Kari Teräs: Arjessa ja liikkeessä. Verkostonäkökulma modernisoituviin työelämän suhteisiin 1880 –1920. Bibliotheca Historica 66, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2001, 422 s.

Arjessa ja liikkeessä

Turun historian laitoksella opiskellut ja siellä tutkijana ja assistenttina työskennellyt Kari Teräs tutkii väitöskirjassaan työelämän suhteiden ja ammattiyhdistysliikkeen historiaa uudenlaisesta näkökulmasta. Miten ammattiyhdistysliike muokkasi ja uudisti työläisten arkipäivää 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomessa, on tutkimuksen keskeinen kysymys. Tutkimus kuuluu työväenhistorian ja arkipäivänhistorian alaan ja on otteeltaan mikrohistoriallinen.

Kari Teräksen tutkimusotteessa on suuri arvo siinä, että hän on lukenut perinteisiä ammattiyhdistysliikkeen lähteitä uudella tavalla ja selvittää tutkimuksessaan perusteellisesti työläisen elämää työpaikalla. Miten aatteen palon saaneet työläismiehet yhdistivät arjen ja työn? Johtavan ammattiyhdistysaktiivin E. K. Louhikon käyttäminen ”kertojana” tuo oivallisesti inhimillisen näkökulman tutkimukseen.

Otsikot Arjessa ja Liikkeessä jakavat Kari Teräksen tutkimuksen kahteen päälukuun.

Arjessa -luvussa työläisten vapaa-aikaa kuvataan verkostojen ja lähinnä miesverkostojen avulla. Toinen teema on työpaikan arjen tason kuvaaminen siitä näkökulmasta, miten työnantajat ja työtoverit yrittivät ja onnistuivatkin tekemään työläisistä kurinalaisia ja tehokkaita.

Liikkeessä -luvun sisältöä hallitsee ammattiosaston tarkastelu verkostona. Mitä ammattiosasto kollektiivina velvoitti jäseniltään? Miten ammattiosaston tai työpaikan säädöksiä ja moraalia voitiin kiertää tai ylittää? Arkipäivän politiikan soveltaminen käytäntöön ei ollut ongelmatonta. Mutta vähitellen tämän sitkeän työn tuloksena kehkeytyi työehtosopimustoiminnan perusmalli. Toinen luku ja ammatillisen järjestäytymisen historia saa tutkimuksessa määrällisesti suuremman painoarvon. Työväenhistorian lähdeaineisto osoittautuu hyvin käyttökelpoiseksi arkipäivänhistorian tutkimukseen.

Miten arki ja ammattiyhdistysliike sitten kohtasivat aikana, jolloin ammatillisen liikkeen vaikutus oli vielä erittäin vähäinen? Miten ihmiset verkostoituivat ja mikä merkitys ammatillisilla järjestöillä oli ihmisten elämässä?

Työyhteisö on yksi ihmiselämän tärkeimpiä yhteisöjä ja verkostoja. Teräksen tutkimuksen värikkäimpiä kohtia on kuvaus siitä, miten työyhteisö käytti valtaa, kun nuori työmies otettiin eri rituaalien kautta sen jäseneksi. Ammattiin ja ammattimiesten verkostoon kuulumisen rituaalit ja riitit koskivat työhön oppimista ja työpaikalla käyttäytymistä. Nykyajan termeillä puhuttaisiin selvästi työpaikkakiusaamisesta ja henkisestä väkivallasta. Työkaverit saattoivat esimerkiksi puhua ammattislangia, jotta nuori tulokas ei ymmärtänyt mitä tehtäviä hän sai. Slangi vahvisti ammattimiesten yhteisöllisyyttä ja sen hallinta oli tärkeä työhön oppimisen muoto – mutta tätä taitoa vanhemmat työntekijät eivät aivan heti nuoremmille opettaneetkaan. Kesti jonkin aikaan ennen kuin uusi kaveri telakalla sai tietää mitä ”senkkaus, seevaus tai joklaus” olivat. Teräksen mukaan työyhteisö annosteli ammatin sosiaalisia normeja niin, että tulokas sai vuorotellen kokea häpeää ja kunniaa. Työyhteisö simputti mielellään nuoria työntekijöitä, jotka joutuivat myös raskaimpiin töihin.

