Mayme Sevander: Vaeltajat. Siirtolaisuusinstituutti, Turku 2000. 249 s.	Kalle Ranta: Arpi korvassa ja sydämessä. Muistelmia ja mietelmiä myrskyisän vuosisatamme historian pyörteissä tuhlatusta elämästä. WSOY, Juva 2000. 455 s.	Stéphane Courtois et al: Kommunismin musta kirja. Rikokset, terrori, sorto. WSOY, Juva 2000. 863 s.

Karjalan kuumeesta kommunismin mustaan surmaan

Kommunismin mustan kirjan mukaan kommunistisen ideologian nimissä tehtyjen rikosten uhreina kuoli viime vuosisadalla noin 100 miljoonaa ihmistä. Tästä johtuvia inhimillisiä kärsimyksiä on hyvin vaikea käsittää. Maailmanlaajuisen ja ”lyhyen 1900-luvun” pituisen tilinpäätöksen ohessa on siksi mielekästä lukea yksittäisten ihmisten kohtaloista kommunismissa.

Henkilökansio Karjalan entisestä puoluearkistosta. Eila Lahti-Argutinan teoksen liitteenä.

Vaikka Kommunismin mustassa kirjassa puhutaan Suomesta hyvin vähän, Neuvosto-Venäjän kansallisuuksien mereen hukkuneiden suomalaisten kohtalot olivat usein kovia. Eila Lahti-Argutina on koonnut tähän mennessä kattavimman luettelon uhreista otsikolla ”Olimme joukko vieras vaan: venäjänsuomalaiset vainouhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun” (Siirtolaisinstituutti 2001).

Karjalaan siirtyneiden suomalaisten joukossa Kalle Ranta (1919 –2001) ja Mayme Sevander (s. 1923) ovat selviytyjiä. Luotuaan hankaluuksista huolimatta menestyksekkäät työurat Neuvostoliitossa molemmat emigroituivat jälleen, Sevander Yhdysvaltoihin venäjää opettamaan ja Ranta Suomeen eläkepäiviä viettämään. Rannan värikkäät ja sujuvat muistelmat kertovat kulttuurielämästä, journalismista ja ystävyyspolitiikasta sekä siitä, miten neuvostojärjestelmän sisällä oli mahdollista menestyä. Sevanderin uuttera tutkimustyö selvittää laajemmin amerikansuomalaisuuden, radikalismin ja Karjalan tuhoisaa kolmiyhteyttä.

”Karjalan kuume” tempaisi 1930-luvun alussa noin 6000 amerikan- ja kanadansuomalaista toivioretkelle Karjalan sosialismia rakentamaan. Syyt lähtöön olivat ideologisia: huolimatta lamasta vain 30 % siirtolaisista oli lähtöhetkellä työttömänä. Sevanderin isä Oscar Corgan oli johtanut New Yorkissa Karjalan tekninen apu -järjestöä, joka värväsi etenkin ammattitaitoisia työläisiä matkaan. Heistä kuudesosa menehtyi Karjalassa vainon vuosina. Oscar Corgan sai luodin niskaansa muiden mukana. Vaino tuntuu erityisen epäoikeudenmukaiselta, koska monet siirtolaisista olivat ylittäneet valtameren jo toiseen kertaan, myyneet omaisuutensa ja rakentaneet vilpittömästi uutta utopiaa punaisessa Karjalassa.

Meyme Sevander kirjoittaa Karjalaan siirtyneen kansansa historiasta jo neljättä teostaan. Ensimmäinen suomeksi ilmestynyt Vaeltajat sijoittuu muistelmien ja tutkimuksen välimaastoon. Sen tavoitteena on ollut selvittää kaikkien Karjalaan siirtyneiden amerikansuomalaisten kohtalo. Inhimilliset tragediat heräävät kirjassa todistamaan vuosikymmenten vaikenemisen ja häpeän taakkaa. Karjalasta takaisin Amerikkaan palanneita pidettiin radikaalipiireissä Neuvostoliiton pettureina – Karjalaan jääneitä puolestaan kansanvihollisina ja Suomen ohranan agentteina.

