Anna Carpelan – Antti Metsänkylä: Työelämää öljynpuristamossa. Elintarviketeollisuutta Helsingin Herttoniemessä 1958-1993. Museoviraston työväenkulttuurijulkaisuja 10. Helsinki 1999. 112 s.

Kuka puristi köyhien voin? Työnteon puuttuva subjekti.

Museoviraston työväenkulttuurijulkaisuista on ilmestynyt kymmenes osa. Pääotsikko ”Työelämää öljynpuristamossa” lupaa matkan tehtaan työläisten jokapäiväisiin rutiineihin. Alaotsikko ”Elintarviketeollisuutta Helsingin Herttoniemessä 1958-1993” sijoittaa kohteen kasvavaan suurkaupunkiympäristöön. Kirjan pohjalla on vuosina 1992 ja 1993 suoritettu dokumentointi, joka koostuu havainnoinnista, kohteen valokuvauksesta sekä nykyisten ja entisten työntekijöiden haastatteluista.

Teoksen lähtökohta on tallentaa työelämää mikrotasolla. Kirjoittajien kansatieteelliset lähtökohdat kääntyvät esityksessä yhtäältä voitoksi ja toisaalta tappioksi. Tutkimustehtävänsä toteuttamisessa kirjoittajat onnistuvat osassa kirjan luvuista hyvin. Haastatteluihin pohjaavissa henkilöstöosuuksissa kirjoittajien tapa antaa informanttien puhua suoraan kirjan lukijoille toimii loistavasti. Kuvaus on elävää ja lukija voi helposti mielikuvissaan siirtyä valvomoon tuijottelemaan kojetauluja ja juomaan kahvia. Poiketen työelämäntutkimusta usein vaivaavasta tekstuaalisuudesta, jossa subjektit tahtovat usein hukkua, tekijät ovat konkreettisesti lähellä tutkimuskohteitaan ja antavat kohteillensa kasvot. Mutta samalla metodilla toteutettu kokonaisesitys on lievä ongelma.

Ongelma on siinä, että muissa luvuissa työ ja sen tekijät eivät löydä toisiaan. Tekstissä työntekijät, työprosessi ja tuotanto elävät omaa, toisistaan irrallista elämäänsä. Tehtaan fyysinen ympäristö muutoksineen, uudenlaisen ravintorasvateollisuuden synty, tuotantoprosessi, kilpailu markkinoista ja työn tekeminen on perinteiseen kansatieteelliseen henkeen paloiteltu omiksi luvuikseen. Sinänsä arvokas askel on työelämän dokumentoinnin tuominen urbaaniin ympäristöön. Mutta siirtyminen kaupunkikansatieteeseen ei ole vapauttanut kirjoittajia ”ilmartalvelaisesta sabluunasta”, jota on vuosikymmeniä totuttu käyttämään maaseutuyhteisön kulttuurin tallentamisessa.

Valmistusprosessin sinänsä perusteellisesti selvittävässä luvussa työn tekijät ovat pahasti hukassa. Prosessi kulkee, lastit puretaan, kopra siirretään, puhdistetaan ja lämmitetään, kakku jäähdytetään jne. Kuin ihmeen lailla ilman työläisten panosta syntyy valmiita tuotteita, joista ykköshitteinä mainitaan rouhe ja öljy. Työprosessin anonyymisyyden ilme syntyy kirjan esitystavasta, joka ei mahdollista sektoreiden ylittämistä edes tarvittaessa. Vaikka työläinen on koko ajan läsnä, häntä käsitellään vasta kuudennessa luvussa.

Haastatteluihin perustuva mielenkiintoinen ”Työn arki” -alaluku johdattaa tiiviissä tahdissa - ehkä hieman liiankin toteavasti - työpaikan kiinnostavaan kulttuuriin. Esiin tulevat yrityksessä vallitseva itäsuomalainen kyläyhteisöhenki, elintarviketeollisuudessa poikkeuksellinen miesvaltaisuus, tuotannossa vallitseva tiukka hierarkia ja ammatillinen pätevöityminen. Työpäivän kulku, yrityksen sosiaaliset suhteet, ansiotaso ja yrityksen suurehko sosiaalibudjetti käydään läpi. Tässä osiossa lukijaa alkaa ajoittain hengästyttää ja syntyy lievä kaipuu työn arjen käytäntöjen pidemmälle menevään analysointiin.

