Marjaliisa Hentilä, Keikkavaaka ja kousikka. Kaupan työ ja tekijät 1800-luvulta itsepalveluaikaan. Liikealan ammattiliitto ry. Edita. Helsinki. 1999. Naisvaltaista arkea kaupan alalla Marjaliisa Hentilä on väitöskirjassaan, joka samalla on Liikealan ammattiliiton 100-vuotishistoriaa, tavoittanut hyvin kaupan moninaisen kirjon ja myyjän työn kytkeytymisen arkiseen elämään. Keikkavaaka ja kousikka on ennen kaikkea kaupan alan sosiaali- ja kulttuurihistoriaa. Hentilä itse kiinnittää teoksensa sosiaalihistorian kysymyksenasetteluun. Kirjan kertova ote muistuttaa samalla myös 1930-luvulla kirjoitettua Suomen Kulttuurihistoriaa, jossa arki nousee mukavalla tavalla osaksi suurta historiaa. Kun kaupankäynti on hyvin lähellä elävää elämää, on ymmärrettävää, että Hentilä on viehättynyt lukuisten yksityiskohtien kuvaamisesta. Niitä on toki kiinnostavaa lukea. Kirjassa kuvataan kaupan työn ja työntekijöiden historiaa neljän vaiheen kautta. Niistä ensimmäinen on vuosisadan vaihde, toinen sotien välinen aika, kolmas sota-aika ja viimeinen säännöstelystä vapautumisen ja itsepalvelun läpimurron kausi 1940-luvulta 1960-luvulle. Painopiste on kahdella ensimmäisellä jaksolla. Kirjan 350 sivusta sota-aika saa parikymmentä ja sotien jälkeiset vuosikymmenet viitisenkymmentä sivua. Kuvia on runsaasti. Kirjoittaja olisi voinut paneutua enemmänkin kuvatekstien laadintaan. Vaikka kuva usein kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, voi lukijaa kernaasti auttaa liittämään kuva oikeaan yhteyteensä. Näin on erityisesti tutkimuksessa, joka on samalla kuvattavan alan historiikki. Sellaisen lukijoista monet tyytyvät pelkkään selailuun ja kuvien katseluun. Hyvä kuvateksti houkuttelee lukemaan myös tekstiä. Lukijan kannalta on aina yhtä valitettavaa, että lähdeviitteet sijoitetaan kirjan loppuun. Kun Hentilä on sijoittanut runsaasti tietoa viitteisiin, vaatii tekstin ja viitteiden yhtäaikainen lukeminen sorminäppäryyttä. Iloinen olin siitä, että kirjoittaja on vaivautunut merkitsemään tekstin sivunumerot viitesivuille. Kirjan taitossa tummennetut yhteenvetolaatikot ovat toimiva ja hauska ratkaisu. Samalla ne paljastavat paljon. Hentilän valitsemassa kertovassa tyylissä juuri niiden kohdalla olisi ollut syytä nähdä enemmän vaivaa ja pyrkiä vastaamaan johdannossa esitettyihin lukuisiin kysymyksiin kunkin luvun pohjalta. Alkuluvun kysymyksenasetteluun ei tekstissä juurikaan palata eikä sitä problematisoida. Johtopäätösten teko siirtyy tällaisessa ratkaisussa lukijalle. Luvussa Tutkimustehtävä Marjaliisa Hentilä esittää parikymmentä kysymystä, joista monet ovat varsin epämääräisiä. Ne voi kuitenkin tiivistää kahdeksi pääkysymykseksi: 1) Miten yhteiskunnan muutos heijastui kaupan työhön? 2) Miksi nimenomaan naistyöntekijöiden määrä kasvoi? Ensimmäisen kysymyksen osalta Hentilä tarkastelee kaupunkikauppojen erikoistumista ja maaseudun yleiskauppaa, kaupan työntekijöiden siirtymää säätyläistöstä alemmaksi keskiluokaksi sekä suhdetta työväkeen. Tutkimuksen kohteeksi on nostettu valkokaulusköyhälistön problematiikka, kaupan työntekijöiden palkkatyöläistietoisuus, työntekijöiden ammatillisen järjestäytymisen kehitys ja ammattiliittojen merkitys ammatti-identiteetin luojana. Hentilä etsii myös kaupan työntekijöiden asemaa yhteiskunnassa ja työyhteisössä vertailemalla osuus- ja yksityiskauppojen myyjiä sekä tarkastelemalla kauppiaiden ja asiakkaiden vaikutusta kaupan työntekijöihin kaupankäynnin modernisoituessa. Myyjän ammatin naisistumiskehityksessä Hentilä haluaa selvittää naisten omien ratkaisujen perusteita. Kaupan työntekijöiden sosiaalinen tausta ja ikä ovat tärkeitä taustatekijöitä. Merkitsikö työ kaupassa yhteiskunnallista nousua? Palkkaus, urakehitys, halu itsenäisiksi yrittäjiksi, naisten sopivuus palvelutehtäviin ovat tässä yhteydessä keskeisiä. Mikä oli kaupan alan sukupuolisopimus, Hentilä kysyy. Miksi naiset tekivät ja miehet johtivat? Palkkatyön läpimurron ajoittaminen ja prosessin linjojen