Turun sataman historia. Toim. Jussi T. Lappalainen. Turun Satama 1999. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.

Elämän koko kirjo
Turun satamassa

Turun sataman historia koostuu kolmestatoista laajahkosta artikkelista sekä kymmenkunnasta lyhyemmästä teemallisesta katsauksesta. Lähes 450-sivuinen teos kattaa Turun sataman historian aina esihistoriallisen ajan topografiasta nykypäivän logistiseksi keskukseksi unohtamatta monia satamaan sosiaalisena ilmiönä liittyviä ulottuvuuksia. Olisi kuitenkin epäoikeudenmukaista väittää teosta vain artikkelikokoelmaksi. Kokonaisvaltaisuudessaan teos luo kuvan satamakulttuurista eri osa-alueineen niin monivivahteisesti ja yksityiskohtaisesti, että se on jo lähestulkoon kulttuuriteko.

Teoksen kirjoittajakunta koostuu pääosin Turun yliopiston historian laitoksen opetus- ja tutkimushenkilökunnasta. Vastaavana toimittajana on ollut Suomen historian emeritusprofessori Jussi T. Lappalainen. Kirjoittajakunnan asiantuntevuus tulee ensisijaisesti esille kirjan sisällössä mahtavan lähdepohjan, lähes turhankin yksityiskohtaisuuksiin menevän tietomäärän ja sujuvan kirjoitusasun muodossa. Arvion kirjoittaminen tällaisesta teoksesta on suorastaan ilo!

Historiateokselle ominaisesti artikkelit on järjestetty kronologisesti alkaen sataman maantieteellisistä edellytyksistä esihistoriallisella ajalla. Turun asema Ruotsin yhtenä merkittävimpänä satamakaupunkina tulee esille erityisesti kolmessa uuden ajan kauppapurjehdusta käsittelevässä artikkelissa. Turku maamme tärkeimpänä tapulikaupunkina hallitsikin lähes koko eteläisen Suomen kauppaa pitkälle sisämaahan asti. Turun sataman suojaisuus vaikeasti kuljettavan saariston sydämessä tulee puolestaan esille erityisesti 1800-luvun sodista puhuttaessa. Satama toimikin useaan otteeseen kotimaisten laivasto-osastojen huolto- ja tukikohtana. 1900-luvulle tultaessa huomio kiinnittyy satamahallinnon perustamiseen ja sataman toimintaan tuotannollisena yksikkönä. Viimeisten vuosikymmenien kehitys erikoistuneeksi matkustaja- ja kappaletavarasatamaksi lienee suurellekin yleisölle tunnettu osa Turun sataman historiaa.

Etnologille antoisinta luettavaa tarjoaa kirjan pisin artikkeli, Kari Teräksen Hampuuseista ahtaajiksi - käsipelistä konetyöhön. Siinä Teräs keskittyy satamatyön kehitykseen 1800-luvun lopulla tapahtuneesta ammattikunnan muotoutumisesta käsityöpohjaisen satamatyön loppumiseen 1980-luvulla - siis lähes sadan vuoden pituinen ajanjakso. Varsinainen satamatyön kuvailu eri tyyppisten rahtitavaroiden lastausten ja lossausten osalta ei sinällänsä tuo uutta tietoa. Onhan kaikista Suomen satamatyöläisistä juuri turkulaisista kirjoitettu eniten tutkimuksia alkaen Markku Aukian kansatieteen pro gradu -tutkielmasta Turun satamamiehistä vuosina 1889-1939 Mauno Koiviston sosiologiseen väitöskirjaan Sosiaaliset suhteet Turun satamassa. Näiden tutkimusten keskittyessä selkeään tutkimuskysymykseensä Teräs pystyy kuitenkin tarkastelemaan asiaa huomattavasti laajemmasta perspektiivistä ja usein täysin uuttakin arkistotietoa käyttäen. Rikastuttavinta onkin tutustua merkittävimmän turkulaisen ahtausliikkeen A.E. Ericksonin (1889-) arkistojen luotaamaan tietoon satamatyön kehityksestä. Teräs on nähnyt melkoisen vaivan tutustuessaan paitsi A.E. Ericksonin laajaan ja merkittävään arkistoon myös muiden Turussa toimineiden lastausosuuskuntien ja ahtaajien arkistotietoihin. Näiden lähteiden pohjalta hän on saanut rakennetuksi monitahoisen esityksen Turun sataman värikkäistä vaiheista.

Laivat puuta - miehet rautaa

Satamatyöläisten ammattikunnan alku ajoittuu samoihin aikoihin kun höyryvoima vähitellen syrjäytti purjevoiman. Purjelaivakaudella alusten manööveeraus vaati suuria miehistöjä, joita ymmärrettävästi käytettiin satamissa laivan lastaukseen ja lossaukseen. Satamassaoloajat venyivät useiden viikkojen, jopa kuukausien mittaisiksi ja samalla kukoisti paljon puhuttu merimiesten satamaromantiikka. Höyrylaivojen myötä alusten tarvitsema miehistön määrä väheni ja tehokkuuteen alettiin panostaa enemmän - saatettiinhan aluksille kerrankin asettaa edes summittaisia aikatauluja. Laivojen omien miehistöjen supistumisen myötä syntyi satamiin yksityisten lastaajien perustamia työporukoita. Ensimmäisten joukossa oli edellä mainittu Anton Edvin Erickson, joka saikin pian jalansijaa kapteenien ja laivanvarustajien joukossa tarjoamalla kunnollista työväkeä muiden epämääräisten hampuusien sijasta. Vähitellen Ericksonin yritys kasvoi ahtausliikkeeksi ja sittemmin osakeyhtiöksi.

