Sota on kaunis – kuva historiasta

Paolo Tavianin habitus kesäkuisella Sodankylän raitilla tuo mieleen perinteisen työläismiehen. Pastellisosialismin harmaa look ja päässä jonkin menneen aikakauden lippalakki. Karismaattinen vanhempi mies on ilmiselvästi elokuvaohjaaja, italialainen ja jonkin sortin sosialisti. Paolo Tavianin kuljeskeluun Sodankylän Jäämerentiellä on syynsä. Hän oli yksi Sodankylässä 14.-18. kesäkuuta järjestetyn Midnight Sun Film Festivaalin pääohjaajavieraista. Paolo Taviani on yhdessä veljensä Vittorion kanssa ohjannut lukuisia elokuvia, joista Sodankylässä esitettiin viisi. Useat Taviani-elokuvat sijoittuvat työväenliikkeen ja vallankumouksen historiaan.

Tavianin veljesten ”Tähtikirkas yö” vuodelta 1982 kuvaa toista maailmansotaa. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1944, Italian pohjoisosan vauraaseen San Lorenzon kylään, joka on Mussolinin hallinnon ja saksalaisten miehittämä. Fasismi on henkitoreissaan, ja ilmassa on amerikkalaisen vapautuksen odotusta. Saksalaiset miinoittavat taloja. Räjäytysuhan alla yhteisö jakautuu kylästä pakoon pyrkiviin ja papin suojiin jääviin. Yhteistoimintaan jääneet kyläläiset fasistit räjäyttävät kirkkoon, ja eloonjäävän papin usko horjuu. Elokuva lähtee seuraamaan kylästä pakoon pyrkivien taivalta pienen tytön silmin.

Sota on kaunis ja täynnä elämyksiä. Sankareita ei ole, on vaan ihmisiä. Kyläläisjoukkio taivaltaa hienoissa leningeissä, korkokengissä, valkoisissa paidoissa ja hellehatuissa tähtikirkkaassa yössä. Levähdystauolla pikkupoika viilettää oliivipuiden alla mehukas halkaistu vesimeloni lippunaan ja rallattaa italialaista vastarintaliikkeen laulua Bandiera Rossaa. Pojan hilpeä kertosäe kuuluu: ”Arbuusi vie meidät voittohon!” Väkivaltainen yhteenotto pakenevien kyläläisten ja Mussoliinin nimeen vannovien maanmiesten välillä käydään kullankeltaisella viljapellolla. Pelastajaksi saapuu köyhien sisilialaispoikien pataljoona vauraan Amerikan armeijasta. Taipaleen päätyttyä tunnustetaan rakkautta. Ja lopulta tulee puhdistava sade.

Elokuvan sota on tuttu, mutta samalla täysin vieras. Sota tai sodan historiakuva on totaalisen toinen kuin ”Tähtikirkkaan yön” ohjauksen aikaisissa suomalaisissa versioissa on totuttu näkemään, amerikkalaisten menestystarinoista puhumattakaan. Suomalaisen elokuvan sodassa rämmitään raskas palttoo päällä vaivalloisesti lumihangessa ja juoksuhaudoissa. Kuolema käy kaveriin mutta juuri siksi sankarillista taistelua pitää käydä. Kukaan ei saa luovuttaa. Väsymys, nälkä ja meteli ovat raadollisuuden tehokeinoja, mutta myös hiljaisuus on uhkaavaa. Jos suomalaisessa sotaelokuvassa on rakkautta, niin se on taatusti maksettua, epärehellistä tai kaukorakkautta. Lopullisia voittajia ja voittoja ei ole.

Samaa sotaa käydään lukemattomin eri kuvin ja yhä uudelleen ja uudelleen. Elokuvalla sotaa muunnetaan historiaksi, eli sitä pidetään muistamisen arvoisena tai selitystä kaipaavana. Elävä kuva on historian esittämistä historiantutkimuksen ulkopuolella. Se on ”epävirallinen” kertomus ihmiskunnan kummallisuudesta. Mutta yhtä kaikki. Elokuva muovaa, joko hienovaraisella tai raadollisella tavalla, jokaisen historiatietoisuutta. Ehkä tehokkaammin kuin mikään muu.

Anu Suoranta, Helsinki