Maria Lähteenmäki, Jänkäjääkäreitä ja parakkipiikoja. Lappilaisten sotakokemuksia 1939-1945. Historiallisia tutkimuksia 203. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1999.

Kyläläiset sodissa

Toisin kuin yleensä sotia käsittelevissä historiantutkimuksissa, Maria Lähteenmäki tarkastelee työssään vuosien 1939-1945 sotakokemuksia paikallisyhteisöissään asuvien lappilaisten kautta. Lapissahan käytiin kyseisenä ajanjaksona kolmea eri sotaa: talvisodan ja jatkosodan jälkeen seurasi vielä paikallinen suomalaisten ja saksalaisten sotilaiden välienselvittely, Lapin sota. Vaikka aseet vaikenivat, lappilaiset joutuivat korjaamaan sota-aikojen jälkiä vielä pitkään. Lapin ja osin Oulun läänejä sotilashallintoalueinaan pitäneen yli kahdensadan tuhannen saksalaisen sotilasjoukko jätti jälkeensä poltetun maan. Sodasta kotiutuneilla rintamamiehillä ja evakosta palaavilla siviileillä oli edessään mittava ja pitkäaikainen jälleenrakennustyö.

Tutkimuksen asetelma on monella tavalla kiehtova. Vaikka työ rakentuu kahdentoista suhteellisen itsenäisen luvun varaan, kietoutuvat sekä ajallisesti että paikallisesti eroavat episodit aina pienyhteisön, Sodankylän pitäjän Riipin kylän ja kyläläisten ympärille. Yhteisönäkökulma antaa tutkijalle mahdollisuuden tarkastella tutkimusongelmaansa, ”miten kriisiaika kosketti tavallista kansaa sotatantereeksi muuttuneessa Lapissa”, varsin kokonaisvaltaisesti ja liukua sekä yleisen sotahistorian että paikallisten arkielämän kokemusten välisessä maastossa.

Tutkija kuvaa riipiläisten miesten vaiheita niin rintamilla kuin työvelvollisinakin Petsamon tundralla. Riipiläisten naisten ja saksalaisten välistä vuorovaikutusta hahmotetaan työ- ja seurustelusuhteiden avulla. Tekijä esittää myös tutkimustietoa venäläisten partisaanien tekemistä siviilimurhista Lapin itäosissa ja kuvaa elämää saksalaisten ja suomalaisten ylläpitämillä Lapin vankileireillä. Tutkimuksessa on myös valotettu riipiläisten elämää sotia edeltävältä ajalta riittävissä määrin, sekä yhteisön asutushistorian, uskonnon, politiikan että kylän sosiaalisen rakenteen kannalta. Päätösluvussa tutkija pohdiskelee riipiläisten kohtaloita ja elämää sotien jälkeen aina 1960-luvulle saakka.

Lähteenmäen valitsema tutkimusstrategia tuo esille monia kiinnostavia keskusteluja. Tutkija osoittaa, että Lapin asema osana Suomea ei ollutkaan itsestään selvä. Lappi ja lappilaiset olisi tarvittaessa ”uhrattu”, jotta esimerkiksi Karjala olisi voitu pitää osana Suomea. Pohjois-Suomen asema kansakunnan ”toisessa luokassa” todentuu myös konkreettisesti: sen luovuttaminen saksalaisten vastuulle oli niin ikään osoitus perifeerisen alueen vaatimattomasta kansallisesta merkityksestä.

Yhteisön tapahtumien esittäminen jäsentensä kautta antaa uutta ulottuvuutta myös taistelutapahtumien kuvaukselle. Eri sotien taisteluita tarkastellaan riipiläisten miesten kokemusten ja kohtaloiden välityksellä, joskin yksilöllinen painotus rintamakuvauksissa jää ohuehkoksi. Tämä johtuu ilmeisesti yhtäältä lähteistön niukkuudesta ja toisaalta entisille rintamamiehille ominaisesta vaikenemisen kulttuurista.