Turun sataman huoltorakennuksen ruokala kahvituntiaikaan vuonna 1957. Kuva Työväen keskusmuseon kokoelmat.

Vaikka useita satamatyöläisiä kutsuttiin - ja pidettiinkin - huonomaineisina hampuuseina (< ruots. hamnbuse), olivat he juuri etujoukoissa työläisten järjestäytymisessä ja työsuhteiden organisoinnissa. Jo 1905 lyhyen lakon jälkeen syntyi maan ensimmäinen satama-alan työehtosopimus, jossa mm. myönnettiin ammattiosaston jäsenille etuoikeus satamatyöhön. Myös samanaikaisesti perustetun Suomen Satamatyöntekijäin liiton päämaja sijaitsi Turussa. Voimakkaasta alusta huolimatta vuosisadan ensimmäistä puoliskoa värittivät kuitenkin useat työriidat ja lakot. Erickson sai vähitellen kilpailijoita yksityisistä ahtausliikkeistä ja osuuskunnista. Erilaisten kokoonpanojen ja liittoutumien taisteluissa työntekijöiden edustamat osuuskunnat hävisivät useita taistoja ja menettivät pitkäksi aikaa sananvaltansa Turun satamassa. Vasta toisen maailmansodan jälkeen ammattiyhdistysten vaikutusvallan kasvaessa työntekijät pääsivät tasavertaiseen asemaan työoloista neuvoteltaessa. Sittemmin sotien jälkeistä aikaa leimasivatkin urakkahinnoittelukiistat ja eri ammattiyhdistysliikkeiden väliset poliittiset ja ideologiset väittelyt.

Satamatyöläisten ammattiyhdistysvaiheiden historian lisäksi Teräs paneutuu lähes kansatieteellisellä tarkkuudella työläisten elämäntapaan, sosiaalisiin oloihin ja jopa satamanaiskysymykseen. Artikkelin näistä osuuksista on löydettävissä kansatieteilijän silmään kovin läheistä inhimillistä otetta. Historiantutkimuksen osalta voitaneen puhua mikro-, marginaali- ja jopa mentaalihistoriallisesta näkökulmasta. Tekstiä värittävät paitsi hauskat otteet satamatyöläisten haastatteluista (Turun murteella tietenkin!) myös pohdinnat miehisestä mentaliteetista järjestysongelmana. Satamien maine alkoholinkäytön ja rajun elämän tyyssijana ei liene kaukaa haettua - perustettiinhan Turun satamaan oma poliisiasema heti kieltolain tultua voimaan vuonna 1919.

Teräksen artikkelin jälkeen kirja jatkuu Leena Rossin Merimies on erimies -artikkelilla. Eri maiden merimiesten, “haureutta harjoittavien” naisten, salakuljetuksen ynnä muun järjestysvallan päänvaivan värittämästä satamaelämästä kertova artikkeli on erinomainen lisä satamakulttuuria käsittelevään kokonaisuuteen. Eihän satama ole pelkästään lästejä ja tonneja, trukkeja ja nostureita, lähteviä ja tulevia laivoja. Rossinkaan artikkelissa ei kuitenkaan sorruta yltiöromanttiseen maalailuun, vaan tiedot perustuvat tiukkaan arkistolähteistöön sekä mm. Turun sataman historia -hankkeen yhteydessä kerättyihin muistelmiin ja haastatteluihin. Rossin artikkelissa pääseekin lähimmäksi sitä muistitietoaineistoa, jota lähteistä päätellen on kertynyt kunnioitettava määrä Turun yliopiston historian laitoksen arkistoon.

Tässä yhteydessä voikin esittää kirjasta löytyvän ainoan merkittävän epäkohdan: lähdeapparaatti noudattaa historiantutkimukselle harmittavan yleistä yhdistettyä lähdeluetteloa ja loppuviitejärjestelmää. Lukijan kannalta tämä järjestelmä on mielestäni vaikea: loputtomien arkistolyhenteiden löytäminen jostain aiemmasta lähdeviitteestä on puuduttavaa ja aikaa vievää puuhaa. Lähteistä (määrä, arkistolähteiden osuus painetuista jne.) ei myöskään saa selkeää yleiskuvaa niiden upotessa toistuvien viittausten joukkoon.

Vaikka olenkin arviossani keskittynyt itselleni mielenkiintoisimpiin artikkeleihin, täytyy kirjasta kokonaisuudessaan todeta sen olevan enemmän kuin pelkkä sataman kulttuurihistoria. Kronologiaa seuraavien artikkeleiden lisäksi kirjassa on lyhyempiä katsauksia erilaisista teemoista aina reittiselostusten ja merikarttojen ajasta sataman liepeillä tapahtuneeseen telakkatoimintaan. Teos onkin hyvä osoitus merihistorian laaja-alaisuudesta: satamaa ei voida käsitellä erillisenä yksikkönä, ympäröivä merellisen kulttuurin kirjo unohtaen.

Anne Ala-Pöllänen

Helsinki