Jussi Koivuniemi: Tehtaan pillin tahdissa. Nokian tehdasyhdyskunnan sosiaalinen järjestys 1870 –1939. Bibliotheca Historica 64, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2000. 263 s.

Tuttu sävel Nokian pillissä

Vuonna 1869 Knut Erik Idestam perusti puuhiomon Pirkkalan pitäjän Nokian kylään, ja pari vuotta myöhemmin perustettiin osakeyhtiö Nokia Ab. Tehtaan ympärille rakentui vähitellen paperitehdasyhdyskunta. 1800-luvun lopulla paikkakunnalle ulottui jo rautatiekin, ja vuonna 1904 Suomen Gummitehdas Oy:n kumitehdas siirtyi edullisen sähkön ja alhaisempien palkkakustannusten perässä Helsingistä Nokialle. Vuonna 1918 kumiyhtiö sai haltuunsa osake-enemmistön paperitehdas Nokiasta. Talvisodan kynnyksellä paikkakunnan kahdeksassa tehtaassa työskenteli jo 2 500 teollisuustyöntekijää. Kumiyhtiön tehdas oli tällöin työntekijämäärältään Suomen yhdeksänneksi suurin.

Jussi Koivuniemen keskeinen tavoite on kuvata väitöskirjassaan ”Tehtaan pillin tahdissa. Nokian tehdasyhdyskunnan sosiaalinen järjestys 1870 –1939” tämän puunjalostus- ja kumitehdasyhdyskunnan sosiaalisen järjestyksen muotoutumista ja muutosta. Hieman tarkentaen kyse on myös kansalaisyhteiskunnan syntymisestä paikallisyhteisössä. Kirjassa tarkastellaan monenlaisia asioita: taloutta, väestöä, elinoloja, ajattelutapoja ja politiikkaa. Pertti Haapalaa seuraten Koivuniemi kutsuu lähestymistapaansa sosiaalihistorialliseksi vuorovaikutusmalliksi. Haapalan lisäksi tekstissä ja viitteissä vilahtelevat usein nimet Risto Alapuro ja Pauli Kettunen. Aika harvoin kirjoittaja on eri mieltä heidän kanssaan, mitä voisi tietenkin jo sinällään pitää tutkimustuloksena tai metodin hyödyllisyyden mittarina. Koivuniemen kuvaamana Nokian tapaus tarjoaa kansalaisyhteiskunnan muotoutumiseen melko vähän uusia ulottuvuuksia.

Nokian tehdasyhdyskunnan keskustaa 1940-luvulla. Asiakkaat järjestäytyneenä jonoon ostaakseen tupakkaa Osuusliike Voiman myymälästä. Työväen keskusmuseon kokoelmat.

Kirjan ydin kiteytyy tehdaspaternalismin muutoksen kuvaukseen. Tehdaspaternalismi tarkoitti hierarkkista tehdashallintamuotoa, jossa työnantajan ehdottoman määräysvallan vastapainona oli jonkinlainen huoltovelvollisuus työntekijöitä kohtaan. Ideologiaan kuului, että työntekijän tuli olla tyytyväinen, mikäli kuuliaisen työsuorituksen vastapainoksi sai itselleen siedettävät elinolot. Tehdaspaternalismin tai sanan taakse kätkeytyvän vastavuoroisuuden myönteisiä puolia on kuitenkin helppo liioitella. Työnantajan harjoittamaa fyysistä väkivaltaa ja työntekijän mahdollisesti tuntemaa pelkoa kuvataan kirjassa ”isälliseksi” toiminnaksi, jossa ”työntekijän rikkoessa vähänkin tehtaan järjestyssääntöjä, saattoi hän tuntea patruunan kävelykepin kopautuksen selässään” (s. 38). Samaan ’yhteisön ristiriitoja lieventelevään’ tyyliin Koivuniemi kuvaa esimerkiksi suurlakon jälkeistä työväenliikkeen hajaannusta ja etenkin liikkeen uutta linjaa: ”Todennäköistä on, että uuden suunnan edustajat saivat ratkaisevan kannatuksensa nimenomaan vakiintumattoman kannattajakunnan piirissä, joka suurlakon innoittamana osallistui yhdistyksen kokouksiin. Tällöin mukaan tuli runsaasti paperitehtaan ulkopuolista nuorta työväkeä, joka ei ollut sisäistänyt yhdyskunnan paternalistista, sopuisaa henkeä.” (s. 106) Kansalaisoikeuksia oli toki helpompi niiden vaatia, joiden ei joka hetki tarvinnut juosta tehtaan pillin tahdissa.

