Erkki Vasara

Helsinki

Entisajan elämää työväentalolla

Piirtoja vapaa-ajanvietosta Tikkurilan työväenyhdistyksessä 1920 –1950-luvuilla

Jo alkuajoistaan lähtien perinteinen työväenliike oli paitsi poliittinen myös kulttuuriliike. Esimerkiksi näyttämö- tai urheiluriennot olivat satojen työväenyhdistysten jäsenille tapa kokea oma yhteisöllisyytensä työväkenä miellyttävien harrastusten parissa. Kulttuurityö loi myös pohjaa poliittiselle työlle. Työväenliike näyttäytyi kulttuuriliikkeenä juuri paikallistasolla, yksittäisten työväenyhdistysten työväentaloilla kautta maan.

Tuhat työväentaloa

Helsingin maalaiskunnan Tikkurilassa vuonna 1907 perustettu työväenyhdistys oli yksi niistä sosialidemokraattisen liikkeen paikallisosastoista, jotka alusta alkaen panostivat myös jäsentensä vapaa-ajanviettoon. Vuonna 1913 yhdistyksen pieni jäsenjoukko aloitti näyttämöharrastuksen paikallisella maaosuuskunta Peltolan talolla, jonka työväenyhdistys lopulta osti syksyn 1917 kiihkeiden tapahtumien lomassa. Tikkurilan työväenyhdistyksen jäsenistön runkona olivat paikallisten tehtaiden työväki sekä rautatieläiset. Ensimmäisen vuosikymmenensä aikana yhdistyksessä oli vain noin 10 – 15 jäsentä, mutta vuoden 1917 aikana jäsenmäärä nousi jopa yli 400:n. Sisällissodan tappion jälkeen jäsenmäärä vakiintui noin 30:een, jona se pysyi aina vuoteen 1944 asti. Jatkosodan jälkeen jäsenmäärä alkoi hiljakseen nousta. 1950-luvun lopussa yhdistyksessä oli runsaat 100 jäsentä, joista ylivoimainen enemmistö edelleen työväestöä.

Maalaustalkoot Tikkurilan työväentalolla elokuussa 1931. Kuva Tikkurilan työväenyhdistys.

Talkoita, iltamia ja raittiusaatetta

Keväällä 1919 toimintansa uudelleen aloittanut Tikkurilan työväenyhdistys keskitti toimensa takavarikosta vapautuneelle talolleen, jossa pidettiin johtokunnan kokoukset, jäsenten kuukausikokoukset ja yhdistyksen muut riennot. Suurikokoisesta ja erikoisen näköisestä rakennuksesta tuli vuosikymmeniksi jäsenten jatkuvan huolenpidon kohde. Suurimpana ongelmana oli talon lämmittäminen, sillä uunien kapasiteetti ei talvikausina ottanut riittääkseen. Erilaisia remontteja ja kunnostustöitä oli tehtävä lähes jatkuvasti, samoin riitti maalaamista niin sisä- kuin ulkopinnoillakin. Yhdistyksen jäsenille tämä ei kuitenkaan ollut rasitus vaan aihe lukuisiin talkoorupeamiin. Varat olivat vähäiset, joten kaikki tehtiin mahdollisuuksien mukaan itse. Miehet nikkaroivat ja maalasivat, naiset pitivät huolta ruoasta ja juomasta - tai vaikkapa ompelivat verhoja. Talkoohengen loi kiintymys ”toiseen kotiin”, yhdistyksen taloon.

Isojen talkoiden päätteeksi oli oivallista pitää iltamat, joita toki vietettiin muutoinkin useita vuodessa. Teemoina olivat yhtä lailla vappu, juhannus ja pikkujoulu kuin myös lähestyvät vaalit tai yhdistyksen finanssien kohentaminen. Usein iltamilla oli myös jokin yhteiskunnallinen teema ja puhujavieraana vaikkapa kansanedustaja. Tarjoilusta huolehtivat naiset, joiden pyörittämä ravintolatoimikunta oli vuosikymmenet merkittävä tekijä yhdistyksen taloudelle. Naisten leipomat leivonnaiset samoin kuin heidän ompelemansa neuleet olivat lisäksi monien myyjäisten menestystuotteita. Työväentalon suuresta merkityksestä yhdistyksen jäsenille kertoivat myös kautta vuosikymmenten sen tiloissa muiden jäsenten kera vietetyt lukuisat perhejuhlat kuten häät ja syntymäpäivät. Iltama- ja juhlaperinne eli voimissaan aina 1950-luvulle asti.

