Kalle Holmberg: ‘Vasen suora’. Otava. Helsinki 1999. s.263

Teatterin raskassarjalainen

Aluksi teatteri-, elokuva- ja oopperamies Kalle Holmbergin muistelmat vetävät mukaansa. Sen jälkeen ne muuttuvat paikoin tahattoman koomisiksi ja loppupuolella jo ehkä rasittaviksikin. Mutta tämä ei koske sisältöä. Kirja on mielenkiintoinen, vaikkakin hyvin subjektiivinen, siivu taiteen tekemisen ja muunkin suomalaista lähihistoriaa.

Tarkoitan kirjan kieltä. Puhetaiteen ammattilainen töksäyttelee lyhyesti, eikä vertauskuvia puutu. Jossain vaiheessa tyyli alkaa kuitenkin kääntyä itseään vastaan. Välillä ei tiedä, lukeeko fiktiota loputtomine näytelmäsiteerauksineen vai muistelmia. En silti väitä, ettei Holmberg silloin tällöin osuisi muutamalla sanalla herkullisesti ytimeenkin. Näin käy etenkin useissa henkilökuvauksissa. Esimerkiksi Kekkonen oli lastenkutsujen vieraalle poliittisen teatterin ohjaajana dynaamikko ja loistava draamallinen ajoittaja kohoten jopa Hitlerinkin ylinäyttelemisen ohi Suomen Muhammad Aliksi: “Valkoinen presidentti ja musta nyrkkeilijä olivat alansa taiteilijoita. Itävallan kyläpääsky jää näyttelijänä heidän rinnallaan pelkäksi torimaalariksi.” Ihmisen elämäntarinan ja siihen liittyvien tapahtumien kertojana tyyli kuitenkin usein hämärtää liiaksi. Lisäksi kirja ei ole kronologinen, vaan kappaleet kulkevat epämääräisesti teemoittain hypähdellen. Tämäkin ratkaisu on raikas, mutta yhdessä metaforamyrskyn kanssa elämänkaaren hahmottaminen kärsii.

Veikko Sinisalo, Kalle Holmberg ja Väinö Linna. Kuva Työväen keskusmuseon kokoelmat.

Tietysti tuokin on pitkälle makuasia. Muutoin ‘Vasen suora’ pitää hereillä. Mielenkiintoisia ihmisiä ja tapahtumia vilisee: Saarikoski, Linna, Laine, Sinisalo... Holmberg on ollut taiteen tekemisessä jo varsin nuoresta pitäen ja työskennellyt useimpien merkittävimpien tämän maan kulttuurintekijöiden kanssa. Teatterimaailman tekijänä ja vaikuttajana hän on ollut raskainta sarjaa. Leimaansa korostaa vielä hänen täyspäiväisen uransa vauhtiin pääsy 1960-luvun kuohunnassa. Hänen ohjaamansa ‘Orvokki-kabaree’ ja ‘Lapualaisooppera’ ovat niitä kuusikymmenlukulaisen radikalismin merkkipaaluja, joihin usein viitataan. Vasemmistoradikaalin leima on kulkenut Holmbergissä aina näihin päiviin saakka, kuten monella muullakin suurten ikäluokkien taiteilijalla.

Taustaltaan - ja iältäänkään - Holmberg ei tosin ole ihan kuusikymmentälukulaisen kapinasukupolvivasemmistolaisen stereotypia, vaikka suojeluskuntalaisia ja ehrnrootheja löytyy ihan perhepiiristäkin. Ensimmäiset reilut parikymmentä vuotta elämästään hän vietti päämajakaupunki-Mikkelissä ja ehti jopa istua Mannerheiminkin kanssa samaan aikaan parturissa. Myöhemmin hän meni Mikkelin lyseoon, joka oli porvariskoulu. Mikkelin Palokuntatalolla alkoi teatteri- ja musiikkiharrastus. Jazzklarinetistina Holmberg näki ja koki muusikkotarinat ja pääsi myös esiintymään.

