”Taisteluun taiteen puolesta!”

1960- ja 70-luvun taitteessa suomalainen nuori älymystö tunsi voimakasta vetoa puoluepolitiikan vasempaan äärilaitaan. Kommunistisen puolueen vähemmistö, joka tuli tunnetuksi taistolaisena liikkeenä, sai innokkaita kannattajia eritoten opiskelijoista ja taiteilijoista. Opiskelijaliike organisoitui Sosialistisen opiskelijaliiton (SOL) suojiin taiteilijoiden ja muun kulttuuriväen kerääntyessä vuonna 1972 perustetun Kulttuurityöntekijäin Liiton (KTL) ympärille. Äänekäs ja näkyvä mutta kulttuuri- ja taideinstituutioissa määrällisenä vähemmistönä koko vuosikymmenen pysynyt taistolainen kulttuuriliike herätti toiminnallaan huomiota ylitse puoluerajojen – jopa siinä määrin, että 1970-luku muistetaan usein nimenomaan taistolaisten valtakautena.

Taisteluun taiteen puolesta!

Kulttuurityöntekijäin Liiton liittokokous Vanhalla ylioppilastalolla. Kuvaaja Sakari Sunila. Kansan Arkisto.

Reaalisosialismin romahtamisen myötä vakiintui tulkinta taistolaisista yksipuolisina ja naiiveina rähmälläänolijoina, jotka Moskovan tuella puuhasivat vallankumousta Suomeen. Jokaisella 1970-luvun eläneellä tuntuu olevan aiheesta tiukka mielipide,  usein vieläpä muotoa ”mitäs minä sanoin”. Taistolaisaktivistien tapaa muistella menneisyyttään puolestaan rajoittavat syytökset takinkäännöstä ja ihanteiden hylkäämisestä. Moinen kiivailu saa 1970-luvulla syntyneen kiinnostumaan: millainen saattoi olla se maailma, jossa taistolaiset elivät? Mitä ovat aikalaisilleen merkinneet esimerkiksi taistolaislaulut ja niiden ensisilmäyksellä outo ja vieras retoriikka?

Erään väylän kulttuuritaistolaisten tapaan merkityksellistää ympäröivää todellisuutta avaa tutustuminen heidän kirjalliseen elämäänsä. Sen piiriin kuuluvat primaaristen tekstien ja tekijöiden lisäksi esimerkiksi merkittävinä pidetyt tekstit ja niiden tekijät sekä teosten vastaanotto ja käyttö, se miten tekstit jatkavat elämäänsä lauluina, esityksinä ja sitaatteina. Samoin tekstien merkityksistä ja asemasta käyty keskustelu sekä sen perustana olevat käsitykset kirjallisuudesta kuuluvat olennaisesti kirjalliseen elämään. Koska tietyn ryhmittymän kirjallinen elämä sisältää tekstien verkon lisäksi myös ”ulkokirjallisen” puolensa, vaatii sen ymmärtäminen tekstien ja ilmiöiden liittämistä kulttuurisiin ja sosiaalihistoriallisiin yhteyksiinsä eli sanalla sanoen kontekstualisoimista.

Muutosta maamme kulttuuripiireissä 1960- ja 70-lukujen vaihteessa kuvaa osuvasti opiskelijaliikkeen yhteydessä usein käytetty analyyttinen käsite ”proletaarinen käänne”. Kulttuuriväen kohdalla käsitteellä viitataan kehitykseen, jossa sitoutumattoman ja länsimaisesta radikalismista ihanteensa löytäneen kulttuuriradikalismin tilalle alkoi nousta avoimen poliittinen suhtautuminen taiteeseen ja kulttuuriin sekä lähentyminen työväenluokkaan. Prosessiin kuului myös sitoutuminen kommunistiseen puolueeseen ja myönteisen kannan ottaminen Neuvostoliittoon. Kulttuuriradikalismin vuosilta tutut taiteilijat, kuten esimerkiksi Marja-Leena Mikkola, Aulikki Oksanen ja Kaj Chydenius, kuuluivat alusta asti taistolaisen kulttuuriliikkeen keskeisimpään organisaatioon Kulttuurityöntekijän Liittoon, joka lehtensä Kulttuurivihkojen sivuilla ilmoitti nojautuvansa toiminnassaan marxismi-leninismiin ja proletaariseen internationalismiin. Liiton itseymmärrys marxilais-leniniläisenä kulttuurijärjestönä ohjailikin pitkälti kulttuuriliikkeen kirjallista elämää korostamaan sekä kansainvälisen kulttuurin että kansallisen kulttuuriperinnön merkitystä.

