Markku Kangaspuro: Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta. Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä 1920 –1939. Bibliotheca historica 60, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 2000. 402 s.

Punaisen Suomen autonomiataistelu

Markku Kangaspuron väitöskirja käsittelee Neuvosto-Karjalan itsehallinnollisen aseman kehittymistä sen synnystä toiseen maailmansotaan asti. Samalla hän tutkii laajemminkin neuvostojärjestelmän kansallisuuspolitiikkaa ja neuvostovaltaa. Näin hänen työnsä on tutkimus siitä, miten neuvostovalta levitti ja vakiinnutti valtansa periferiassa ja miten kansallisuuskysymykset jäsensivät erilaisia intressejä ja miten niitä käytettiin erilaisten päämäärien perusteluina.

Tarina alkaa Venäjän vallankumouksesta ja Suomen sisällissodasta. Venäjän ja Suomen sisällissodat nivoutuvat kiinteästi yhteen juuri (Itä-)Karjalassa, Suomesta tehtiin ensimmäinen sotaretki Karjalaan jo keväällä 1918 ja vielä Tarton rauhansopimuksen jälkeenkin, vuonna 1922, Vienassa eli Pohjois-Karjalassa syttyneessä kapinassa suomalaisilla oli suuri osuus. Kangaspuro osoittaa nyt, että samaan aikaan Suomen puolella syttynyt läskikapina oli Neuvosto-Venäjän vastaveto vienalaisten kapinalle, ja sen takana olivat suomalainen Eino Rahja ja tsheka.

Karjalan Työkansan Kommuunin, sittemmin Karjalan autonomisen sosialistisen neuvostotasavallan, perustaminen selittyy siis kahdella asialla: Suomen uhalla ja tarpeella vakiinnuttaa neuvostovalta. Antamalla Karjala Edvard Gyllingin ja muiden suomalaispunikkien läänitykseksi bolsevikit pystyivät pitämään vienalaisten suomalaissympatiat aisoissa paremmin kuin tukeutumalla Petroskoissa toimineeseen, venäläisenemmistöiseen Aunuksen kuvernementin neuvostojohtoon. Suomalaiset onnistuivat neuvottelemaan itselleen muita autonomioita laajemman itsehallinnon, talouden alalla jopa poikkeuksellisen laajan. Ajan mittaan talouden autonomia kaventui, kun neuvostovalta lujitti asemiaan Karjalassa, Suomen uhka hälveni ja tilalle nousi Saksan uhka. Talvisodan yhteydessä Terijoen hallitus sekoitti pakan uudestaan, ja vuosina 1940 –1956 Karjala oli peräti neuvostotasavalta.

Kangaspuro ei käsittele neuvostovaltaa yhtenäisenä monoliittina, vaan osoittaa myös diktatuurin rajat: koko 1920-luvun ajan neuvostojohdon parissa oli monenlaisia erilaisia näkemyksiä ja ristiriitoja, samoin kuin erilaisilla hallinnonhaaroilla ja teollisuusyrityksillä oli omat intressinsä, ja kaikki nämä kamppailivat keskenään. Myöhemmin 1930-luvulla neuvostojohto pyrki kaventamaan eri alueiden autonomiaa, mutta esimerkiksi Karjalan johto saattoi tulkita määräyksiä omalla tavallaan tai jopa jättää niitä noudattamatta. Vasta siinä vaiheessa, kun Stalin otti käyttöön suoranaisen terrorin hallintomenetelmänä, saattoi keskus laajentaa valtansa totalitaariseksi. Oman piirteensä neuvostovallan luonteeseen tuo se, ettei Karjalan autonomiaa koskaan vahvistettu selvin laein ja säännöin, vaan se riippui suhteista Pietarin ja Moskovan kulloisiinkin johtohenkilöihin (tässä tulee väkisinkin mieleen Suomen autonomia 1800-luvulla).