Tampere – Jyväskylä rautatien Pönttövuoren tunnelityömaa 1913. Työväen keskusmuseon kokoelmat.

Yksi alkuaikojen työyhteisöön liittämisen riitti oli viinan tarjoamisen pakko. Tämän asian Teräs toteaa muuttuneen tutkimusaikavälillä: uusi työntekijä tarjosikin viinan sijasta kahvit. Raittiusliikkeellä ja järjestäytymisellä oli tässä muutoksessa tärkeä rooli. Ammattiosastot saivat vaikutusvaltaa tuntemalla työläisten elämäntapoja ja saivat sananvaltaa jopa työntekijöiden valinnassa. Tunnetut työmaajuopot erotettiin ammattiosastosta, ja he saattoivat joutua alan työnantajien listoilla ”virkakieltoon”.

Lukija jää miettimään sitä, että mitä muita suuria muutoksia työpaikkakulttuurissa ja järjestäytyneiden työntekijöiden arjessa tapahtui tutkimusaikavälillä? Kari Teräksen tutkimusperiodi on pitkä, jotta muutosta voidaan havaita. Mikä niistä oli tärkein? Tämä kysymys tuntuu joskus hukkuvan, sillä tutkimus keskittyy äärimmäisen tarkasti itse substanssiin eli työelämän suhteiden modernisoitumisprosessiin. Mutta mistä lähdettiin 1880-luvulla ja mikä oli tulos 1920-luvun alkuun mennessä?

Mielestäni tutkimusperiodin alkupuolella oli kysymys siitä, että Suomen harvalukuisia tehdastyöpaikkoja johdettiin paternalistisesti. Tehdas oli isäntävallan alla ja ikään kuin omistajansa oman talouden jatke, jossa vallitsi tietty sosiaalinen hierarkia. Työntekijä ja hänen palkkansa määriteltiin perheen koon ja sen tarpeen mukaan: perheenhuoltajat ja miehet saivat parempaa palkkaa kuin yksinäiset henkilöt ja naiset/nuoret/lapset. Työsopimukset ja palkat määräytyivät täysin yksilöllisten periaatteiden mukaan. Tämän käytännön muuttaminen tehtaissa ja suurilla työpaikoilla, aluksi kirjapainoissa, oli huomattava murros. Se, että samat palkkaedut koskivat yhden asemasta useita työntekijöitä oli ammatillisen liikkeen merkittävä saavutus, kun Suomi siirtyi teollisuuskapitalismin aikaan. Tutkimusperiodin loppuvaiheessa 1920-luvun alussa voi sanoa, että jokainen palkkatyöläinen löysi jo halutessaan itselleen ammattiliiton, joka pyrki esittämään työnantajille paitsi paikallista myös valtakunnallista työehtosopimuksen mallia. Tutkimusperiodi on tärkeä, sillä näiden neljän vuosikymmenen aikana työelämän suhteet alkoivat modernisoitua, kuten tutkimuksen otsikko asian hyvin tiivistää. Tämä on Kari Teräksen tutkimuksen tärkeintä antia.

Ammatillisella liikkeellä oli työehtoihin omat mielipiteensä, jotka se toi ilmi. Ammatillisen liikkeen ja työnantajien välillä käytiin vakavaa keskustelua mm. siitä, missä muodossa työtä tulisi tehdä, tunti- vai urakkatyönä. Tämä keskustelu on tutkimuksen laajimmin käsitelty yksittäinen aihe. Järjestäytyneet työntekijät kannattivat tuntityötä mm. siksi, että tuntipalkkoja oli helpompi vertailla keskenään kuin urakkatyötä. Tuntipalkkasysteemi oli järjestäytyneiden mukaan periaatteena tasa-arvoisempi kuin urakkatyö. Työnantajien suosimassa urakkatyössä työntekijät kilpailivat toistensa kanssa työn hinnalla ja tehokkuudella. Siinä yksilön henkilökohtainen suoritus korostui, mikä oli työnantajien mieleen: se oli heidän mukaansa modernia yrittäjähenkisyyttä. Molemmat järjestelmät löivät järjestäytyneiden vastustuksesta huolimatta itsensä läpi. Urakkatyötä tehtiin mielellään, koska siinä pääsi kunnollisiin ansioihin.

