Hanna Kuusi

Helsinki

Työmiehen lauantai

Joka aamu seitsemältä töihin hän menee

hikipäässä perheellensä elatuksen hakee

satoi taikka paistoi töissä hänet näkee

kunnes koittaa viimein lauantai.

Viideltä saunaan ja kuudelta putkaan

se on sellainen työmiehen lauantai. [1] 

Irwin Goodmanin vuonna 1965 levyttämästä singlestä Työmiehen lauantai tuli suuri sensaatio. Kappale joutui Yleisradiossa erityistarkkailuun eikä sitä saanut soittaa kuin perustelluissa tapauksissa. Kertosäkeen katsottiin nimittäin halventavan työläisiä. Moraalinvartijoihin kyllästynyt radiotoimittaja keksikin kiertää soittorajoituksen leikkaamalla kappaleesta äänteitä pois, jolloin laulu muuntui Yömiehen lauantaiksi. Sensurointi oli omiaan edistämään levyn myyntiä ja se nousi listasuosikkien kärkisijoille. [2] 

Lauantai-iltaan keskittyvä väkijuomien käyttö erityisenä työläisten tapana oli tuolloin kuitenkin jo lähes kaksi vuosikymmentä ollut alkoholiasiantuntijoiden silmätikkuna. Vuonna 1948 ilmestyneessä kirjasessaan Suomen viinapulma gallup-tutkimuksen valossa piti Alkoholiliikkeen yleistarkastaja Pekka Kuusi haastattelujen paljastamia lauantaisia kulutusmääriä mielikuvituksellisen suurina. Lennokkaasti hän kuvasi kuinka ”maaseudulla asuva miespuolinen tehdastyöläinen hulahuttaa kurkustaan puolitoista pulloa, milloin hän lauantaiehtoona ryhtyy ryyppäämään”.

Vaikka yli puolet gallup-kyselyn 3000 hengen ”pienois-Suomen” vastaajista piti itseään käytännöllisesti katsoen raittiina ja väkijuomien käyttö osoittautui yleisimmäksi johtavan luokan keskuudessa, keskitti Kuusi suurimman huomionsa humalanhimoa aiheuttavaan ”primitiivisyyden peikkoon”, joka ei suomalaisista vielä ollut kaikonnut. Tutkimus osoitti, että valtaosa kaikesta väkijuomasta kulutettiin harvakseltaan ja viikonloppuisin, mikä ei sinänsä ollut hätkähdyttävää. Avainasemaan nousikin kysymys kerralla juodusta alkoholin määrästä.

”Nautitteko väkijuomia viime lauantaina ja paljonko?” (Kuusi, Pekka: Suomen viinapulma gallup-tutkimuksen valossa. 1948.)

Haastateltavilta kysyttiin, kuinka paljon he olivat nauttineet väkijuomia edellisenä lauantaina. Tehdastyöväestön keskimääräinen annos osoittautui ylivoimaisesti suurimmaksi ja koostui lähes pelkästään viinasta. Keskiluokka ja johtavassa asemassa olevat taas näyttivät edellisten rinnalla kohtuukäyttäjiltä. Tutkimuksen johtopäätöksenä ja päätuloksena oli se, että karttuva sivistysmäärä supistaa nautittuja väkijuoma-annoksia.[3] 

Tuloksen merkittävyyttä eivät haitanneet ne varaukset, joita tutkimusasetelmasta esitettiin. Ainoastaan 15 % kyselyyn vastanneista oli ylipäätään juonut jotakin edellisenä lauantaina. Kyselyn ajankohtakin oli pulmallinen. Se suoritettiin 8.– 20. joulukuuta vuonna 1946, torstaiksi sattuneen itsenäisyyspäivän jälkeen. Monet virallisiin juhlallisuuksiin osallistuneethan saattoivat jättää illanvieton seuraavana lauantaina vähemmälle. Toisaalta joulunaluskausi ei varmastikaan voinut olla vaikuttamatta nautittujen väkijuomien määrään.[4]  Käsitys humalahakuisesta, viikonloppuisin ryyppäävästä ja sivistymättömästä työläisestä jäi kuitenkin pitkään vallitsevaksi teemaksi niin alkoholitutkimuksessa kuin -politiikassakin.

Kirja viinapulmasta oli ensimmäisiä gallup-menetelmän sovelluksia sosiaalitutkimuksessa ja enteili seuraavan vuosikymmenen amerikkalaisvaikutteisen ja tilastoihin uskovan ns. uuden sosiologian läpimurtoa. Väkijuomien käytöstä ja juomatavoista muodostui yksi suomalaisen 1950-luvun sosiologian keskeisimpiä tutkimuskohteita. Erik Allardtin ja Yrjö Littusen oppikirjaklassikon ensimmäisessä painoksessa vuodelta 1958 suomalaisia yhteiskuntaluokkien elämäntapoja kuvataan juuri juomatapojen eroina. Yleisenä toteamuksena he esittivät sen, että väkijuomien käytöllä oli eri yhteiskuntaluokissa erilainen asema ja merkitys. Heidän mukaansa ylimpien luokkien alkoholinkäyttö oli normaalia seurustelua, työväestön sen sijaan ei:

Väkijuomien käyttäjien jakautuminen kaupungeissa nauttimispaikan mukaan. (Kuusi, Pekka: Suomen viinapulma gallup-tutkimuksen valossa. 1948.)

