Kai Ekholm: Kielletyt kirjat 1944 –1946. Yleisten kirjastojen kirjapoistot 1944 –1946. Things to Come. Jyväskylän yliopiston kirjasto, Julkaisuyksikkö (jakaja). Jyväskylä ja Lievestuore 2000. 300 s.

Se suuri puhdistus

”Kaikki kirjat, aikakauskirjat ja muut painotuotteet, joiden sisältö on tähdätty Neuvostoliiton etuja vastaan, poistetaan viipymättä kaupasta ja kirjastokäytöstä.”

Näin määrättiin ulkoasiainministerin 16. lokakuuta 1944, kuukauden verran välirauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeen, antamassa nootissa, ja jo neljä päivää aikaisemmin oli oikeusministeri Ernst von Born lähettänyt valtion kirjastotoimistolle samansisältöisen kirjeen.

Valtion kirjastotoimisto reagoi nopeasti ja lähetti kirjastoille 20.10. kiertokirjeen, jossa tarkemmin erittelemättä kehotettiin panemaan vapaaehtoisesti syrjään yleisön saatavilta sellainen kirjallisuus, jonka luonnetta ja sävyä Neuvostoliitto voi pitää itselleen vihamielisenä. Kolme päivää myöhemmin Suomen kustannusyhdistys pyysi kirjakauppoja poistamaan nimetyt, luetteloksi kootut teokset myynnistä. Samoihin aikoihin seuraavana vuonna kustannusyhdistys vielä täydensi poistettavien teosten valikoimaa. Näihin kahteen luetteloon sisältyi yhteensä noin 300 kirjaa.

Kirjastojen poistot jäivät siis kokonaan kunkin kirjaston oman harkinnan varaan, eikä nimenomaisia teoksia ohjeissa myöhemminkään mainittu. Tästä sekä kirjastojen erityisluonteesta – niissähän oli runsaasti myös sellaista kirjallisuutta, jota ei kirjakaupoista enää ollut saatavissakaan – seurasi, että kirjastoista poistettiin huomattavasti enemmän teoksia eli 1783 nimikettä. Keväällä 1958 opetusministeriö sekä kirjastoilta tulleiden aloitteiden että ilmeisesti myös lehtikirjoittelun rohkaisemana kumosi poistot jättäen kuitenkin voimaan tietyn rajoituksen: ”Sellaisia kirjoja, joiden sisällön on katsottava loukkaavan maahamme ystävällisissä suhteissa olevia vieraita valtoja, erityisesti naapurimaitamme, ei kuitenkaan ole pidettävä yleisön välittömästi saatavana, vaan on niitä annettava lainaksi ainoastaan tutkimustarkoituksiin kirjaston johtokunnan harkinnan mukaan.” Julkisuuteen ”kiellettyjen kirjojen” houkuttelevaksi katsottu aihe noiden rajoitusten vuoksi palasi myöhemminkin, laajimmin 1979 Helsingin Sanomissa.

Nyt tämä Suomen kirjahistorian omalaatuinen vaihe on saanut perinpohjaisen selvityksensä. Kai Ekholm on väitöskirjaansa koonnut poistettujen kirjojen luetteloiden lisäksi laajan ja kiinnostavan yleisenkin aineiston kirja- ja kirjastosensuurin olemuksesta ja käytännön sovellutuksista eräissä esimerkkimaissa.

Ekholm itse korostaa, että ”tapahtuma on heti alkuun syytä asettaa mittakaavaansa”. Tuota varaustaan hän ei kuitenkaan ole malttanut noudattaa: hän haluaa kovin mielellään liittää kirjojen poistamiset suomalaiseen ”itsesensuuriin”, jopa määrittelemään ne itsesensuurin peruskiveksi.

Ekholmin oma aineisto antaa kuitenkin myös aivan toisenlaisen tulkintamahdollisuuden. Kysyä voidaan jopa, oliko kysymyksessä lainkaan sensurointi, koska poistettavia teoksia ei nimetty eikä niihin ilmiselvästi kuuluvienkaan kirjojen kohtaloita jotakin vuoden 1945 tapausta (valvontakomission edustajat löysivät Raumalta kirjaston poistamia kirjoja lukitsemattomasta kaapista) lukuun ottamatta seurattu. Omasta kokemuksestani muistan myös, että esimerkiksi minua pikkupoikana kiinnostaneita Kaarlo Nuorvalan, Outsiderin ja Armas J. Pullan kirjakaupoissa kiellettyjä kirjoja oli aivan vapaasti saatavissa ainakin Porin ja Helsingin antikvariaateista.