Kangaspuro kuvaa ansiokkaasti myös neuvostotyöläisten asemaa ja heihin kohdistunutta vallankäyttöä; kun vielä NEP:n aikana 1920-luvun alkupuolella työnantajat ja ammattiyhdistykset sopivat palkoista neuvottelemalla, keskusjohtoinen suunnitelmatalous merkitsi tehtaiden ja trustien johtajien yksinvaltaa. Kun pääomia ja uutta teknologiaa ei juurikaan ollut, tuotannon lisäys oli mahdollista vain piiskaamalla työläiset tekemään enemmän työtä pienemmällä palkalla. Työläisten lisäksi käytettiin halvempaakin työvoimaa, kolhoositalonpoikia ja vankeja. Edellisten käyttö metsätöissä tuo mieleen rinnastuksen maaorjien käyttöön erilaisissa töissä. Vankien asema ei taas eronnut varsinaisesta orjuudesta.

VII Yleisen Karjalan Neuvostojen edustajakokouksen osanottajat ryhmäkuvassa 1927 Petroskoissa. Kansan Arkisto.

Nationalismin aallot

Kansallisuuskysymyksillä oli Neuvosto-Karjalan politiikassa keskeinen rooli. Maan kantaväestö jakautui kielellisesti kahteen pääosaan, venäläisiin ja karjalaisiin. Karjalan autonomia ei kuitenkaan ollut karjalaisten, vaan Suomesta tulleiden punapakolaisten autonomia. Gyllingille ja kumppaneille Karjala oli ennen kaikkea Punainen Suomi, ja alkuvaiheessa sen tarkoituksena oli vallankumouksen levittäminen Suomeen ja muihinkin Pohjoismaihin. Punaisetkin suomalaiset olivat omaksuneet suomalaisen nationalismin opit, ja niiden mukaan suomalaiset olivat selvästi venäläisiä edistyneemmällä kannalla. Karjalaiset olivat heidän näkemyksissään suomalaisia, jotka olivat joutunet tsarismin aikana kärsimään venäläistämisestä. Tämä vääryys piti nyt korjata. Samaan aikaan kun Karjalan taloudellista autonomiaa kavennettiin voimakkaasti 1920-luvun loppupuoliskolla, aloitettiin voimakas suomalaistamispolitiikka, tosin karjalaistamisen nimellä. Tämän politiikan tulokset eivät aina olleet kovin hyviä, sillä etenkin Aunuksessa monet karjalaiset kokivat suomalaisuuden itselleen vieraaksi. Myöskään suomentaitoisia, koulutettuja ihmisiä ei ollut riittävästi.

Bolsevismiin kuului itsestään selvästi voimakkaan lineaarinen ja nousujohteinen historianäkemys, jossa venäläiset olivat korkeimmalla asteella. Vielä 1920-luvulla neuvostohallinto varoi huolellisesti antamasta isovenäläisille liian johtavaa asemaa. Tässä suhteessa tilanne muuttui ajan mittaan, ja venäläistämispolitiikka 1930-luvulla oli jo selvää isovenäläistä nationalismia, nyt vain ”neuvostopatriotismin” nimellä. Pääasiassa suomalaisten ja venäläisten kesken käytyyn kielikamppailuun toivat oman lisänsä toistuvat hankkeet Karjalan oman kirjakielen luomisesta, hankkeet, jotka lopulta olivat toteutumassa aivan 1930-luvun lopulla, mutta hautautuivat talvisodan ja Terijoen hallituksen myötä.