DDR, Chile, Neuvostoliitto

1960-luvun nuorten taiteilijoiden innostus Bertolt Brechtiin ja saksalaiseen perinteeseen sai jatkoa seuraavalla vuosikymmenellä. Kulttuurityöntekijäin Liitto nosti tärkeäksi tavoitteekseen yhteistyön sosialististen maiden, mm. DDR:n veljesjärjestöjen kanssa. Yhteiskunnallisista ansioista oli etua taistolaisten hyväksymien kirjailijoiden joukkoon pääsemisessä: natsien hirmuhallintoa paenneessa, kommunistiksi tunnustautuneessa ja sittemmin DDR:ssä asuneessa Bertolt Brechtissä oli selvää sankarikirjailijan ainesta. Brecht kytkeytyy taistolaisen kulttuuriliikkeen kirjalliseen elämään erityisesti teatterin ja poliittisen laululiikkeen kautta.

Kulttuuriliike osasi painottaa ja tulkita Brechtin tuotantoa omia käsityksiään tukevalla tavalla jopa siinä määrin, että sitä on syytetty yksisilmäisestä ja väärästä Brecht-tulkinnasta. Brechtin omaa käsitettä lainaten, taistolaiset ymmärsivät Brechtin ”käyttöarvon” esimerkiksi yhteisrintaman vahvistamiseen ja kollektiivisen hengen nostattamiseen tähtäävissä ilmaisuissa. Brechtiä ja kulttuuritaistolaisia yhdisti paitsi rauhan kannattaminen myös väkivallan hyväksyminen silloin, kun sen avulla pyrittiin väkivaltaisen sortovallan murskaamiseen. On kuitenkin muistettava, ettei Brecht puheistaan huolimatta koskaan itse osallistunut sotaan, eikä taistolaisen liikkeen kehitys johtanut väkivaltaisten terroristiryhmien syntyyn, kuten kävi vasemmistolaisille radikaaleille esimerkiksi Länsi-Saksassa.

1960-luvulta oli niin ikään peräisin tietoisuus kolmannen maailman tapahtumista. Vietnamin rinnalle nousi muitakin solidaarisuustyön kohteita, joista yksi tärkeimmistä oli Latinalainen Amerikka. Ylivoimaisesti eniten huomiota 1970-luvun alkupuolella herättivät Chilen tapahtumat. Vasemmistolaisen presidentti Allenden murha ja CIA:n tuella toteutettu verinen vallankaappaus 1973 näyttäytyivät oppikirjaesimerkkinä imperialismin julmuuksista ja vahvistivat uskoa siihen, kumpi puoli kahtia jakautuneesta maailmasta taisteli rauhan puolesta. Rauhan puolesta puhuminen oli myös eräs syy chileläisen kirjailijan Pablo Nerudan kulttuuritaistolaisten keskuudessa saavuttamaan suosioon. Latinalaiselle Amerikalle osoitettiin solidaarisuutta, sinne tehtiin matkoja ja niistä raportoitiin. Espanjankielistä kirjallisuutta suomennettiin ja tehtiin tunnetuksi, erityisesti Nerudan runoja laulettiin ja hänelle omistettiin kulttuuriliikkeen piirissä runoja. Latinalaisen Amerikan ja espanjankielisen kirjallisuuden kytkeytyminen kulttuuriliikkeeseen paljastaa taistolaisen todellisuustulkinnan holistisen luonteen: maailma oli yhteinen kamppailun areena, jossa taistelu sitoi ajallisesti ja maantieteellisesti erilliset osat kokonaisuudeksi.

Taisteluun taiteen puolesta!

Kulttuurityöntekijäin Liiton väkeä järjestäytymässä vappukulkueeseen Hakaniemessä vuonna 1979. Kuvassa mm. Pirkko Saisio, Marja-Leena Mikkola, Päivi Eriksson, Eeva Eloranta. Kuvaaja U.F. Inkinen. Kansan Arkisto.

Taistolaisen kulttuuriliikkeen suhtautuminen Neuvostoliittoon mainitaan usein kritiikittömäksi ihailuksi. Kulttuuritaistolaisten suhdetta suureen ja mahtavaan isoveljeen voi lähestyä useasta eri näkökulmasta, ja yksinkertaisen toteamuksen sijasta voi kysyä ihailun perusteita ja lähtökohtia. Mielenkiintoinen aihe on esimerkiksi kulttuuritaistolaisten omaksuma marxilais-leniniläinen puhetapa ja Neuvostoliiton yhdistäminen kysymykseen rauhasta sen osana. Neuvostoliitto tulkittiin rauhanvoimien edelläkävijäksi, joka harjoitti johdonmukaista rauhanpolitiikkaa. Jos siis halusi toimia rauhan saavuttamiseksi maapallolle, oli toimittava Neuvostoliiton hyväksi. Kulttuurijärjestölle tämä merkitsi Neuvostoliiton kulttuurin ja politiikan opiskelua ja tunnetuksi tekemistä. Neuvostoliiton ihailu oli moraalinen valinta ja seurausta rauhanaatteen kannattamisesta, tai ainakin sellaisena se esitettiin. Syytä marxilais-leniniläisen diskurssin – johon puhe rauhastakin kuului – viehätykseen voi etsiä myös 1970-luvulla heränneestä tarpeesta kokonaisvaltaiselle maailmanselitykselle. Kehittyneen tiedonvälityksen ja länsimaiden yli pyyhkäisseen radikalisoitumisaallon seurauksena tieto maailman tapahtumista lisääntyi ja samassa suhteessa kasvoi myös tarve löytää epäoikeudenmukaisuuksille syitä. Tyydyttävän kokonaistulkinnan katsottiin löytyvän tieteellisestä maailmankatsomuksesta, marxismi-leninismistä.

