Bergholm Tapio: Kovaa peliä kuljetusalalla (III), Kuljetusalan ammattiyhdistystoiminta vuosina 1960 – 1990, Keuruu 2000

Kuljetusalan työläisillä hyvin kirjoitettu lähihistoria

Auto- ja ahtausalan sekä niihin liittyvien ammattien työntekijöiden ammattiyhdistystoiminnan historian kolmas osa hyvinvointi-Suomen rakentamisen vuosilta on ilmestynyt. Se on Tapio Bergholmin suuren tutkimusprojektin viimeinen osuus, ainakin tällä erää. Uutta tietoa tuottavasta, aiheen monipolvisuudesta huolimatta selkeästä ja hyvin kirjoitetusta kirjasta on syytä onnitella sekä Bergholmia että Timo Soukolaa.

Bergholm kuvaa taustaksi ay-liikkeen jakaantumista kahteen keskusjärjestöön varsin laajasti ja osin uusin painotuksin. Keskusjärjestösuhteet ovat muutoinkin laajemmin esillä kuin liittohistorioissa useimmiten, koska juuri tutkimusjakson alkupuolella keskusjärjestökoukerot – ja liittojen sidoksisuus niihin sopimustoiminnassaan – ovat keskeinen avain aikakauden ymmärtämiseen. Ay-liikkeen sisällä vallitsevat poliittiset virtaukset ja niiden kamppailu ovat myös hyvin esillä, mutta eivät korostetusti. Bergholmin näkemyksen mukaan ammattiyhdistystoiminnassa edunvalvonta (ja sen ankkurina työehtosopimustoiminta) ja sen suhteuttaminen aikakautensa mahdollisuuksiin on keskeisintä ja luo ay-liikkeelle olemassaolon oikeutuksen sekä jäsenten luottamuksen. Ja olennaiseen paneudutaan; muun muassa Suomen rakennemuutoksen kuvauksessa ja vaikutuksessa kuljetusaloihin 1960-luvulta 1990-luvun lamaan. Viennistä riippuvainen teollisuus-Suomi on saari, jolle kuljetusverkosto ja varsinkin satamat ovat elintärkeitä. Niissä on aina ollut aktiivista ammattiyhdistystoimintaa ja veret seisauttavaa painostusvoimaa.

Ay-liikkeen hajaannuksen aikaa kuvataan SAJ:hin suuntautuneen Suomen Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliiton (SAKT) näkökulmasta, joka muodosti alan järjestäytyneen työntekijäkunnan enemmistön. SAJ:n sisällä SAKT oli Bergholmin mukaan ”pikkujättiläinen” toiminnan dynamiikalla ja vaikutusvallalla mitaten.

Timo Soukola on tutkinut teoksessa satamatyön ja autoalan SAK:laista ammattiyhdistystoimintaa ay-hajaannuksen vuosina 1950-luvun lopulta 1970-luvun alkuun. Pääjoukon kulkiessa SAJ:n suuntaan, järjesti SAK alan työläisten toimintaa myös omissa riveissään, mutta oli altavastaajana. Satamatyöntekijäin liittoa (SL) perustettaessa kelpasivat mukaan myös 1940-luvun lopussa keskusjärjestöstä erotetut Suomen kuljetustyöväen liiton aktiivit, jotka usein kannattivat kansandemokraatteja. Tämä suuntaus olikin enemmistönä jäsenistössä ja vihdoin myös toisessa edustajakokouksessa vuonna 1966, pahimman paperijärjestöpelin jäädessä historiaan. Suomen auto- ja kuljetustyöntekijäin liitto (AKL) toimi autoalan SAK:laisena rinnakkaisliittona koko 1960-luvun. Työehtosopimustoiminta – ay-liikkeen tärkein alue – oli monimutkaista peliä liittojen kilpaillessa keskenään paitsi sopimisesta myös jäsenistä, ja tilanteesta hyötyi ensi sijassa työnantajapuoli; rasitteena heille tosin oli epätäydellinen työrauha. Soukolan ilmaisu on selvää, ja hänen osuutensa luontuu hyvin kirjan kokonaisuuteen.

AKT sai nykyisen muotonsa alan eheytyskokouksessa 1970, jossa AKL ja SL yhdistettiin suurempaan liittoon, SAKT:oon, ja siitä puolestaan tuli keskusjärjestö SAK:n jäsen. Liitto lähti välittömästi tuntuvaan kasvuun, vaikka sisäinen eheys kärsi sekä henkilökemiaongelmista että vahvasti erilaisista työehtolinjauksista, jotka johtivat katkeriin ja liittoa jakaviin työtaisteluihin mm. satamissa.

Monentasoiset ammattiyhdistyspoliittiset näkemyserot, mutta myös henkilökysymykset liittoa selvällä enemmistöllä johtaneen sosialidemokraattisen ryhmän sisällä johtivat puheenjohtajavaihdokseen: Risto Kuisma syrjäytti Martti Veirton vuonna 1978. Bergholm kuvaa tapahtumaketjun poikkeuksellisen suorasukaisesti - liittohistorioissa kokemattomalla tavalla - samoin kuin puheenjohtaja Kuisman myöhemmät vaiheet alkoholiongelmineen 90-luvun alussa.

AKT oli kokoaan vaikutusvaltaisempi liitto myös ”SAK:laisessa perheessä”, monien keskusjärjestövaikuttajien mielestä ajoittain perheen kauhukakara. Kuisman aikana, yhteiskunnallisesti otollisessa kehitysvaiheessa, AKT:tä nosti kehä: räväkkä edunvalvonta – kasvava jäsenmäärä – luottamusmiesorganisaation vahvistuminen – kansainvälisesti ja kansallisesti solidaarinen ay-tietoisuus – räväkkä edunvalvonta. Kovassa karusellissa on vauhtisokeuden vaara, kuten Kuisman henkilöhistoria osoittaa ja Bergholm hyvin kuvaa.

AKT:n järjestämiskentän keskeinen kysymys on alan palkkauksen suhde teollisuuden keskituntiansioihin, kun alalle on ominaista kiinteäpalkkaisuus ja teollisuudessa ennen vuotta 1990 oli sopimuskorotusten lisäksi vaihtelevasti ns. liukumaa. Autoliikenteessä on ollut jälkeenjääneisyyttä, jota on menestyksellisesti korjattu sekä työtaisteluin että liiton kannalta hyväksyttäviä ansiokehitystakuita keskusjärjestösopimuksiin rakentamalla. Historiateoksen kattamalla ajanjaksolla onkin tavoitteen tahdissa suurin piirtein pysytty.

Lähdeaineisto on laaja ja viitteet selkeitä. Sivuja on yli kuusisataa ja formaatti tuo mieleen tiiliskiven. Silti uskon kirjan kuluvan historianharrastajien lisäksi alan ammattiyhdistysaktiivien käsissä, jonne liittohistoriat ensi sijassa kuuluvatkin.

Jyrki Helin

Helsinki