Sevanderin oma elämäkerta kulkee suomalaiskollektiivin kertomusten rinnalla. Varsinkin lapsuudenmuistelmat 1930-luvun Karjalasta ovat kiehtovaa luettavaa. Elintason romahdusta kuvaavat hyvin asumisolot: vuonna 1983 Sevandereilla juhlittiin, koska uusi asunto vastasi vihdoinkin mukavuuksiltaan Amerikkaan jäänyttä. Silti amerikansuomalaiset ammattilaiset olivat Karjalassa etuoikeutettu ryhmä paikallisiin ja Suomen rajaloikkareihin verrattuna. Sevanderin mukaan siirtolaisten ponnistuksilla oli vaikutusta Karjalan talouden ja kulttuurin kukoistukseen ennen vainon vuosia: ”Jos sosialismin toteutuminen olisi riippunut näistä suomalaisista siirtolaisista, sosialismi olisi toteutunut ja onnistunut.” Pelko alkoi varjostaa elämää vuodesta 1935 alkaen. Kirjan loppuun on koottu luettelot amerikansuomalaisista stalinismin uhreista sekä työarmeijassa ja sodassa menehtyneistä.

Yksityiskohtaisuus on Sevanderin Vaeltajien ansio, mutta ulkopuoliselle lukijalle nimien ja kohtaloiden rönsyily on välillä uuvuttavaa. Kirjoittaja viittaa usein alan tutkimuskirjallisuuteen mutta huomauttaa, ettei hän ole historiantutkija. Kirjan aihe on siksi kiinnostava, että tekstin hiomattomuuden antaa mielellään anteeksi. Sen sijaan on vaikea ymmärtää, miksi sen sekaan on sulkeisiin jätetty kirjan toimittajan asiattomia huomautuksia.

Kieroon kasvanut sosialismi

Kalle Ranta oli jäänyt orvoksi jo Kanadassa, josta hän siirtyi sittemmin teloitetun setänsä matkassa Karjalaan. Kansanvihollisen leimasta, sielunsa arvesta huolimatta Ranta pääsi opiskelemaan pedagogiseen korkeakouluun. Sota passitti miehen Kuusisen kansanarmeijaan upseeriksi, jatkosota sekä viihdytys- että Tuure Lehénin johtamiin suomalaisiin propagandajoukkoihin. Tulevaisuuden kannalta tärkeintä oli NKP:n jäsenyys, jota ilman ei neuvostomaan ”ruosteisessa valesosialistisessa uraputkessa” edetty.

Välirauhan solmimisen jälkeen Ranta lähetettiin Suomeen Itämeren sukellusveneprikaatin tulkiksi. Komennus jatkui Porkkalan vuokra-alueella vuoteen 1949, jolloin lupaava upseerin ura katkaistiin kansallisuuspoliittisista syistä. Suomesta Rantaan tarttui järjestelmäkriittisyyden siemen, joka nakersi ”kieroon kasvanutta sosialistista maailmankuvaa”. Kuvaukset sodanjälkeisestä Suomesta ovat kiinnostavia mutta jollain tavalla kivuttoman ystävyyspolitiikan sävyttämiä. Suomenkielinen tulkki ei edes valvontakomission palveluksessa saanut osakseen venäläisiin kohdistunutta korrektia katkeruutta. Sotakorvaukset Ranta tulkitsee pitkällä tähtäimellä suomalaisen hyvinvoinnin rakentamiseksi.

Kalle Ranta palasi pariksi vuodeksi Suomeen TASSin kirjeenvaihtajaksi 1965, mutta varsinaisen elämäntyönsä hän teki Petroskoissa suomentajana, lehtimiehenä ja Karjalan television palveluksessa. Ystävyyspolitiikan vaaliminen Suomeen päin ja aikanaan elämänuraksi kaavailtu kulttuuriharrastus kasvoivat korkoa kirjallisuuslehti Punalipussa, vuodesta 1982 lähtien päätoimittajana. Glasnostin ja Stalin-kriittisyyden aallossa julkaistu Inkeri-numero herätti inkeriläisten kansallistunteen ja sai Suomessakin ansaittua huomiota.

