Kenen joukoissa istut?

Hämeenlinnan poliittiset naisvangit

Kahdeksaa poliittista naisvankia rangaistiin vuoden 1933 toukokuussa vesileipärangaistuksella heti ensimmäisenä vankeuspäivänä, sillä he olivat käyttäytyneet huonosti matkalla Hämeenlinnan keskusvankilaan. Vaihdettaessa vankivaunua Toijalassa kahleissa olevat naiset äityivät laulamaan työväenlauluja niin, että uteliasta väkeä kerääntyi heidän ympärilleen. Ulkopuoliset sivustakatsojat huutelivat naisille ja jopa aplodeerasivat. Poliisi joutui lopulta ajamaan yleisön pois.

Vankeinhoidon suhtautumista poliittisiin naisvankeihin voi luonnehtia tuskastuneeksi. Minkälaiset ovat mahdollisuudet onnistua vangin parantamisessa, jos tämä ei pidä itseään syyllisenä tekemäänsä rikokseen eikä edes myönnä edustamaansa rikollisuutta olevan olemassa? Miten kohdella vankia, joka pyrkii horjuttamaan yhteiskunnan rakenteita ja vielä ylpeilee sillä?

Pro gradu -tutkielmani kohteessa, Hämeenlinnan keskusvankilassa vuosina 1924-1939, edellämainitut kysymykset nousivat keskeisiksi. Tarkastelin poliittisten naisvankien yhteisön sisäistä toimintaa vankilassa sekä vankeinhoidon ja vankilaympäristön asettamien rajojen vaikutusta vankeuteen.

Oikeushistorioitsija Lars Björnen mukaan valtiopetokset olivat maailmansotien välisenä aikana yleisimpiä poliittisia rikoksia. Tärkein lainkohta vasemmistojärjestöjä vastaan taisteltaessa oli RL 11: 4 §, valtiopetoksen valmistelu. Tätä pykälää käytettiin perusteena hyvinkin erilaisille rikoksille, joita olivat esimerkiksi kommunististen painotuotteiden säilyttäminen ja levittäminen, Neuvostoliitossa kouluttautuminen sekä SKP:n salaisten lähetysten, kirjeiden ja rahavarojen välittäminen.

Vuosina 1924 –1939 poliittisia naisvankeja oli Hämeenlinnassa noin 450. Yleisimmin tuomion pituus vaihteli vuodesta kahteen ja puoleen vuoteen. Sosiaalinen asema oli alhainen: kaikista Hämeenlinnan poliittisista naisvangeista kaikkiaan 85 % voidaan katsoa työväestöön kuuluneiksi. Iältään naiset olivat melko nuoria, sillä 65 % naisista oli vankilaan tullessaan 20 –35-vuotiaita. Nuorin vanki oli vankilaan tullessaan 17- ja vanhin 71-vuotias.

Poliittisten vankien vieraita odottamassa Hämeen linnan portilla vuonna 1934. Kansan Arkisto.

Poikkeuksellista – joskaan ei hämmästyttävää – oli hyvin korkea kirkosta eronneiden osuus: lähes 3/4 poliittisista naisvangeista ei tunnustanut mitään uskontoa. Avioitumisastekin oli matala, vain 26 prosenttia. Ikärakenteen lisäksi tähän lienee vaikuttanut se, että siviilivihkiminen tuli mahdolliseksi vasta vuonna 1929.

Kapinointi vankiyhteisön vahvistajana

1920-luvun jälkipuoliskolla poliittisia vankeja oli Hämeenlinnassa niin vähän, että he saattoivat viettää melko vapaasti aikaansa yhdessä. Vuosikymmenen vaihtuessa Suomen vankilat – myös Hämeenlinnan naisvankila – alkoivat monen eri tekijän yhteisvaikutuksesta täyttyä äärimmilleen.

Vankimäärän kasvaessa ja tilan vähentyessä Hämeenlinnan vankilassa alkoi syntyä tietynlainen kapinointikulttuuri. Passiiviinen vastarinta ilmeni ennen kaikkea työurakoiden alituksina (ks. taulukko).

Taulukko. Poliittisille naisvangeille annettujen kurinpitorangaistusten perusteet Hämeenlinnan keskusvankilassa 1924 – 1939.