Tutkija on pätevin argumentein tuonut esille tutkimuskohteensa ainutkertaisuuden suhteessa aiempaan yhtenäiseen kuvaan Suomen sota-ajan tapahtumista, jotka saivat paikallisesti ”värittyneet” muotonsa periferiassakin. Lähteenmäen tutkimuksesta saa kuvan Lapista varsin yhtenäisenä ja harmonisena alueena, josta tyypillisenä esimerkkinä on Riipin kyläyhteisö. Tutkimuksessa on vähälle huomiolle jäänyt se, että Lapissa on ollut jo poliittisen historiansakin takia alueita ja yhteisöjä, joiden suhde sotaan oli toisenlainen. Metsäkaartilaisuus kuului joidenkin pohjoissuomalaisten yhteisöjen elämään jatkosodan aikana. Niissä sota-ajan kokemuksia tulkittiin poliittisesti värittyneessä ilmapiirissä myös sotien jälkeen. Toisin kuin Riipin kylässä, vahvasti vasemmistolaisissa yhteisöissä kollektiivinen toiminta kohdistui suojeluskuntalaisuutta ja oikeastaan koko oikeistolais-porvarillista sotaprojektia vastaan.

Lähteenmäen tutkimuksella tullee olemaan merkitystä myös lappilaisten sotahistorian itseymmärryksen lisääjänä. Työssä on selvitetty laajalti tavallisten ihmisten elämisen kirjoa sotien poikkeusoloissa. Lisäksi tutkimuksessa on onnistuttu purkamaan joitain kansan keskuudessa yhä eläviä uskomuksia. Lapin laajamittaisen hävityksen syy on ollut eräs lappilaisia sekä sodan sukupolvea että jälkipolvia kiinnostanut pohdiskelun aihe. Sotien ajan kokeneet lappilaiset ovat muistelleet myönteisesti Saksan Lapin joukkojen komentajan Dietlin toimintaa hallintoalueellaan. Perimätiedossa ”Tiitteliä” on pidetty myyttisenä lappilaisten ystävänä, miehenä, jonka ennenaikaisen kuoleman lentoturmassa nähtiin selittävän Lapin polttamisen. Mutta kuten tutkimuksessa tuodaan esille, SS-kenraali Dietl oli tosiasiallisesti kiihkeä kansallissosialisti ja Hitlerin uskottu mies, jonka vakaumuksellisuus omaksumaansa aatteeseen oli vahva. Tavallinen lappilainen saattoi erehtyä saksalaisista sotilasjohtajina, mutta sitäkin yllättävämpää on se, miten helposti paikalliset hallinto- ja sotilasviranomaiset hyväksyivät uusien kumppaniensa mielipiteet. Esimerkiksi erään saksalaisupseerin julkinen esitelmä suomalaisista, jotka sotataitonsa ansiosta kohosivat rotuopillisesti kolmanteen luokkaan (neljännessä olivat orjat), kuitattiin hiljaisuudella. Tosin sotaonnen kääntyminen jatkosodan myöhemmissä vaiheissa sai suomalaiset viranomaiset suhtautumaan tovereihinsa uudessa valossa, ja luottamuksellisia ystävyyssuhteita jouduttiin arvioimaan uudelleen.

Tutkimalla tavallisten kyläläisten arkielämää sotien aikana on saavutettu uutta otetta myös kerronnallisesti. Perinteisemmissä sotahistorioissa on tavallisesti tyydytty selvittämään esimerkiksi sodan johdon tai kansakunnan poliittisten vastuunkantajien ratkaisuja eri strategisissa tilanteissa. Arkielämän kautta sodan eri vaikutukset tulevat lähemmäksi lukijaa ja tapahtumat saavat enemmän inhimillisiä ulottuvuuksia. Sota-ajan toimijoina ovat tavalliset kyläläiset, joilla on juurensa, asemansa yhteisössä ja jotka ovat nykysukupolven vanhempia ja isovanhempia. Tästä huolimatta eri tapahtumien kontekstit on tuotu hyvin esille. Siten työ ei ole pelkästään aiemman sotahistorian tai sodan sosiaalihistorian haastaja vaan myös sen täydentäjä.

Jorma Puuronen

Rovaniemi