Kangaspuro tuo hyvin esille kansallisuuteen liittyvät intressit; 1920-luvulla työmaiden ja tehtaiden johto oli venäläistä, mikä herätti närää venäjää huonosti osaavassa ”kansallisessa” väestössä, siis karjalaisissa ja suomalaisissa. Karjalaistamispolitiikka suosi puolestaan suomalaisia, mikä kismitti venäläisiä ja karjalaisia. Karjalaisille ei kehittynyt näissä oloissa omaa, yhtenäistä rintamaa, vaan osa heistä orientoitui suomalaisiin, osa taas venäläisiin päin. Kollektivisointivaihe merkitsi voimakasta työvoimapulaa, jota pyrittiin paikkaamaan muun muassa houkuttelemalla maahan amerikansuomalaisia, mutta yrittämällä estää venäläisten muuttoa alueelle. Hieman myöhemmin, kun isovenäläisyys nousi kunniaan ja Stalin aloitti puhdistuksensa, Karjalan suomalaiset onnistuivat aluksi pitämään puolensa yllättävän hyvin. Puhdistuksien ensimmäinen kierros kohdistui muihin kuin työläistaustaisiin puolueen jäseniin, siis juuri talonpoikaistaustaisiin karjalaisiin ja venäläisiin. Tässä yhteydessä Kangaspuro tekee senkin tärkeän huomion, että puolueen jäsenistä valtaosa oli itse asiassa työläisperheissä kasvaneita toimitsijoita, ei niinkään työläisiä. Valta oli siis puolueen ja hallinnon virkailijoilla.

Punaisten partisaanien konferenssin osanottajia v. 1930. Lenin-museon kokoelmat

Venäläistämispolitiikka pääsi voitolle yhteiskunnan kaikilla osa-alueilla 1930-luvun puolivälissä, kun Karjalan johtoa ja virkailijakuntaa ryhdyttiin toden teolla puhdistamaan. Keskus viimeisteli valtansa ja ”neuvostopatriotismin” voiton paikallisesta ”nationalismista” ja ”viholliskansaksi” leimatuista suomalaisista vuosina 1937 –1938, kun koko Neuvostoliiton yli pyyhkäisi uusi terrorin aalto, Isoviha (kuten se karjalaisten suussa kulkee). Vainot kohdistuivat toki Neuvostoliiton koko väestöön, mutta erityisen raskaasti reuna-alueiden epäluotettaviksi laskettuihin ryhmiin. Suomalaisten kohdalla kyse oli Kangaspuron mukaan etnisestä puhdistuksesta: kaksi kolmannesta suomalaisista joutui vainojen kohteiksi, ja suomalaisten lukumäärä Karjalassa laski 1930-luvulla puoleen entisestä. Vuonna 1940 suomalaisuuden maine palautettiin, mutta se ei merkinnyt enää luopumista venäläistämisestä. Karjalasta tehtiin Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta, minkä Kangaspuro arvelee viittaavan siihen, että Suomesta kaavailtiin Neuvostoliiton osaa Baltian maiden malliin.

Kangaspuron kirja tarjoaa siis erinomaista tietoa Neuvosto-Karjalan ja myös suomalaispunikkien historiasta. Tutkimuksena sitä voi kehua etenkin kahdesta asiasta: teoreettiset työkalut on otettu ihan oikeasti käyttöön empiirisen aineiston jäsentämiseksi ja näin on pystytty kuvailemaan erittäin monitasoista ja rikasta aineistoa jäsentyneesti ja analyyttisesti. Kangaspuron tutkimus on myös erinomainen lisä vielä varsin harvalukuiseen Karjalan omaa historiaa käsittelevään kirjallisuuteen (suomalaisten karelianismista on kyllä kirjoitettu). On kuitenkin hyvä huomata, että kyseessä on yhtä hyvin suomalaispunikkien kuin Karjalan historia; Karjalan kantaväestöllä (karjalaisella, vepsäläisellä ja venäläisellä) ei ole suurtakaan roolia, vaan he ovat alisteisia suomalaisen paikallisen esivallan ja venäläisen valtakunnallisen esivallan kamppailulle. Kangaspuro ei kuitenkaan ole jättänyt karjalaisia huomiotta, päinvastoin. Hän tutkii perinteistä poliittista historiaa käsitteen myönteisessä mielessä: kun tutkitaan vallanpitäjiä, tutkitaan nimenomaan vallanpitäjiä. Se, että paljon muunkinlaista tutkimusta tarvitaan, ei tee vallanpitäjien ja politiikan tutkimusta tarpeettomaksi, melkeinpä päinvastoin.

Klaus Lindgren

Helsinki