1960-luvun alkupuolella hän valui pääkaupunkiin, jolloin näkyvämpi ura pääsi varsin pian käyntiin. Heti muuttovuotena 1962 Holmberg oli todistamassa kylmän sodan varjoissa käytyä itäblokin ylioppilaiden maailmanjärjestön kahdeksatta rauhan ja ystävyyden festivaalia. Gagarinin ohella nuori teatterintekijä ihaili myös CIA:n rahoittamaa kokeellista jazzia klarinetisti Jimmy Guiffren tyyliin ja kohtasi tulevan opettajansa Arvo Turtiaisen ensimmäistä kertaa. Vuonna 1962 syntyi myös Suomen Teatterikoulun Korkeakouluosasto. Vanhan ylioppilastalon, Suomen Kansallisteatterin ja entisen Aleksanterin yliopiston kolmiosta tuli Holmbergin työkeskittymä.

Monista kolmion tapahtumista olemme kuulleet muualtakin, mutta ainakin itselleni oli mielenkiintoisinta lukea myös Vallilan työväentalolla toimineesta Työväenteatterista. Vanhan ohella Holmberg sanoo Vallilan huoneistojen olleen mieluisin paikka opiskelijavuosinaan: “Maalaispojalle Kansalliseen meno merkitsi pappilan saliin astumista. Vanhan ja Vallilan huoneistot pursusivat muistoja menneisyydestä: mellakkaa, yhteisrintamaa ja kurittomuutta.”

Ylioppilasteatterin kanssa käytiin myös DDR:ssä, jossa Holmberg mietti Hegelin ja Marxin kautta Snellmania ja Kiveä: “Henki on energiaa, aktiivisuutta. Sitähän Snellmankin painotti. Filosofia on toiminnan filosofiaa Marxin mukaan ja siksihän tässä liikkeellä ollaan. Teatteri on toimintaa.” Brecht oli guru ja Ralf Långbackan kanssa alettiin miettiä, mitä tehdä suomalaiselle teatterille.

Alakoukkuja

Suurimman osan kirjasta lohkaisee juuri 1960-luku. Onhan Holmberg toki tehnyt tuonkin jälkeen paljon ja näkyvää, mutta myöhemmissä näytöissä on ehkä liian paljon epäonnistumisia. 1970-luvun Turun kausikin ja 1980-luvun Savonlinnan oopperat olivat huippuhetkistä huolimatta monesti vastoinkäymisiä. Kuitenkin ainoa mikä suoraan viittaa Holmbergin jälkikäteiseen katkeruuteen on loistavan ‘Rauta-ajan’ murskaaminen ennen kuin se sitten sai ansaitsemansa arvostuksen ulkomailta. Piikki kohdistuu kuitenkin lähinnä Yleisradioon, ei niinkään kriitikoihin.

Lisäksi alkoholismi alkoi jo vaivata 1970-luvulla, jonka käsitteleminen on draamallisesti kirjan hienoimmin toteutettuja. Lieneekö tarkoitus vai sattuma, mutta alkoholi-ongelma ja sen vähittäinen puhkeaminen tulee kirjan myötä ulos niin kuin elämässäkin. Ensin siitä annetaan pieniä vihjauksia sivulauseissa pitkin kirjaa, kunnes sitten kirjan loppupuolella aivan omassa kappaleessaan ruoditaan koko kipeys.

Holmberg on taitelijamuistelijaksi rehellinen. Hän myöntää epäonnistumisensa niin työssään kuin yksityiselämässäänkin. Mikään kaivelukirja ‘Vasen suora’ ei tosin ole. Holmberg on hienotunteinen lähimmäisiään ja työtovereitaan kohtaan. Tottahan taiteilijat kännäävät ja temppuilevat, mutta ‘Vasen suora’ ei tuo kuitenkaan julki mitään kiusallisia paljastuksia kenestäkään. Monia persoonia, joiden kanssa Holmbergillä on mennyt sukset ristiinkin, hän osaa tänään arvioida suoraselkäisesti ilman hampaankolojen kaiveluja. Se osoittaa sisäistä rauhaa, johon ilmeisesti ovat auttaneet ortodoksinen uskonto ja muutaman vuoden takainen onnettomuus näyttämöllä. Veteraanikohkaaja on alkanut miettiä olennaisuuksia.

Jukka Kortti

Helsinki