”Ylimmässä kerroksessa ja keskiluokassa alkoholinkäyttö kuuluu normaaliin seurusteluun kotikutsuilla, juhlissa ja julkisissa tilaisuuksissa. Sen sijaan alimmassa sosioekonomisessa ryhmässä ja työväestössä alkoholia nautitaan pikemminkin poikkeuksena tavallisesta seurustelusta, useinkin erityisesti juomistarkoitusta varten muodostuneissa pienryhmissä. Sen takia nautitaankin sosioekonomisilla tasoilla sekä työväestön keskuudessa suuria juomamääriä kerrallaan juopumukseen saakka, kun taas ylimmillä tasoilla nauttimistiheys on suurempi.” [5] 

Vuonna 1968 Alkoholipoliittinen tutkimuslaitos jatkoi haastatteluihin perustuvan juomatapatutkimuksen perinnettä. Klaus Mäkelän analysoimat tulokset eivät kertoneet suurista muutoksista alkoholinkäytön viikkorytmissä edellisiin vuosikymmeniin nähden. Suomalaisten juomiskerrat – etenkin rajut humalatilanteet – kasaantuivat edelleen viikonvaihteeseen, ja lauantain asema oli itse asiassa vahvistunut entisestään.

Havainnot poikkesivat kuitenkin huomattavasti aiemmasta oletetuksesta, jossa keskiluokan juomatapaa pidettiin hillittynä. Kaikissa sosiaaliryhmissä käytettiin nimittäin suunnilleen saman verran absoluuttista alkoholia humalatilanteissa. Työmiehen lauantaipullo ei siis ollutkaan muiden pulloja kookkaampi, niin kuin asiantuntijat pitkään olivat uskoneet.

Sosiaaliryhmien väliset erot alkoholinkäytössä näkyivät ainoastaan siinä, että humalahakuisen lauantaijuomisen lisäksi ylemmissä sosiaaliryhmissä nautittiin pienempiä määriä alkoholia erilaisissa rituaalisissa juomatilanteissa pitkin viikkoa. Humalattomat siemailukerrat eivät siis korvanneet rajua juomista missään ryhmässä. Ylimpien kerrostumien kokonaiskulutusta ne sen sijaan lisäsivät. [6] 

Vuoden 1968 tutkimuksen valossa ”työmiehen lauantai” ei siis osoittautunutkaan luokkasidonnaiseksi käyttäytymiseksi vaan yleiseksi tavaksi juoda alkoholia niiden keskuudessa, jotka ylipäänsä sitä joivat. Vielä tuolloinhan esimerkiksi naisista oli raittiita lähes puolet ja alkoholin kokonaiskulutus suhteellisen pientä, vajaa kolme litraa absoluuttista alkoholia vuodessa henkeä kohden. 1960-luvun alkoholikulttuuri vahvisti siis käsitystä erityisestä suomalaisesta humalahakuisesta juomatavasta: humalakäytön osuus oli kaikissa sosiaaliryhmissä yli puolet alkoholin kokonaiskulutuksesta.

Olut-ja viiniravintola Pispalan Pulterin ilmoitus Aamulehdessä 9.9. 1968.

Klaus Mäkelän mukaan keskiluokan juomatavat saattoivat kuitenkin näyttää hillitymmiltä kuin työväestön alkoholinkäyttö. Sosiaalisen kontrollin tiukkuus keskiluokassa ehkä aiheutti sen, että humaltumisen ulkoiset merkit jäivät lievemmiksi. Syöminen juomisen yhteydessä oli keskiluokassa yleisempää, mikä hidasti alkoholin imeytymistä ja pidensi juomiseen käytettyä aikaa. Lisäksi yksilölle tarjoutui keskiluokassa runsaasti tilaisuuksia juoda itsensä humalaan sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla, eikä raju juominen siten pistänyt ympäristön silmiin samalla tavalla kuin työväenluokan humalakerrat. [7] 

Suomalainen ravintolapolitiikka oli epäilemättä vaikuttanut tehokkaasti juomatapojen välisiin eroihin eri sosiaaliryhmissä. Kieltolain jälkeen 1930-luvulla ravintolat luokiteltiin hintojen ja anniskeluoikeuksien mukaan kolmeen luokkaan, joista alimmat olutta tarjoilevat kansanravintolat oli tarkoitettu työväestölle. Olutravintoloita pidettiin aluksi keinoina laittoman anniskelun lopettamiseen, mutta ennen pitkää kaupunkien työväestön suosituista kokoontumispaikoista haluttiin päästä eroon. Erityisesti niitä vastusti tuolloin vielä voimakas raittiusliike, joka halusi suojella työväestöä sortumasta alkoholismiin. Olut ei myöskään sopinut Alkoholiliikkeen kansaa sivistävään linjaan, jossa ihanteellisena mallina nähtiin herrasväen julkisivujuominen ruokaviineineen, -ryyppyineen ja jälkiruokajuomineen.[8] 