Taide kuuluu kansalle

Kulttuurityöntekijäin Liiton omakseen määrittelemän marxilais-leniniläisen taidekäsityksen peruselementtejä olivat esimerkiksi sosialistisen realismin metodi sekä Leninin muotoilemat puoluekantaisuuden ja kansanomaisuuden periaatteet. Ohjelmallinen marxilais-leniniläinen taidekäsitys oli kulttuuritaistolaisille ennen kaikkea kirjallisuuden vastaanotossa käytetty teilaamisen väline: teosten luokitteleminen epäonnistuneiksi tai arvottomiksi perusteltiin marxilais-leniniläisiä iskusanoja käyttäen. Taidekäsityksen periaatteet vaikuttivat osittain taistolaisten omissa taiteellisissa tuotoksissakin, mistä johtuen kriitikot leimasivat ne ”sosialistiseksi kitchiksi”. Kaunokirjallisuuden diskurssi on kuitenkin vapaampaa kuin opillisten periaateohjelmien, eikä taistolainen kirjallisuuskaan tyystin alistunut säännöille. Esimerkiksi sosialistisen realismin romaanitaidetta ei toiveista huolimatta juurikaan ilmestynyt kulttuuritaistolaisten parissa, vaan heidän omimpana lajinaan säilyi agitprop-tyyppinen laulu­ly­riik­ka.Taistolaiset muotoilivat taidekäsityksessään ihanteen, johon eivät edes itse pystyneet tai aina pyrkineetkään vastaamaan.

Kirjallisuutta arvostettiin Kulttuurityöntekijäin Liitossa. Myös kotimaisen kirjallisuuden perinteeseen suhtauduttiin kunnioittavasti, joskin reippaasti uusia tulkintoja luoden. Liiton suhtautumista väritti käsitys ylikansallisen ja kaupallisen ”imperialistisen massakulttuurin” uhkaamasta kansallisesta kulttuurista. Taistolainen sivistyneistö määritteli oman asemansa kansan enemmistöstä eli työväenluokasta käsin. Suhdetta kuvattiin liittolaisuudeksi, jossa taiteilijat asettuvat työväenluokan palvelukseen sen ehdoilla. Sivistämisen merkitystä korostettiin, mutta samalla haluttiin purkaa perinteistä, eliitiltä metsäläiseen kansaan kohdistuvaa liikettä. Taiteilijat halusivat ottaa ensin oppia työväenluokalta ja saattaa sen jälkeen oman panoksensa, taiteen, kansan hyötykäyttöön. Ajatusta kansan sivistämisestä taiteen avulla perusteltiin Leninin paljon toistellulla lausahduksella ”taide kuuluu kansalle”.  Kansallista kirjallisuutta käsiteltiin Kulttuurityöntekijäin Liitossa laajalti aina kalevalaisesta perinteestä nykypäivään asti tulkiten sitä yhteiskunnallis-tuotannollisista suhteista käsin. Porvarillisen kirjallisuushistorian tunnustamat nimet saivat rinnalleen uusia seuralaisia vanhan kaanonin ulkopuolelta. Kansallisen kirjallisuuden perinne oli kulttuuritaistolaisille työtätekevän kansan kirjallisuuden suuri kertomus,  jonka perään oman liikkeen kirjailijat – kuten Aulikki Oksanen, Marja-Leena Mikkola, Matti Rossi ja Pentti Saaritsa – liitettiin.

Taistolaisen kulttuuriliikkeen kirjallisessa elämässä historia oli monella tapaa läsnä. Samoin kuin kirjallisuuden kaanon myös menneisyys ideologisoitiin antamalla sille totutuista tulkinnoista poikkeavia painotuksia ja merkityksiä. Lapualaisoopperasta alkanut historian uudelleenmerkityksellistäminen jatkui näkyvästi ennen kaikkea Matti Rossin runotuotannossa. Mennyt näyttäytyi työväenluokan taistelun historiana ja kirjalliseen elämään liittyvät tekstit nostivat esiin tuon taistelun kannalta keskeisiä tapahtumia Espanjan sodasta lakkokamppailuihin ja ”luokkasodasta” siirtolaisuuteen. Nykyisyydessä yhä jatkuva kamppailu oikeutettiin liittämällä se osaksi kunniakasta traditiota, ja suhdetta menneisyyteen leimasi usko historian kehittymiseen lainmukaisesti kohti nykyisyydestä kumpuavaa tulevaisuuden tilaa, kommunismia.

 

Virve Raittinen

Tampere

 

Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Taisteluun taiteen puolesta!” 1970-luvun taistolaisen kulttuuriliikkeen kirjallinen elämä. Turun yliopisto, Kulttuurihistorian laitos, 1999.