Naurava työläinen, naurettava työläinen. Näkökulmia työväen huumoriin. Toim. Joni Krekola, Kirsti Salmi-Niklander ja Johanna Valenius. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura. Gummerus, Saarijärvi 2000. 219 s.

Nauru ei teitittele

Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran julkaiseman ”naurukirjan” yhteinen nimittäjä löytyy työläisen naurusta; naurua, huumoria ja humoristisuutta peilataan suhteessa työväestöön. Kirja on sekä nauruteemaan liittyneen kesäseminaarin alustustekstien että myöhemmin aiheesta kirjoitettujen artikkeleiden kokoelma. Tekstien yhdistävänä tekijänä on ainakin nauru ja ilottelu arjen erikokoisille helveteille – oli kyseessä sitten herroja tai karuja raatamisen paikkoja.

Teksteistä vastanneet tutkijat ovat tehneet hyvää ja perusteellista työtä. Näkökulmat eroavat kuitenkin sen verran toisistaan, että kantavien ja yksioikoisten humorologisten johtopäätösten tekeminen koko naurettavasta paketista tuottaa vaikeuksia.

Huumorin tutkimukseen on sinänsä syytä suhtautua vakavasti, mutta jo sanat ”nauru” tai ”huumori” vetävät monen suuta iloiseen virneeseen. Paradoksi tämäkin: asiallinen tutkimus karkottaa usein naurun ja huumorin kauemmaksi, koska ne saattavat häiritä uskottavuuden vaikutelmaa.

Huumoria ja huumorintajua koskevat tutkimukset lähtevät usein myös erilaiselta ponnistusalustalta: toisten huvittamisen tutkiminen on yksiselitteisempää kuin esimerkiksi huumorintajun tutkaileminen ihmisen ominaisuutena, kuten mm. poliisipäällystön huumoria tutkinut Paavo Kerkkänen muistuttaa.

Moniulotteisuus ja -tieteellisyys onkin huumoritutkimuksen niin rikkaus kuin riesakin. Yhtä ainoaa tulkintaa myös naurun ja huumorin yhteiskunnallisille tarkoitusperille on vaikea löytää. Naurava työläinen, naurettava työläinen -kirja tuokin hyvin esiin laajan kirjon esimerkkejä, joissa huumori on toiminut jaksamisen apuna, pelon ja paineen purkajana, ryhmäyttäjänä, vallan välineenä ja hervottomana rentouttajana. Huumoria ja naurua riittää siis moneen lähtöön ja monenlaiseen tutkimiseen.

Papeille, mammonalle ja tekopyhyydelle on jaksettu nauraa satoja vuosia. T. Lindqvistin pilakuva vuodelta 1953. Työväen keskusmuseon kokoelmat.

Kustaa H. J. Vilkunan artikkeli säätyläisten ja rahvaan välisistä huumorieroista todistelee hyvin siitä seikasta, että mistään tuoreesta ilmiöstä ei ole kysymys. Jo esiteollisen ajan kansanhuumorissa oli esillä herravihaista, todellisuutta ja yhteiskuntajärjestelmää nurinpäin nuljauttavaa huumoria – samoja teemoja kuin myöhemmässäkin työväenhuumorissa.

Esimerkkejä nurinpäin kääntävästä huumorista voi etsiä vieläkin kauempaa. Ainakin itselleni tuli mieleen venäläisen akateemikon Dmitri Lihatsevin esseet muinaisvenäläisestä huumorista. Lihatsevin havainto oli, että liian todelliset tapahtumat eivät välttämättä muutu aina naurumaailmaksi. Todellisia menetyksiä ja yhteiskunnallisia onnettomuuksia ei voi välttämättä kuvata huumorin keinoin. Huumoria ja naurua syntyy, kun vastassa on jotain epäaitoa, valheellista ja väärennettyä. Sääty-yhteiskunnassa tosin sitäkin lajia oli tarjolla yllin kyllin.

Tuota samaa problematiikkaa pohdiskelin Anne Heimon artikkelia lukiessa. Heimo tutkii sammattilaisten muistoja 1918-tapahtumista ja tutkailee artikkelissaan, mikä sammattilaisia noissa tapahtumissa oikein nauratti. Itse tapahtumien aikaan nauru taisi olla aika kaukana. Raaka todellisuus ei sellaisenaan synnytä huumoria. Huumori ja nauru tulevat luonnollisena varoventtiili-ilmiönä usein pelon, ahdistuksen ja stressin seurauksena. Heinon haastattelukokemuksetkin kertovat siitä todellisuudesta, että erityisesti ne henkilöt, jotka pystyvät itse stressaavissa tilanteissa tuottamaan huumoria, selviytyvät paremmin ja pystyvät helpottamaan kokemuksiaan kuin ne, joiden huumorin käyttö ilmenee lähinnä toisen huumoriin reagointina.

Osuusliike Voiman osuusjuhlien yleisö hymyilee niin että näyttämölle asti roiskuu M. Heiskasen esiintyessä vuonna 1960. Työväen keskusmuseon kokoelmat.

Useissa kirjan artikkeleissa tutkaillaan työläisen naurua viihteen näkökulmasta: iltamista, elokuvista, iskelmistä ja tv-sarjoista. Näiden artikkelien näkökulmissa nauretaan edelleenkin erisorttisille herroille ja käännetään asioita nurinpäin, mutta osataan myös itselle nauramisen jalo taito ja karnevalistinen tyhjännauraminen, jolle osataan jo antaa arvoa sen vapauttavan ja rentouttavan vaikutuksen vuoksi.

Päällimmäiseksi näistä ”viihdeartikkeleista” jää ainakin se kestävä havainto, että totinen asiallisuus, virallisuus ja tiukka kontrolli tarjoavat taatusti aina hyvää tilaa komiikalle. Työläiselle ja palkanansaitsijalle kaikenmaailman tiukkapipot tarjoavat jatkossakin varman naurun paikan. Naurua riittää vieläkin pitemmälle, jos mukaan voidaan liittää kielellistä näppäryyttä, kiellettyjä ja salattuja aineksia sekä karnevalistista kyseenalaistamista. Silloin ei vapauttavaa naurua pidättele mikään!

Vesa Karvinen

Jyväskylä

Kirjoittaja on toimittaja ja naurukouluttaja