Hertta Kuusinen: Hamlet ystäväni. Kirjeitä Olavi Paavolaiselle. Toimittanut Marja-Leena Mikkola. Kustannusosakeyhtiö Tammi. Helsinki 1999.

Prinsessa ja Hamlet

SKDL:n kansanedustaja Hertta Kuusinen (1904-1974) oli valovoimainen persoonallisuus, jonka tenho kiinnostaa ihmisiä - myös suurta yleisöä - edelleen. Kustannusosakeyhtiö Tammi luotti Hertta Kuusisen vetovoimaan julkaistessaan viime vuonna kokoelman Kuusisen kirjeitä ystävälleen ja elämänkumppanilleen Olavi Paavolaiselle (1903-1964). Kirjailija Marja-Leena Mikkolan toimittama “Hamlet ystäväni” on suuren yleisön teoksena hyvin toimiva ja kiinnostava kokonaisuus, jonka perusteella osia Kuusisen elämästä ja persoonasta avautuu myös asiaan vihkiytymättömälle lukijalle.

Mikkola on toimittanut teoksen Kansan Arkistossa olevista kirjeistä, jotka kuuluvat Hertta Kuusisen henkilöarkistoon. Mikkolan lähtökohta toimitustyössä näyttää olleen enemmän kaunokirjallinen kuin tieteellinen, eikä hän ole liittänyt kirjaan kaikkia arkistossa olevia kirjeitä. Silti Mikkola on tehnyt todella merkittävän työn toimittaessaan osin tuhoutuneista, osin käsin kirjoitetuista kirjeistä tämän kirjan.

Iso osa kirjeistä on osittain tärvääntynyt tulipalossa ja vesivahingoissa. Tästä syystä Mikkolalla ei ole ollut käytössään alkuperäisiä kirjeitä, vaan niistä arkistossa otetut valokopiot, joista Mikkolalle on edelleen otettu omat kopiot. On sanomattakin selvää, että kopion kopio on tutkimuskohteena huomattavasti heikompi kuin alkuperäinen. Sivujen reunoista on ilmeisesti myös hävinnyt sanoja kopiointiprosessien aikana.

Tämä heikentää Mikkolan kirjan dokumentaarisuutta. Olen Hertta Kuusista käsittelevää poliittisen historian jatkotutkimustani varten saanut luvan lukea alkuperäisiä kirjeitä ja olen havainnut, että niissä - ja myös arkistossa olevissa kopioissa - on itse asiassa aika paljon sellaista, mitä Mikkolan toimittamasta kirjasta puuttuu.

Mikkola on esimerkiksi halunnut panna molempien osapuolien lähisukulaiset syrjään “veljiksi ja sisareksi” tai Olavin tapauksessa “pojaksi” tai jättää heitä koskevat maininnat kokonaan pois. Kirjeissä Hertta Kuusinen kuitenkin puhuu muun muassa Tanista, Heikistä ja Olavin pojasta Pekasta sekä Olavin entisestä vaimosta, tosin lyhenteellä SL.

Kuusinen on kirjeissään käyttänyt eräistä omista tai Olavin työtovereista ja ystävistä vain lyhennettä, jolloin kirjan lukijat eivät voi varmuudella tietää, keitä ovat kirjan sivuilla mainitut. Toki on arvattavissa, että S.K. on Sylvi Kekkonen, “T” Tuure Lehén, “L” Yrjö Leino ja “M” (kirjeissä useimmiten “MM”) Martti Malmberg. Mutta en ole osannut selvittää S:n saatikka kirjeissä usein esiintyvien “Ottopojan” taikka “Topin” henkilöllisyyksiä.

Sitä vastoin Mikkolan kirjassa esiintyvä “X” paljastuu mitä todennäköisimmin Urho Kekkoseksi, sillä hän on Kuusisen 17.10.1956 päivätyssä kirjeessä oikeasti “K”. Mikkola on jostain syystä jättänyt pois kappaleen kirjeestä, jossa Kuusinen kirjoittaa “K”:sta: “Olet itse puhunut hänen tasapainottomuudestaan, oikuistaan ja tempauksistaan. Ei tämä ´tapaus´ merkinnyt sen enempää kuin lisätodistusta sille käsitykselle, ettei hänellä ole riittävästi harkintakykyä tehtävään, jossa joutuu ainakin kahdelta taholta suuntautuvaan valokeilaan ja jossa täytyy tarkoin punnita sekä sanansa että muu menettelynsä.”

Kansan Arkistossa säilytettävistä Hertta Kuusisen kirjeistä paljastuvat elämän intiimit yksityiskohdat antavat mahdollisuuden tutustua Hertta Kuusiseen myös elävänä ja tuntevana ihmisenä. Kuva Työväen keskusmuseon kokoelmat.

Henkilökohtainen Hertta

Päivänpolitiikka ei kirjeissä juurikaan näy, joitakin hallituskriisejä lukuun ottamatta. Arvot ja ideologia sitä vastoin näkyvät. Kuusinen kirjoittaa jokapäiväisistä poliittisista toimistaan arkisesti. Innostusta ja luottamusta edellyttävät työt näyttävät usein rutiininomaisilta, ja Hertta valittelee väsymystään, kykenemättömyyden tunnettaan ja ajan puutetta. Juhlapuheiden pitäminen ei häntä innostanut, mutta keskustelut, väittelyt ja puhujamatkat Helsingin ulkopuolelle olivat mieluisia.