Ravintoloiden anniskeluoikeudet olivat määräaikaisia. Aina uusimisen yhteydessä Alkoholiliike karsi olutravintoloiden oikeuksia suosien ylempien hintaluokkien ravintoloita. Lopputuloksena oli se, että kaupungeissakin olutravintolat kuihdutettiin lähes olemattomiin. Maaseudullahan niitä ei ollut lainkaan. Esimerkiksi 1960-luvun Helsingissä olutravintolapaikkojen määrä asukaslukuun suhteutettuna oli pienentynyt kahdenteenkymmenenteen osaan 1930-luvun tilanteesta. [9] 

Huomattava osa väestöstä oli siten pitkään suljettu anniskeluravintoloiden ulkopuolelle. Kaskut kiistoista ankarien ovimiesten kanssa ovatkin olleet yleisiä ja usein saaneet selkeitä luokkakonfliktin sävyjä. Esimerkiksi elokuvassa Työmiehen päiväkirja (Risto Jarva 1967) tehtaan työmiehet kertovat juttua duunari Helmisestä, joka yritti sisään ravintolaan ”kaulurit kaulassa ja kravatti herrojen hirttämistä varten”. Kun häntä ei laskettu sisään, joutui portsari vetämään hänet ulos pitkin lattiaa. Siihen Helminen karjui, että ”perkele vapaa-aikansakin duunari joutuu käyttämään kiillottaakseen lattioita perseellään”.

Voi siis hyvin päätellä, että pitkään vallalla olleet kieltoihin ja rajoituksiin uskovat alkoholipoliittiset ratkaisut pikemminkin edistivät päihtymishakuista viikonloppujuomista kuin juurruttivat hillittyä tapakulttuuria. Kun sitten 1960-luvulla Alkoholiliike yritti opettaa suomalaisia ”eurooppalaisille” tavoille juomaan viiniä ja olutta väkevien sijaan, eivät vanhat tottumukset kadonneet, vaan ennemminkin saivat uusia sosiaalisia merkityksiä. Samalla alkoholin kokonaiskulutus kolminkertaistui runsaassa kymmenessä vuodessa. Yhteisestä humalasta tuli esimerkiksi väline häivyttää ja pehmentää työpaikkojen hierarkioita. Herran ja duunarin ero näytti hetkellisesti häviävän, kun humalassa ”heitettiin tittelit pois”.

Juomista kuvaavat 1960-luvun iskelmät olivat yleensä humoristisia tai ironisia, täynnä maskuliinista herravihaa ja suomalaisen viinapään kuvausta. Sen ohella monissa lauluissa painottui myös juomisen esittäminen selittävässä ja ymmärtävässä viitekehyksessä. Työmiehen lauantain työmies hankki hikipäissään elantoa perheelleen. Tippa taas ei tappanut juuri lopputilin saanutta juhlijaa. Useat Irwinin esittämät laulut olivatkin selkeän yhteiskuntakriittisiä, eivätkä silkkaa uhoilua, mikä niitä erinäisissä juhlatilanteissa hoilaavilta jälkipolvilta on monesti unohtunut.

Viitteet

[1] Työmiehen lauantai, säv.: Irwin Goodman, san. :Retee. Toivelauluja 67. Musiikki-Fazer, Helsinki 1966.

[2] Järvelä, Jukka: Homma kävi. Erään pikkukaupungin pophistoria. Hämeenlinna 1997, s. 58 –59.

[3] Kuusi, Pekka: Suomen viinapulma gallup-tutkimuksen valossa. Otava 1948.

[4] Myöhemmin haastattelututkimusten yhteydessä on kiinnitetty huomiota niiden luotettavuuteen. Ainoastaan kolmasosa Alkon myymästä alkoholista tulee esiin haastatteluissa.

[5] Allardt, Erik & Littunen Yrjö: Sosiologia. Porvoo 1958, s. 101.

[6] Mäkelä, Klaus: ”Alkoholin käytön viikkorytmi ennen ja jälkeen lainuudistuksen.” Alkoholipolitiikka 3/1970(a), ja ”Ammatin arvostus, tulot ja alkoholijuomien käyttö”. Alkoholikysymys 3/1970(b).

[7] Mäkelä 1970b.

[8] Koskikallio, Ilpo: Alko ja Suomen ravintolat. Helsinki 1981.

[9] Mäkelä, Klaus & Pöysä, Toivo: 30-luvun olutravintoloista. Alkoholipolitiikka 6/1967.