Iltamien ohjelmassa oli lopuksi useimmiten tanssit. Vaikka ne herättivätkin osassa väkeä pahennusta, vetivät ne toisaalta nuorisoa paikalle yhdistyksen ja Tikkurilankin ulkopuolelta, millä oli oma taloudellinen merkityksensä. Silloin tällöin ja varsinkin 1920-luvulla parhaaseen kieltolakiaikaan talolla esiintyi myös juopuneiden rettelöintiä, joka aiheutti töitä yhdistyksen järjestysmiehille ja sai yhdistyksen suuntaamaan huomionsa työväenliikkeessä muutoinkin arvossaan olleeseen raittiustyöhön. Marraskuussa 1924 todettiin kiivaasti, että ”työläisten on kaikkialla ja joka paikassa pelkäämättä taisteltava raittiusasian puolesta ja tehtävä tyhjäksi porvariston hankkeet kieltolain kumoamiseksi”. Yhdistys noudatti siten mallikkaasti sos.dem. puolueen virallista raittiuslinjaa. Ilmeistä kuitenkin on, ettei mitään kiihkomielistä raittiushurmosta syntynyt. Esimerkiksi syksyllä 1927 yhdistyksestä ei löytynyt ainuttakaan halukasta ryhtymään sos.dem. raittiusliiton joululehden asiamieheksi, vaikka puolueen varsinaisille julkaisuille sellainen löytyi aina. Tikkurilan työväenyhdistyksen raittiuspolitiikka, jossa idealismi ja käytäntö kulkivat hieman eri latuja, oli kuitenkin tyypillistä sos.dem. paikallisosastoille tuolloin.

Tikkurilan työväenyhdistyksen Näyttämön kappale Pohjalaisia saavutti suuren suosion 1950-luvulla ja esitettiin useita kertoja. Kuva Tikkurilan työväenyhdistys.

Teatterintekoa

Lukuisien työväenyhdistysten, nuorisoseurojen ja muiden paikallisten järjestöjen tapaan myös Tikkurilan työväenyhdistyksessä innostuttiin teatterin tekemisestä. 1920-luvun alussa yhdistys perusti ensimmäisen varsinaisen Näyttämönsä. Innostus teatterin tekemiseen kuitenkin vaihteli ja matkaan mahtui myös suvantovuosia. Vuonna 1927 teatteriharrastus virisi jälleen tiiviimmin – Näyttämö perustettiin uudelleen alaosastona – ja esityksiä oli niin iltamien osana kuin varsinaisina omina tapahtuminaankin. Kaksikymmenluvun peruja yhdistyksen näyttämöllä olivat tutut maisemakulissit sekä tuolit ja pöydät. 1930-luvulla yhdistyksen teatteriohjaajana vaikutti Viljo Vallin, joka toimi myös työväentalon vahtimestarina. Vallinin aloitteesta työväenyhdistys ”virallisti” kolmikymmenluvun puolivälissä teatteriharrastuksensa erillisenä Näyttämönä, jonka puheenjohtajaksi valittiin Aretti Sirén, yhdistyksen pitkäaikainen puheenjohtaja ja kunnanvaltuutettu 1920-luvulta

Näyttämötyö oli työväenyhdistyksen aktiivien jäsenten talkootyötä, jossa jokaisella oli omat erityistehtävänsä. Esimerkiksi vuonna 1937 puvustonhoitajana oli työväentalon tuolloinen vahtimestari Maria Nummelin, puvustonhankkijana Impi Sohkanen ja lavastajana Lempi Bergström. Toimintansa tukemiseksi Näyttämö järjesti omia iltamiaan. Kolmikymmenluvun lopun menestyskappaleita olivat mm. ”Isontalon Antti”, ”Roinilan talossa” sekä Verneri Jokiruohon ”Muilutus”. Sotien jälkeen Näyttämön työ jatkui vuonna 1945 perustetun kannatusyhdistyksen tukemana tiiviisti. Ohjelmassa olivat mm. ”Pohjalaisia” ja ”Seitsemän veljestä”. Vuonna 1960 Näyttämö irtautui kuitenkin omille teilleen saadakseen ”puolueettomana” paremmin esitystiloja paikallisista kouluista.

Vaikka Tikkurilan työväentalolla esitetty ohjelmisto oli lähinnä perinteisiä kansannäytelmiä, joita esitettiin myös lukuisilla porvarillisten järjestöjen taloilla, kyse oli kuitenkin työväenkulttuurista aidoimmillaan. Oleellista oli mukana olleiden keskinäinen yhteys, joka muodostui yhteisestä elämänpiiristä, työläisyydestä, jäsenyydestä työväenyhdistyksessä sekä elämästä työväentalolla. Vaikka näytelmillä ei välttämättä ollut kovin suurta yhteiskunnallista sanomaa, työväenyhdistyksen jäsenet tekivät niistä työväenkulttuuria oman tulkintansa ja näyttämökokemuksensa kautta.Teatterin yleisöstä suuri osa oli yhdistyksen muita jäseniä tai yhdistykseen kuulumattomia työläisiä. Arkisten, usein raskaiden askareidensa jälkeen työväennäyttämön aktiivit halusivat osoittaa omat kykynsä luoda taidetta siinä kuin porvarisseurojenkin jäsenet tai ammattinäyttelijät.