Ranta uskoi vielä Gorbatshoviin ja tämän mahdollisuuksiin uudistaa kieroon kasvanutta sosialismia. Järjestelmästä hyötyvä puolue-eliitti, jota Ranta kautta kirjan arkarasti suomii, ei ollut valmis uudistuksiin. Suomalaistuneen Rannan johtopäätös sosialistisesta kokeilusta on tyly: Venäjä olisi ilman lokakuun vallankumousta nykyään kehittynyt hyvinvointivaltio.

Musta kommunismi

Traagiset elämänkohtalot saavat tilaa myös Kommunismin mustassa kirjassa mutta vain terrorin ja rikosten todisteina aina puuduttavuuteen asti. Ranskalais-itaeurooppalaisen tutkijaryhmän kohuttu tutkimus arvioi kommunismia lähtökohtanaan inhimilliset uhrit, joita perusteltiin utopian toteuttamisella. Näkökulma on kapea mutta kieltämättä tehokas. Tässä on tulos, vaikka kommunistien pyrkimykset olisivat olleet kuinka yleviä. Kommunismin selittämiseen ilmiönä Musta kirja ei paljon eväitä anna.

Tekijät mainitsevat tutkimuksensa väkivaltaisen viime vuosisadan välitilinpäätökseksi. Pyrkimys kaikkien kommunistimaiden mahduttamiseen yksiin kansiin tuo osuuksiin väistämättä epätasaisuutta. Mustan kirjan Neuvostoliittoa koskeva osuus on hyvin dokumentoitua perustutkimusta, jossa todistetaan terrorin metodin isäksi Lenin. Tämä ei ole uusi tutkimustulos, mutta sitä ei liene aikaisemmin yhtä vakuuttavasti esitetty suomeksi. Yhä sosialismia liputtavien maiden kohdalla tutkijat ovat joutuneet tyytymään toisen käden lähteisiin ja emigranttien kertomuksiin, mitä ei vielä kannattaisi kutsua tutkimukseksi - jo senkin takia, että Neuvostoliiton tapauksessa kommunismin tuhot ovat osoittautuneet pakolaisten aikanaan kertomaa pahemmiksi.

Musta kirja on eri kielillä ilmestyttyään herättänyt paljon keskustelua ja kysymyksiä. Suomessa ovat älähtäneet ne, jotka kommunismin nimissä yhä tekevät politiikkaa, tutkijat ja journalistit, jotka ovat arvioineet teoksen tulkintojen kestävyyttä, sekä jokamiehet (niin, lähinnä miehet), jotka ovat pohtineet yksittäisten rivikommunistien syyllisyyden tematiikkaa. Kirjan voimakkaasti kantaa ottavien esipuheiden takia keskustelu on levinnyt alueille, joita kirjassa ei ensinkään tutkita. Fasismin ja kommunismin rinnastaminen olisi mielekkäämpää, jos kirjassa olisi luku Saksasta, maasta, jossa vallankumouksen piti marxilaisen luokkateorian mukaan puhjeta.

Puhuttelevinta Mustassa kirjassa on se, miten vähän kommunistidiktatuurit kautta viime vuosisadan ovat kunnioittaneet ihmishenkeä. Rationaalisuuteen, tieteeseen ja suunnitteluun vetoamalla saatiin aikaan mittaamatonta tuhoa. Terroria käytettiin tietoisesti omaa kansaa, jopa puoluejäseniä vastaan. Kirja syyllistää kommunistisen ideologian ja puolueet sen toteuttajina käytännössä. Tekijöiden suuri sanoma lukijoille lienee, että vallankumoukselliset ja nopeat muutokset yhteiskuntajärjestelmissä johtavat yksipuoluediktatuuriin. Mutta millaiseksi muotoutuu se länsimainen demokratia, jolle ei enää ole vaihtoehtoa?

Joni Krekola

Helsinki