hahmottaminen ovat tutkijan keskeisiä kysymyksiä. Hentilän mukaan tutkimus pyrkii yleisemminkin kuvaamaan naisvaltaisen alan syntyä Suomessa. Olennainen kysymys onkin, mitä uutta kirja tuo naisten työn tutkimukseen. Hentilän havainto, että koulutus ei juurikaan vaikuttanut sukupuolten väliseen työnjakoon kaupan piirissä, on mielenkiintoinen. Työnjaon Hentilä selittää maatalouden vanhan työnjakomallin siirtymänä tuotantoon ja palvelualoille. Tutkimuksellisesti antoisa on myös huomio naisten puhtauden apostoli -aseman vaikutuksesta heidän rooliinsa palkkatyössä. Tärkeä havainto on myös se, että naiset itse halusivat säilyttää miehiä alhaisemman palkkatasonsa. Palkka oli heille kilpailuvaltti. Se nostaa kysymyksen, mitä työ itse asiassa merkitsi naisille. Miellettiinkö se vain elämän välivaiheeksi ennen naimisiin menoa? Keikkavaa’an ja kousikan kertova ote nostaa väistämättä esille runsaasti kysymyksiä, joista monet jäävät vaille syvällisempää analyysia. Kirjan arvioijalle asetelma on herkullinen, kun voi esittää erilaisia tutkimusratkaisuja, joihin olisi voinut paneutua. Jokainen tutkija tekee kuitenkin omat ratkaisunsa ja valittavia teitä on aina vaikka kuinka paljon. Hentilä itse toteaa kirjansa viimeisessä kappaleessa, että tutkittavaa on vielä paljon. Lyhyempi aikaväli, rajatumpi tutkimuskohde ja ennen kaikkea jäsentyneempi kysymyksenasettelu tuovat tulevaisuudessa tämän laajan ammattikunnan kehityksen tarkasteluun syvyyttä.
Kun Hentilä sanoo, että ”myymälä oli tavallaan kulttuurikeskus, jossa yhteiskunta, tuotanto, myyjä ja asiakkaat kohtasivat” (s. 343), olisi ollut erittäin antoisaa pohtia yhteiskunnallista kehitystä keskittyen nimenomaan naisen elämään. Suomalaisen kaupankäynnin historiaa voisi problematisoida myös osuus- ja yksityiskauppojen vastakkainasettelusta lähtien. Kysymykset hygieniasta, velkakaupasta, aukioloajoista ja järjestäytymisestä sopisivat tähän yhteyteen kuten myös yksityiskauppojen perhevaltaisuus. Edelleen jää vastausta vaille, miksi myyjän työ Suomessa naisistui kansainvälisesti katsottuna varhain. Sama asia pätee liki kaikkiin palvelualan ammatteihin. Hentilän toteamus, että kauppa ei ollut ”nykyaikainen työpaikka” (s. 344), avaa mielestäni kaikkein mielenkiintoisimman näkökulman. Kaupan historiallinen tausta on vahvasti perheyrityksellinen, minkä Hentilä toteaa, mutta ei tarkastele teemaa syvemmin. Naisten asema työmarkkinoilla määrittyy hyvin voimakkaasti sekä yksityisen että julkisen elämänpiirin todellisuudesta, josta uskon tutkimuksellisesti antoisimpien teemojen tulevaisuudessa löytyvän. Hentilän lähdeaineisto tuottaa mielestäni jälleen kerran naisten todellisuuden syrjäytymisen. Olisi ollut hyvä, jos Hentilä olisi paneutunut vielä enemmän siihen, joka on virallisen sivussa. Hentilän tulkinnan mukaan palkkatyöntekijän identiteetti ja ammatillinen järjestäytyminen korreloivat keskenään. Itsepalvelumyymälät ja järjestäytyminen eivät kuitenkaan välttämättä selitä toisiaan, vaikka ne ovat samanaikaisia ilmiöitä. Se, että työnantaja alkoi kerätä ammattiliittojen jäsenmaksuja, liittyi enemmän yhteiskunnallisiin rakenteisiin kuin itsepalvelun läpimurtoon. Ammatillinen järjestäytyminen vahvistui huomattavasti toisen maailmansodan jälkeen, mutta ammattijärjestöjen nousun rinnalla vahvistui myös tuottajien MTK. Sotien jälkeisessä Suomessa siirryttiin etujärjestöjen aikaan. Oliko kysymys palkkatyöläisten identiteetin vahvistumisesta vai yhteiskunnallisen logiikan muuttumisesta, olisi tutkimisen arvoinen asia. Kaupankäynnin historia on lähes tutkimaton alue, ja Hentilän kirja tulee varmasti olemaan käytetty lähde kaikessa kauppaa koskevassa tutkimuksessa. Tulevan tutkimuksen kannalta on erittäin hyvä, että asiaa on tarkasteltu nimenomaan sukupuolen näkökulmasta, joka tuntuu edelleen olevan vieras suurelle osalle suomalaista historiantutkimusta. Ja kuitenkin, sukupuolella on merkitystä rakenteille, toimintamalleille ja ihmisten ratkaisuille. Maritta Pohls Helsinki |