Tuotannon huippuja ja laskuja esittävä luku ”Kolme vuosikymmentä Herttoniemessä” kärsii samasta esitystavan rajaavasta asiayhteyksien katkomisesta kuin työprosessilukukin. Tehtaan seisokkeja, vajaita kapasiteetteja, myynnin romahduttavaa margariinisotaa tai mullistavia innovaatioita, kuten rasioihin pakatun heti levityskelpoisen pehmeän margariinin keksimistä ei liiemmälti kytketä työntekijään, ja työelämän muutoksiin. Muuttuva työelämä, kuten keskeytymättömän kolmivuorotyön käyttöönotto ja tuotannon kuukauden seisokki salmonellakriisin vuoksi, ei nyt ikään kuin kuulu työntekijän arkeen.

Sama työn ja sen tekijöiden erottelu vaivaa myös kirjan kuvaosiota. Rakenteilla olevaa tehdasrakennusta ja -miljöötä on kuvattu edestä ja takaa eri vaiheissa. Tehdassalin hurjan näköisiä ÖPEX-säiliöitä, uuttaja-, paahtaja- ja muita aitoja bonk-koneita, jyhkeitä kopraläjiä ja soijavuoria pitkin varastoja ja pihaa on ansiokkaasti dokumentoitu. Mutta leimallista 97 mustavalkoisen kuvan sarjalle on, että vain ani harvoin on samaan kuvaan osunut työ ja sen tekijä. Työvälineet nököttävät tehdassalissa yksikseen ja työläiset, ehkä konttorihenkilökuntaa lukuun ottamatta, on irrotettu työympäristöstään. Työläiset eivät sinänsä kuvista puutu mutta kuvauksiin heidät on useimmiten aseteltu uuttamon parvekkeelle tai vehreään pihaan ryhmäkuvaan. Tuleekin väistämättä mieleen, että onko itse työ ollut liian arkista dokumentoitavaa?

Kirjalla on ansionsa, sillä tekijät ovat myös löytäneet hyvinkin mieltä kiehtovia vinkkeleitä öljynpuristusprosessiin. Aikoinaan vappumarsseilla raikunut iskulause ”Idänkaupan myötä – työttömille työtä” osoittautuu aivan oikeasti todeksi öljynpuristamossa. Työtä riitti, kun puristamo hankki neuvostoliittolaisten auringonkukansiemenien jalostusprosessin avulla haltuunsa koko Ruotsin auringonkukkaöljymarkkinat Euroopan hulluna vuotena 1968. Myös tekstivälähdys ”rasvasodasta”, joissa markkinataistelun argumentteina sinkoilivat ravitsemusopilliset teoriat oikeasta ja väärästä terveellisyydestä, on mitä jännittävin. Välttämättä ei tule ajatelleeksi, että aamiaispöydän margariinilla - aiemmalla köyhien voilla - on pitkä historia. Kaikki ei sittenkään tyhjenny kysymykseen ”Äiti. Mitä me syötiin ennen kuin oli Flooraa?”

Visuaalisesti kiehtova elementti on tekstissä viljelty lyhenne ÖP. ÖP:n työnjohtajat, ÖP:n tuotteet, ÖP:n tuotantomies, ÖP:n kanttiini jne. pongahtavat tekstissä lukijan silmään kerta toisensa jälkeen. Lyhenteen käytön huippuhetki on kirjan mustanpuhuva otsikko ”ÖP:läisen muotokuva”. Tekstistä ei selviä onko lyhenne yleisesti tunnettu vai kirjan tekijöiden ratkaisu välttää pitkähköä öljynpuristamo- sanaa. Jos kyseessä on jälkimmäinen, niin en pidä sitä onnistuneena. Jos taas ÖP-lyhenne tulee työläisten omasta kielenkäytöstä, niin se puoltaa paikkaansa mitään merkitsemättömien Elisa, Sonera, Merita -sanojen viidakossa. Pienen maistelun jälkeen se jopa näyttäytyy kotoisen kankealta.

Anu Suoranta

Helsinki