostotasavaltojen esittelyt ovat niin ohuita, että ne olisi voinut jättää poiskin.

Soviet dadan painotus ei ole heikkous, jollei odota Neuvostoliiton historian kokonaisesitystä. Lopputulos on hauska, ironinen, kriittinenkin eikä missään nimessä tylsä. Paljon kiinnostavaa ja herkullista esitellään, mutta kovin paljon ei kuitenkaan selitetä, miksi näin oli. Kun on hyväksytty se, että Neuvostoliittoa ei voi järjellä ymmärtää, lähestymiskeinoksi jää absurdi dada. Oivan omituiseen tunnelmaan pääsee esimerkiksi ideologisessa testissä, jossa vastaajan on miltei mahdotonta välttää rankaisugeneraattorin kauhuja – ne ovat sittenkin melko miellyttäviä neuvostotodellisuuden pimeimpiin puoliin verrattuina.

"Voi ei - taas rankaisugeneraattoriin! Toivottavasti ei niitä Leninin koottuja uudelleen."

Rompun teknistä toteutusta olen pätevä arvioimaan vain maallikon näkökulmasta. Liikkuminen osioista toiseen on välillä hakemista, mutta ei se ollut helppoa Neuvostoliiton sisälläkään. Graafinen toteutus kuitenkin miellyttää silmää. Autenttiset filminpätkät, äänet, juliste- sekä kuvataiteen galleriat kertovat sellaisinaan paljon ja sopivat mainiosti välineeseen, mutta kenties tekijät ovat silti hiukan liikaa varoneet raskauttamasta romppua tekstillä. Jäin usein kaipaamaan Tahdon tietää lisää –tyyppistä taustalinkkiä, jossa pääsisin pintaa syvemmälle ja kiinni asioiden taustoihin ja laajempiin yhteyksiin.

Soviet dada puuttuu terroriin, alkoholin kulutukseen, sukupuolikysymyksiin ja muihin seikkoihin, jotka eivät ns. viralliseen neuvostohistoriaan kuuluneet. Lokakuun vallankumous syö omat lapsensa, mutta bolshevikkien projektin julma logiikka, väkivaltainen vallanotto ja sen seuraukset käsitellään silkkihansikkain. Nykykeskustelussa neuvostokokeilun kriitikot vetävät Leninin vastuuseen terrorin metodin hyväksymisestä. Se johti myöhemmin mittaamattomiin inhimillisiin kärsimyksiin, mm. pyrkimykseen likvidoida kokonaisia luokkia. Aikaansaadun tuhon laajuus ja syvyys ei rompulta avaudu. Neuvostohistorian ja koko 1900-luvun väkivaltainen tragedia jää ironisen lähestymistavan vangiksi. Soviet dada ei lisää tuskaa, se on hauska.

Kuvitellaanpa kansallissosialismista kertova Aatu-romppu. Mistä johtuu se, että on mahdotonta mieltää ironiaa natsismin kuvaamisen näkökulmana? Hitler on meille absoluuttinen paha, jolle ei naureta. Silti tutkijat kiistelevät siitä, tappoiko kommunismi useampia miljoonia kansalaisistaan kuin kansallissosialismi. Peräsimessä oli näissä punaisen surun saaristoissa Stalin, mutta laivan rakensi Lenin. Soviet dadalla Lenin, viime vuosisadan eittämättä poliittisin henkilö, on kuitenkin pehmennetty salonkikelpoiseen muotoon, jossa hänen elämäntyönsä on kätevässä paketissa markkinoitavissa.

Suomi on nykyisin ainoa maa, jossa voidaan ylläpitää toimivaa Lenin-museota, keskustella vakavasti Leninin rintakuvan hankkimisesta tämän nimikkopuistoon Helsingin Alppilassa ja tuottaa Soviet dadan kaltaista kivutonta historian popularisointia. Minusta tämä on rikkaus, johon Suomen selviytyminen pintanaarmuilla 1900-luvun karikoista antaa poikkeuksellisen mahdollisuuden. Ulkopuolinen saattaisi nähdä suomalaisessa Lenin-buumissa jotain vinoutunutta. Onko Lenin yhä hyvä jätkä, koska hän piti Suomesta ja tunnusti muiden bolshevikkien kanssa Suomen itsenäisyyden?

Minulle käy Soviet dadan parissa toistuvasti niin, että eksyn linkkeihin, maistan palan sieltä täältä kuin pujottelisin tv-kanavilla, joilta kaikilta tulee pelkkiä mainoksia. Onko tämä nykyisin oikea tapa oppia vai kyseenalaista teflon-historiaa, irrallisia yksityiskohtia ilman taustoja ja kokonaisnäkemystä, mene ja tiedä. Kuvittelisi värikkään ja viihdyttävän rompun ainakin herättävän kiinnostuksen – lukea lisää.

Joni Krekola

Helsinki