Urheiluakaan ei unohdettu

Ensimmäinen oma urheiluseura perustettiin jo vuonna 1917, mutta poliittinen kuohunta vei mielet vakavampiin asioihin. Kaksikymmenluvulla urheilumieliset tekivät useammankin yrityksen käynnistää urheiluriennot uudelleen. Vihdoin vuonna 1929 syntyi seura, joka jäi elämään, Tikkurilan Kajastus. Sen alkuvuodet olivat pinnistelyä talouden vaikeuksissa, mutta vähitellen kilpailuelämä pääsi vauhtiin. Talkoilla tehtiin kenttä työväentalon kupeeseen; tärkeimmäksi lajiksi tuli yleisurheilu, jossa Kajastus sai TUL:n kisoissa menestystä varsinkin 1940- ja 1950-luvuilla. Pienestä urheiluporukasta kasvoi talvisotaan mennessä lähes 140 jäsenen seura, jonka aktiiveista suurin osa oli työväenyhdistyksen ulkopuolelta. Näin Kajastus valaisi monille tien työväenliikkeeseen.

Vuonna 1936 Kajastus irtautui muodollisesti työväenyhdistyksestä itsenäiseksi urheiluseuraksi. Seuran asemaan omassa kylässään ei kuitenkaan vaikuttanut se, oliko seura työväenyhdistyksen alaosasto vai itsenäinen yhdistys. Seura järjesti omia iltamiaan yhdistyksen tapaan, sen voimistelijat esiintyivät myös yhdistyksen juhlissa ja saattoipa seuralla olla myös omia soittoniekkojaan. Vuonna 1958, useiden vuosien huomattavan kilpailumenestyksen jälkeen ja lajivalikoimaansa laajennettuaan Kajastus kuitenkin irtautui lopullisesti sos.dem.liikkeen tuolloisissa kärhämissä.

Lopuksi

Perinteisen työväenkulttuurin kulta-aikaa olivat myös Tikkurilassa ennen kaikkea 1920 –1950-luvut. Poliittinen elämä oli saanut vuoden 1918 jäljiltä selkeät kehykset, ja työväenliike oli eritoten ennen sotavuosia kansakunnan aatteellisessa taistelussa sorrettuna haastajana. Työväenyhdistyksen aktiiveja vei työväentalolle usein raskaankin työpäivän jälkeen voimakas aatteellisuus ja tarve harrastaa erilaisia kulttuuririentoja. Kyse oli yhteisen elämänpiirin ja vakaumuksen tuottamasta voimakkaasta yhteenkuuluvuudesta. Osa jäsenistä oli mukana lähes kaikissa riennoissa urheilusta näyttämölle ja politiikkaan.

Vuonna 1957 yhdistyksen 50-vuotisjuhlissa herännyt ajatus uuden työväentalon rakentamisesta merkitsi käytännössä vanhan talon kunnostustöiden loppua. Se taas vähensi erilaisten juhlien määrää talolla. 1960-luvulta lähtien perinteinen työväenkulttuuri alkoi muutoinkin hiipua – näin myös Tikkurilassa – törmättyään yhteiskunnassa tapahtuneisiin moninaisiin muutoksiin, joista merkittävimpiä olivat televisio, elokuvien yleistyminen, laajeneva kirjastotoiminta, uusi nuorisokulttuuri ja kaikinpuolinen eri harrastus- mahdollisuuksien lisääntyminen. Tikkurilassa tilanteeseen vaikutti myös perinteisen kyläyhteisön tuhoutuminen 1960-luvulta alkaneen voimakkaan väestönkasvun ja elinkeinoelämän monimuotoistumisen kautta. Sitä työläisyhteisöä – väritehtaan ja silkkitehtaan väkeä – joka tiiviisti oli aiemmin elänyt elämäänsä työväentalolla, ei enää ollut. Lisäksi liikenneyhteyksien huomattava paraneminen lisäsi Helsingin tarjoamien kulttuurimahdollisuuksien käyttöä. Vanhojen aikojen lopulliseksi päätökseksi Tikkurilan perinteisen työväenkulttuurin näyttämönä ollut työväentalo purettiin vuonna 1968, ja sen tilalle rakennettiin yhtiömuotoinen liiketalo, jonka pääomistajana on työväenyhdistys.

Artikkeli perustuu Erkki Vasaran joulukuussa 2000 ilmestyneeseen tutkimukseen Työväen ja kotiseudun puolesta. Tikkurilan työväenyhdistys 90 vuotta 1907 –1997.