Terveellistä puhtautta? Pyykinpesemisen modernisoituminen suomalaisten kaupunkien yksityistalouksissa 1880-luvulta 1950-luvulle

Minkälainen voisi olla älykäs pesukone? Tällaiseen kysymykseen etsittäneen vastausta vuoteen 2002 saakka Käyttäjäystävällisen tietoyhteiskunnan (IST) tutkimusohjelman puitteissa. Onhan pesukone yksi mainioimmista kännykällä ohjattavista masiinoista, jotka helpottavat suoriutumista arjen rutiineista. Älykkyyttä on tietysti se, että nappia painamalla saadaan toivottu tulos välimatkasta riippumatta; vielä älykkäämpää on puhua pesukoneensa kanssa, ja luvata lakupötkö, kun työ on tehty sopimuksen mukaan!

Viisautta onkin hankalampi muuttaa matemaattiseen muotoon: sellainen pesukone on vielä melkoisen tyhmä, joka ei osaa siirtää likaisia vaatteita pestäväksi ja puhtaita kuivumaan. Lähelle tällaista ns. viisasta pyykinpesemistä päästiin jo 1800-luvulla, kun palvelijat ja pyykkimuijat hoitivat maksua vastaan likapyykin puhtaaksi. Silloin ei ylä- ja keskiluokkaisten perheenemäntien tarvinnut kuin “painaa nappia” saadakseen yhden arjen rutiineista pois mielestään. Se oli älykkyyttä ja viisautta se! Jos tarkkoja ollaan, niin erittäin fiksuahan olisi ollut, että työstä ei olisi tarvinnut maksaa mitään - itse asiassa pyykkärin olisi kuulunut maksaa palvelun ostajalle riittämättömästä työstä. Sillä pyykkihän ei välttämättä ollut puhdasta - vaikka se olisikin ollut hohtavan valkoista!

Tietoisesti hallittu puhtaus olisi pitänyt kuulua pyykkimuijan mainokseen isoilla kirjaimilta kirjoitettuna. Mutta syy ei ollut yksin pyykkärin, sillä tekstiilien määrä ja likaisten pyykkivuorien säilyttäminen oli vuosisadan vaihteesta aina 1950-luvulle merkkinä varallisuudesta. Isopyykki eli lakanat, päällysvaatteet, pöytäliinat yms. pestiin pari kertaa vuodessa; alusvaatteet, pikkupyyhkeet ja nenäliinat parin viikon välein pikkupyykissä. Bakteereiden ja basillien olemassa oloa saati yhteyttä sairastumisiin ei ymmärretty sivistyneistön saati kansan keskuudessa pitkään aikaan. Vain näkyvä lika oli likaa, josta oli yhteiskunnallisesti arvostettua päästä eroon pari kertaa vuodessa! Vähävaraisissa perheissä viikoittainen pyykin peseminen ja huuhteleminen sadevedellä olikin terveellisempää kuin osattiin unelmoidakaan.

Pyykkimuijan pelastus yleisen tietämättömyyden lisäksi oli totuttu tapa. Tietämättömyys tosin ei ollut enää täydellinen peruste hallitsemattomalle lialle, sillä v. 1894 helsinkiläinen Vilhelm Joachim Sucksdorff oli tehnyt väitöstutkimuksen pyykinpesemisestä. Keskeinen tulos oli, että kaikki näkymätön lika eli sairautta aiheuttavat pieneliöt kuolevat +70 celsiusasteisessa vedessä tunnin sisällä. Eli tietoa tekstiilien likaisuuden asteesta oli Suomessa jo yli sata vuotta sitten.

Hygieniavalistus valjastettiinkin suomalaisten kotien puhdistamiseen ja yleisten siisteyden ja puhtauden alalla. Erinomaisesti tässä valistustyössä kunnostautuivat naisjärjestöt, joista hyvänä esimerkkinä Martta-järjestö. Välillisesti hygieniaan ja välittömästi rationaalisiin työskentelytapoihin vaikutti 1940-luvulta lähtien Työtehoseura.

Mikä sitten oli se totuttu tapa, joka lähes niisti tietoisesti hallitun tavan? Keittäminen on oikea vastaus. Pyykki kuin pyykki nimittäin keitettiin. Pienissä tiloissa esimerkiksi 20m2 huoneessa, jossa asui seitsemän henkeä, saatettiin keittää pikkupyykkiä pari kertaa viikossa vaippapyykin vuoksi. Isopyykki keitettiin mielellään ulkona tai saunassa muuripadassa. Saatavilla piti olla vettä, puita, tulta ja riittävän kokoinen astia. Sadevesi sopi pyykinpesemiseen hyvin. Keittämistä ennen tekstiilejä hangattiin kolmijalkaisen pyykkipunkan pohjaa vastaan tai saavissa pyykkilautaa vastaan. Lipeää käytettiin pesuaineena keittämisen yhteydessä, suolista tehtyä saippuaa hankaamisessa. Keittäminen tappoi kaiken orgaanisen elämän tekstiileistä silmänräpäyksessä.

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Sitten lähdettiin huuhtomaan ja “linkoamaan” pyykkejä käsipelillä. Höyryävät pyykit kuljetettiin maitokärryillä, vesikelkalla, pyörän sarvessa tai hevosrattailla erilaisiin huuhtomispaikkoihin. Tosin täyden palvelun pesuloitakin oli esimerkiksi Oulussa Kiikelin saarella kunnallinen vesi- ja viemärijohdollinen pesutupa vuodesta 1904 lähtien. Enemmän ja vähemmän kylmissä vesissä sitten tekstiilit huuhdeltiin ja klapattiin pesupukin päällä kuivumaan viemistä varten. Ympäristönsuojeluohjelmat eivät valitettavasti vielä käsiteltävän ajanjakson aikana olleet vaikuttaneet avovesien rehevöitymistä ehkäisevään tilaan. Niinpä pyykkärit puskivat kesäiselle Töölönlahdella oksennusta pidätellen reippain mielin huuhtomaan hohtavan valkoista pyykkiä. Vuonna 1911 tosin Helsingissä suljettiin kunnallisia virutushuoneita, koska vesi oli laadultaan likaviemäritasoa.

Kyllä siitä olisi meteli noussut, jos pyykkinsä toisella pesettäneelle henkilölle olisi selvinnyt asioiden todellinen laita! Vaikka kyllähän ne olisi omatkin kengät kastuneet, jos niitä ei olisi älynnyt puoleen vuoteen vaihtaa pois jaloistaan. Oman ja palveluntarjoajan tietoisuuden taso oli onneksi varsin tasa-arvoinen (huolimatta siitä, että sivistyneistön rooli kansaan nähden oli sosiaalistava. Hyvien – ja tietoisesti hallittujen – tapojen siirtäminen ylhäältä alaspäin vaati ennen kaikkea ymmärtämistä, aikaa ja kädestä neuvomista. Kunnallisteknisen kehityksen rooli painottui vasta sitten kun osattiin vaatia tiheämpivälistä, kevyempää sekä kokonaisvaltaista pyykinpesemistä.

Mika Nyyssönen