HEIKKI LAAVOLA ON HISTORIAA

”Se pahenee vain siitä penkomisesta”, kuului yksi Heikki Laavolan (1944-2000) lukuisista mielilausahduksista. Niinpä voisin epäillä, että hän suhtautuisi juuri siihen tapaan kaikkeen häntä koskevaan muisteluun, vaikka historioitsija olikin. Se oli sitä hänessä lähes kaikessa läsnä olevaa no bullshit -asennettaan. Laavola oli vankka ja ärhäkkä työväenaatteen mies, rakasti hoilottaa vanhoja ja uusiakin työväenlauluja, mutta osasi silti suhtautua epäilevästi kaikkeen mikä alkoi näyttää kirkossa kuulutetulta. Hän oli syvän halkinainen mies, yhtä aikaa sekä oman aikansa että jonkin pitemmän kauden lapsi, tyypillinen 60-luvun radikaali, joka kuitenkin samalla viihtyi kummasti pölyisten paperien äärellä.

Tapasin hänet ensi kertaa juuri joskus 60-luvun loppupuolella lahtelaisen Tirra-ravintolan pikkubaarissa, joka tunnettiin paremmin ’Montun’ nimellä. Nykyään siellä nähdään virolaisia ja venäläisiä strippareita, mikä tieto huvitti Heikkiä suuresti kun viimeksi olimme yhteydessä. Kovaa vauhtia taistolaistumassa olevassa joukossa huomioni kiinnittyi nopeasti kahteen outoon, yleensä puvuntakkiin sonnustautuneeseen heppuun, Luukkasen Markkuun ja Laavolaan, jotka osoittautuivat demareiksi. Se ei minua järkyttänyt, muita kyllä sitäkin enemmän. Kiinnostavinta Laavolassa oli kuitenkin se kiihkeä uteliaisuus ja historiallisen ironian ja sarkasmien taju. Hänessä oli hippunen Eetu Salinia, ja sallittakoon tämä, Leniniä ilman leninismiä. Hän herkutteli mielellään vallan analyyseillä ja konspiraatioteorioilla, mutta oli historiikkitöissään (Kun Suomen työväki heräsi, Vakuutusväen liiton historia, Helsingin puuseppien 100-vuotishistoriikki ja Jalkahoitajien liiton historiikki) aina tiukka faktualisti. Tänä päivänä hänen kohdallaan puhuttaisiin ´diskurssista´, persoonallisesta puhunnan lajista, joka myös vaikutti. Taitaa olla jopa niin, että Heikki onnistui sen paremmin yrittämättä käännyttämään omille linjoilleen monen silloisen kiihkokäännyttäjän.

Luulisin, että Heikkiä olisi omalla tavallaan huvittanut tyylikkäästi vuosituhannen vaihteeseen sijoittunut kuoleman ajankohta ja se, että hän pääsi vielä postuumisti palkintosijoille työväen muistitietokilpailussa.´Tyylikkyydestä´ hän jaksoi usein puhua, millä hän ei tietenkään tarkoittanut mitään elämäntyyliin tai pukeutumiseen liittyvää, vaan jotain periaatteellisuutta, sanan kaikissa merkityksissä. Historioitsijaa olisi varmasti myös miellyttänyt tieto Tarja Halosen, 60-lukulaisen radikaalin, valitseminen presidentiksi.

Markku Koski
Lahti