Ekholmin selostukset kirjojen kieltämisestä kolmessa esimerkkimaassa, Yhdysvalloissa, kansallissosialistisessa Saksassa ja Neuvostoliitossa, olisivat muuten kaivanneet täydennyksekseen luvun siitä, mitä liittoutuneiden miehitysvaltojen edustajat tekivät kirjastojen aineistolle Saksassa kansallissosialismin romahdettua. Juuri se tilannehan olisi ollut läheisin vertailukohde Suomen tietysti paljon vaatimattomammille tapahtumille.

Vaatimattomia Suomen tapahtumat olivat sikälikin, että poistettujen teosten joukossa oli kovin vähän sellaisia joita oli syytä jäädä kaipaamaan muuten kuin kulttuurihistoriallisena tutkimuskohteena. Tämän osoittaa sekin, että tuosta aineistosta on myöhemmin otettu aniharvoja uusia painoksia. Ylipäänsä minusta on jokseenkin mahdotonta kuvitellakaan, että valtaosaa poistetuista teoksista olisi sodan jälkeisissä oloissa voitu pitää yleisesti saatavilla.

Ekholmin myös mainitsema hätävarjelun liioittelu osuu paremmin kohdalleen, sillä luetteloista löytyy tosiaan aivan huvittaviakin tapauksia. Olennaista minusta kuitenkin olisi korostaa kirjastonhoitajien ilmeistä pätevyyttä aineiston valikoijina myös tässä nurinkurisessa tapauksessa, siis kirjojen poistajina. Valtion kirjastotoimiston johtajaa Helle Kannilaa kohtaan taas tunnen huomattavasti suurempaa sympatiaa kuin Ekholm.

Eniten jäin kaipaamaan tietoja siitä, kuinka monta kappaletta kutakin kirjaa maan kirjastoihin ylipäänsä oli hankittu. Nyt saamme tietää vain että esimerkiksi Hitlerin Taisteluni ymmärrettävästi poistettiin lähes kaikista kirjastoista mutta että hänen erillisinä vihkosina julkaistuja ja etupäässä ruotsinkielisinä käännöksinä mainittuja puheitaan vain muutama. Oliko niitä ylipäänsä hankittu kirjastoihin? Oliko liioin hankittu vaikkapa Trotskin ruotsinnoksia tai, toisenlaisen esimerkin valitakseni, Outsiderin Karma-kirjoja, aikana jolloin dekkareita ei tiettävästi kirjastoihin juuri ostettu?

Oman värinsä teokseen tuovat otteet kirjastojen valikoimia tiukasti ohjailleen Arvostelevan kirjaluettelon kannanotoista ennen sotaa ja sodan aikana. Kommenteissaan Ekholm väsähtää kansallissosialismia käsitteleviin kirjoihin päästessään: luettelo ei hänen mukaansa suositellut sodan aikana eikä sen jälkeenkään (?) jyrkimpiä kansallissosialistisia teoksia, eikä arvostelija siksi (kursivointi minun) puoltanut esim. Yrjö Ruudun Liberalismi, fasismi, sosialismi -teoksen hankkimista, koska se korosti kansanvaltaisen sosialismin edistämistä. Pieniä virheitä on siellä täällä: pari hassuinta on osunut Tauno Karilaan kohdalle. Hänen teoksensa Kuolemaantuomittu majuri esiintyy nimellä Kuolemaantuomittujen naapuri, ja hänen tiliinsä on pantu myös Yrjö Karilaan tietokirja Pikku jättiläinen, joka poistettiin yhdestä kirjastosta.

Korostan kuitenkin, että Kai Ekholmin teos on kenelle tahansa sota-ajan kirjojen kohtaloista välittävälle kiehtovaa luettavaa ja että sen poleemisiin korostuksiin olen tässä vain vastannut poleemisesti minäkin. Erilaisista tavoitteistaan huolimatta se toimii myös eräänlaisena jatko-osana Kari Immosen suurisuuntaiselle perusteokselle Ryssästä saa puhua... (Otava 1987), joka antaa musertavan kuvan siitä, millaista Neuvostoliitto-kirjallisuutta Suomessa vuosina 1918 –39 julkaistiin ja millaista aineistoa 1944 – 46 siis poistettiin.

Risto Hannula

Helsinki