Teräksen tutkimuksen tulos on, että (miehinen) ammattiyhdistysliike oli tiukasti kiinni arkipäivässä eri verkostojen kautta. Ammattiosastoilla oli merkitystä työsuhteiden ja työolojen uudistamisajatusten tiedonvälittäjinä. Ammattimiehet saattoivat ajaa epämuodollisissa porukoissa yksimielisesti työehtojen parannuksia. Ammatillinen liike oli alkuvaiheessaan hyvinkin spontaania ja luovaa toimintaa, liikkeelle lähdettiin jonkun yksittäisen epäkohdan takia ja mukaan saatiin runsaasti ei-järjestäytynyttä väkeä. Kari Teräksen tutkimus osoittaa, että paikalliset sopimiset ja joustot – nykyajan muotitermit – eivät ole uusia ilmiöitä palkkatyön historiassa, vaan itse asiassa ammatillisen liikkeen lähtökohta. Työläiset joustivat usein niin kauan kunnes pinna katkesi tai tietoa toisenlaisesta käytännöstä saatiin mm. ammattiosaston kautta.

Työläiset olivat erittäin ammattikuntatietoisia, asia, jolle ammattiosaston toiminta oli alisteista. Järjestäytymättömät ja suhdannejäsenet olivat ammatillisen liikkeen alkuaikoina tärkeä osa liikettä. Teräs kuvaa ammattiosastoa kestikievariksi ja majataloksi, jossa ajoittain kävi runsaasti väkeä. Tämä järjestörakenne oli kuitenkin toiminnan suuri ongelma: vierailijoiden solidaarisuuden varaan ei voinut luottaa ja jäsenmaksutulot olivat epävarmoja.

Ammattiosastot löysivät työelämän suhteissa paikkansa. Tavoite oli luonnollisesti ihanteellinen, että kaikki työläiset olisivat järjestäytyneitä. Tätä tavoitetta ammattiosastot pyrkivät edistämään vaatimalla ”closed shop” eli suljettujen työmarkkinoiden järjestelmää, jonka mukaan etusija työhön oli järjestäytyneillä työntekijöillä. Työnantajat saattoivat suostua tällaiseen menettelyyn, sillä se takasi hyvän työvoiman saannin ja työrauhan. Tämä lainvastainen menettely saatettiin kirjata jopa työehtosopimukseen.

Kari Teräs esittää tutkimuksessaan uutta tietoa ammatillisen liikkeen institutionalisoitumisesta työpaikoille. Ammattiosastot loivat aluksi luottamusmiesjärjestelmän jäsenmaksujen ja palkkatietojen keräämistä varten. Työsuojelulainsäädäntö tuli tässä liikkeen avuksi: se vakiinnutti työlainsäädännön puitteissa luottamusmiesten ja samalla myös ammattiosastojen asemaa työpaikoilla ohi työnantajien päätösvallan.

Kari Teräksen tutkimus on erittäin kunnianhimoinen ja ansiokas. Siitä huolimatta jäin kaipaamaan esimerkiksi analyysiä eri sukupuolten ja naimisissa olevien/naimattomien erilaisesta asemasta arjen ja työelämän verkostoissa. Kirjan upeat naisten työkuvat ovat lupaavia, mutta valitettavasti niitä ei tekstissä juuri käsitellä. On totta, että naisten arki ja verkostot olivat erilaisia kuin miehillä eivätkä ne tulleet kirjatuiksi lähteisiin yhtä hyvin kuin miesten toiminta. Mutta tämän asian pohtiminen olisi ollut useissa kohdin paikallaan, esimerkiksi kun kuvataan työläisten ruokatuntien viettoa. Varhaisista kuvauksista on jäänyt mieleen sellainen kuva, että työläisvaimot kävivät ruokatunneillaan kotona imettämässä lapsiaan tai lapsi tuotiin hänelle imetettäväksi. Eikö tällaisesta käytännöstä ollut verkatehtaissa enää mitään jälkeä? Miten ja mikä taho, työsäännöt, ammattiosasto vai lastensuojelu, sai nämä naiset kuriin?

Marjaliisa Hentilä

Espoo