Peruste	Rangaistusten lkm
laiskuus / työstä kieltäytyminen	1753
luvaton kontaktinotto vankitoveriin	83
luvaton laulaminen / metelöinti	78
tottelemattomuus / järjestyssääntöjen rikkominen	66
mielenosoituksellinen käytös	55
salakirjeet / salainen opiskelu	44
sähköttäminen	44
vankilaruuan väärinkäyttö	39
sopimaton käytös	35
vankilan omaisuuden turmelu	25
vehkeileminen / valehteleminen	12
vankilan päiväjärjestyksestä poikkeaminen	7
vartijan solvaus / vastustaminen	6
ikkunassa kiipeäminen	5
aiheeton kantelu / vartijan kutsuminen	4
keskinäinen riita / päällekarkaus	3
luvaton työ / työaineiden anastus	3
luvattoman esineen hallussapito	3
luvaton kontaktinotto tapaajaan	2
sekalaiset luvattomat teot	4
Yhteensä	2271

Lähde: HMA, Hämeenlinnan keskus- ja lääninvankilan arkisto, rangaistuspäiväkirjat 1924 - 1939.

Passiivisen vastarinnan järjestelmällisyyttä osoittivat myös poliittisten naisvankien kollektiiviset kurinpitorangaistukset. Ero kriminaalivankeihin oli selvä, sillä näitä rangaistiin yleensä yksittäin.

Noidankehä syntyi, kun vankilan johtokunta kovensi kurinpitorangaistuksia, mihin vangit reagoivat tekemällä vuorostaan entistä hitaammin työtä. Pahimmiksi katsotuille yllyttäjille järjestettiin erillinen kurinpito-osasto vuonna 1933. Samana vuonna vangit organisoivat näkyvimmän voimannäyttönsä, nälkälakon. 121 poliittisesta naisvangista 114 osallistui lakkoon, jonka tavoitteeksi ilmoitettiin vangeilta poistettujen oikeuksien palauttaminen. Sitkeästä kamppailusta huolimatta lakko ei johtanut toivottuihin tuloksiin.

Hyvä vanki vai hyvä kommunisti?

Naisvankien elämää määritti tiheä sääntöverkko. Sekä vankila että poliittisten vankien oma yhteisö asettivat normeja vangin käyttäytymiselle. Suurin ero normijärjestelmien välillä oli, että vankiyhteisön vaatimusten mukaan voimat piti suunnata selkeästi toista ryhmää, vankeinhoidon virkamiehiä, vastaan. Tämä selittynee vasemmistolaisen työväenliikkeen taisteludogmilla. Toisaalta tekemällä toinen ryhmä viholliseksi, luomalla ulkoinen uhka, saatettiin myös tiivistää alistetussa asemassa olevan oman ryhmän yhtenäisyyttä.

Kaikki poliittiset naisvangit eivät suostuneet noudattamaan ryhmän asettamia vaatimuksia. Tällaisten vankien osuus ei ollut kovin suuri, mutta heidän olemassaolonsa kertoo siitä ristiriidasta, jonka poliittinen vanki joutui vankilassa kohtaamaan.

Vankeinhoidon piirissä normeja ylläpitävät keinot ilmenivät lähinnä formaaleina sanktioina, kurinpitorangaistuksina. Poliittisen vankiyhteisön sanktiot olivat epäformaaleja, mutta henkisesti äärimmäisen raskaita: normien rikkomisesta seurasi painostusta, halveksuntaa ja pahimmillaan täydellinen toveriyhteisön ulkopuolelle sulkeminen.

Yhteisöstä eristäminen kävi toverikurista luopuneille vangeille niin raskaaksi, että johtokunta alkoi 1930-luvun alkupuoliskolla pitää näitä vankeja omana ryhmänään. Toisena pontimena toverikurista luopuneiden eristämiselle oli toive siitä, että muut seuraisivat näiden vankien esimerkkiä.

Kommunistien koulu

Michel Foucaultin mukaan vankila voidaan nähdä tilana kahden maailman, rikoksen ja oikeaan ja hyvään palaamisen välissä. Samalla vankila on paikka, jonka on tarkoitus mahdollistaa yksilön muuttuminen siten, että tämä voi palata yhteiskuntaan kunnon kansalaisena.

Poliittisten naisvankien kohdalla vankilan parannusvaikutus ei ollut kovin hyvä, sillä lähes 12 prosenttia poliittisista naisvangeista ehti palata vankilaan tutkittuna ajanjaksona. Luku olisi todennäköisesti huomattavasti korkeampi, mikäli mukaan olisi otettu toisen maailmansodan aikaiset turvasäilövangit.

Poliittisten vankien yhteisö toimi tehokkaana kilpenä vankeinhoidon edustamaa parannusajattelua vastaan luomalla kuvan vankilassa ahkerasti itseään sivistävästä ja vahvistavasta kommunistinaisesta. Vankila nähtiin vain välivaiheena matkalla uuteen taistoon.

Hanna Savolainen

Jyväskylä

Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan Tuomittu elämään. Poliittiset naisvangit Hämeenlinnan kuritushuone- ja keskusvankilayhteisössä 1924 – 1939. Jyväskylän yliopisto, Suomen historia. 2000.