Vaikuttaa siltä, että Mikkola on halunnut jättää kirjasta pois joitakin hankaluuksia. Henkilökohtaisesta puolesta esimerkki löytyy 2.10.1953 (itse asiassa 12.10.1953) kirjoitetusta kirjeestä, jossa Kuusinen pyytää Paavolaiselta ymmärrystä tilanteelleen: “R:n (nuoremman sisaren Riikan saapuminen Moskovasta Helsinkiin Hertan luokse, lisäys PK) lähestyvä tulo. Kysymys on nähdäkseni päivistä, sillä sopimuksen mukaan hänen pitäisi jo olla täällä. En tiedä, minkälaiseksi tilanne sen jälkeen muodostuu, mutta n.s. hoivaaminen voi käydä vaikeammaksi.”

Mikkola säästää lukijaa myös siltä tiedolta, että Kuusisen kemistiveli Tanin asustaminen sisarensa luona näyttää aiheuttaneen kaiherrusta Kuusisen ja Paavolaisen suhteelle ja yhdessäololle. Kuusinen on Paavolaisen alkoholinkäyttöä murehtiessaan maininnut myös Tanin vastaavan ongelman, mutta Mikkola on jostain syystä jättänyt Tanin pois.

Mikkolan käsittelyssä joidenkin virkkeiden sisällöt ovat ratkaisevasti muuttuneet. Esimerkiksi kirjassa Kuusinen kirjoittaa “Naisen voimassa on heikkoutta, koska hän haluaa hallita”, kun taas alkuperäisessä kirjeessä lukee vastaavassa kohdassa: “Miehen voima on heikkoutta, koska hän haluaa hallita.”

Yksi kirjekokoelman keskeinen teema läpi vuosien on nais-mies-keskustelu, jota Kuusinen purkaa ja analysoi sekä omalla henkilökohtaisella tasollaan että yleisesti. Kuusisen tunteenpurkaukset ovat usein rajuja ja ehdottomia ja jälkeenpäin anteeksipyyteleviä, mutta myös hellyys ja rakkaus kukkivat kirjeissä usein.

Ihmettelen kuitenkin, miksi Mikkola on “sensuroinut” Kuusisen kirjoitusta muun muassa siten, että Paavolaisen miesystävistä on tullut “miespuolisia ystäviä”. Mikkola on myös poistanut Kuusisen “teoretisoinnit” mahdollisesta “lesbolaisuuden leviämisestä nykyisen miehisen homosexualismin tapaan”.

Hauskana anekdoottina mainittakoon Kuusisen erilaiset tavat päättää kirjeensä. Ne kuvaavat mielestäni hyvin niin suhteen poukkoiluja kuin myös Kuusisen kykyä itseironiaan. Pelkän H:n, prinsessan ja 11:lle sijalle asetetun lisäksi hän on ollut muun muassa Painajaisesi, Sipulisuu, Ystäväsi, Sinua aina vain enemmän rakastava H, Tyhmeliinisi ja Sinua rakastava - ei sinuun takertuva luolanaisesi.

Vaikka Paavolaisen vastauskirjeitä ei ole olemassa - niitä ei liene koskaan kirjoitettu - voi monienkin kirjeoriginaalien punakynällä tehdyistä reunahuomautuksista päätellä, että vastaanottaja ei ole suhtautunut niihin välinpitämättömästi. Paavolaisen punakynä on tehnyt alleviivauksia ja huomautuksia tai merkinnyt ajankohdan, jona kirje on hänelle luovutettu. Esimerkiksi syyskuussa 1952 Paavolainen mainitsee yhteisten ihanien hetkien syyksi oman syntymäpäivänsä ja paljastaa juhlapaikoiksi “Angleterren ja Klaus Kurjen”. Paavolainen muistuttaa punakynällään Kuusista myös tämän “prinsessamaisuudesta”. Näitä Paavolaisen kommentteja ei kirjassa valitettavasti ole.

Kuusisen kirjeitä Paavolaiselle on olemassa ja Mikkolan kirjassa julkaistuina vuodesta 1952 vuoteen 1956. Lisäksi kirjassa on 1960-luvun alusta yksi kirje. Kaikkein viimeisintä kirjettä ei kirjassa ole: se ei enää tavoittanut sairaalassa jo poisnukkunutta Paavolaista.

Viimeistä kirjettä lukiessani ajattelin, että Kuusinen oli kirjoittanut sen ikään kuin kuin mitään vuosien mittaisia kirjekatkoksia ei olisi ollutkaan. Tiedossa ei kuitenkaan ole samantapaista kirjeiden tulvaa 1950-luvun loppupuolelta eikä yhteisen elämän loppuvuosilta kuin mitä vuosilta 1952-1956 on säilynyt.

Pirkko Kotila

Helsinki