Suurlakon lisäksi lukija löytää muistakin kansallisista tai kansainvälisistä ilmiöistä kiinnostavaa mikrotason kuvausta. Vuoden 1917 elintarvikepulan aikaan Nokialla nähtiin suorastaan nälkää. Syynä oli, että suuri osa väestä oli riippuvaista ostoviljasta. Yleislakon aikaiset työväen kaarteihin liittymiset Koivuniemi tulkitsee monien kohdalla joko työyhteisön sosiaalisesta paineesta johtuviksi tai palkan perässä juoksemiseksi. Sisällissodan aikainen punaisten valtakausi puolestaan päättyi Nokialla maaliskuun lopulla, kun punaiset kiiruhtivat valkoiset perässään kohti Tamperetta. Noin sata nokialaista kuoli sodassa, mutta erivärisiä terroritekoja oli vain vähän. Tässä Koivuniemi korostaa paikallisten johtajien maltillisuutta ja jonkinlaista tehdasyhdyskunnan keskinäiseen kunnioitukseen perustuvaa yhteisöllisyyttä. Näkemys on sopusoinnussa tekijän tehdaspaternalismitulkinnan kanssa. Kansallisestikin merkittävästä vuosien 1928 –1929 kumitehtaan lakosta kirja kertoo myös paljon mielenkiintoista.

Palkoista, työllisyydestä ja 1930-luvun lamasta kiinnostuneelle lukijalle Koivuniemi tarjoilee niin ikään paljon informaatiota. Vahinko vain, että tutkimuksen tämä osuus olisi kaivannut selkeämpää jäsentelyä. Etenkin jatkuva vertailu puunjalostusteollisuuden ja kumitehtaan välillä hankaloittaa palkanmuodostusmekanismien, yleisen palkkakehityksen ja -erojen hahmottamista. Vuoden 1931 valinta palkkaerojen kuvaajaksi kummastuttaa, koska tuolloin oltiin keskellä lamaa ja kumitehdaskin vähensi työvoimastaan 250 henkilöä. Koko maata ajatellen ja moneen muuhun alaan verrattuna nimellispalkkoja laskettiin Nokialla lamavuosina melko vähän, mutta ansiotasoon vaikutti myös toteutunut työaika. Lisäksi lukija jää pohtimaan, miksi Nokian tehtaan johto korotti vuokria ja joidenkin elintarpeiden hintoja vuosina 1930 ja 1931 samaan aikaan, kun muualla Suomessa ajauduttiin deflaatioon! Tämä huomioon ottaen systemaattisen reaalipalkkatarkastelun puuttuminen häiritsee aika lailla.

Edellä esitetyistä kriittisistä kommenteista huolimatta Koivuniemen väitöskirja on varsin kelvollista luettavaa. Ainakin tekijä osoittaa tuntevansa tutkimuskohteensa. Osa mahdollisista ongelmista liittyy pitkään tarkasteluperiodiin ja laaja-alaiseen näkökulmaan; yhdessä väitöskirjassa on yksinkertaisesti vaikea hallita niinkin erityyppisiä asioita kuin poliittinen tapahtumahistoria, sosiologinen teoria tehdasyhteisön toimintamekanismeista ja kansalaisyhteiskunnan muotoutumisesta tai kvantifioiva palkka- ja työllisyysanalyysi. Mutta toisaalta juuri tästä kunnianhimoisesta ”kokonaishistoriallisesta” otteesta johtuen on helppo arvata, että kirjasta tulee peruslukemistoa jokaiselle tehdasyhdyskuntien historiasta kiinnostuneelle. Tätä vielä edesauttaa, että Koivuniemi kirjoittaa sujuvasti ja hänen laatimansa kuviot ja taulukot ovat riittävän selkeitä ja helposti ymmärrettäviä.

Matti Hannikainen

Helsinki