Leena Laine: Työväen urheiluliikkeen naiset. Otava, Keuruu 2000. 351 s.	Maria Lähteenmäki: Vuosisadan naisliike – naiset ja sosialidemokratia 1900-luvun Suomessa. Hakapaino, Helsinki 2000. 344 s.

Vuosisadan naisliike ja urheilutarina

Viime vuonna ilmestyi kaksi suomalaisen työläisnaisliikkeen historian perusteosta: Maria Lähteenmäen Sosialidemokraattisten Naisten 100-vuotishistoria ja Leena Laineen Työväen Urheiluliiton naistoiminnan historia. Kumpikin teos poikkeaa edukseen perinteisistä järjestöhistorioista, vaikka niiden taustalla ovatkin mukana Sosialidemokraattiset Naiset ja Työväen Urheiluliitto TUL. Sekä Lähteenmäki että Laine onnistuvat tuomaan työläisnaisten historian tutkimukseen kulttuuri- ja sosiaalihistoriallista otetta. Aiempi työläisnaishistorian tutkimus (1980- ja 1990-luvulla) maassamme on pitkälti painottunut taloushistoriaan ja poliittiseen historiaan. Tutkimusaiheina ovat olleet työelämä ja naisten järjestäytyminen ja poliittinen toiminta.

Molemmat teokset ovat myös kohtuullisen pitkäkestoisten historiahankkeiden päätepisteitä. Sosialidemokraattisten naisten historiahanke kesti kutakuinkin kymmenen vuotta. Sen aikana järjestettiin muistitietokeruita, julkaistiin v. 1996 matrikkelikirja ”Sosialidemokraattiset Naiset Suomen hallituksessa ja eduskunnassa 1907 –1996” sekä kirjaset ”Työläisnaisen tarina” v. 1995 ja ”Kotitalousvalistusta työläisnaisille” v. 1999. Myös Maria Lähteenmäen Vuosisadan naisliike -teos on naisliiton pölyisten arkistojen järjestämisestä Työväen Arkistossa alkaneen tutkimustyön päätös. Aiemmin Lähteenmäki on tutkinut aihepiiriä lisensiaattityössään ”Naisia liikkeessä” v. 1991 ja väitöskirjassaan ”Mahdollisuuksien aika. Työläisnaiset ja yhteiskunnan murros 1910 –30-luvun Suomessa” v. 1995.

Työväen Urheiluliiton naisten historiaprojektia oli jatkunut kymmenen vuotta ennen Laineen kirjan julkistamista. Muistitiedon keruu aloitettiin v. 1990 Suomen Urheilumuseon perinnekeruukilpailulla ja matrikkelikirja ”Liikkeen puolesta” julkaistiin v. 1996. Laineen teoksen lähdeaineistona kerätty ruohonjuuritason muistitietoaineisto on hyvin keskeisessä roolissa, koska tekijän mukaan arjen tutkimukselle ei löydy juuri muita lähteitä: ”vasta haastattelu- ja muisteluaineiston tai naisten itsensä kehittämien epävirallisten (ja kapinallisten) muistiinpanojen kautta on hahmotettavissa se, mikä urheilussa on naisille merkityksellistä” (Laine s. 10). Maria Lähteenmäen teos pohjautuu selvemmin varsinaiseen asiakirjalliseen lähdemateriaaliin, eivätkä Työväen Muistitietotoimikunnan kokoelmiin kerätyt naismuistelmat ole merkittävässä roolissa kirjassa. Keruuprojektin tuloksia enemmän Lähteenmäki käyttää itse tekemiään haastatteluja ja kirjaan liittyvää kirjeenvaihtoa sosialidemokraattisen naisliikkeen vaikuttajien kanssa.

Tampereen Kilpaveljien naisvoimistelijoita 1930-luvun alussa. Työväen keskusmuseon kokoelmat.

Näkymättömät naiset urheiluliikkeessä

Leena Laine luo kirjassaan varsin kattavan kuvan naisten toiminnasta työväen urheiluliikkeessä sadan vuoden aikana 1800-luvun lopulta 1900-luvun loppuun. Tutkimuksen näkökulma on perustasolla. TUL:n naisia on tarkasteltu suhteessa TUL:n miehiin, porvarilliseen naisten liikuntakulttuuriin ja -liikkeeseen, suhteessa työläisnaisliikkeeseen ja jonkin verran myös kansainväliseen työläisnaisten urheiluliikkeeseen. Perustason näkökulma on antoisa, mutta joissain paikoin lukija kaipaisi tarkempia ylätason analyyseja määrittelemään naisten toimintaympäristöä.

Työläisnaisten urheilutoiminta otti varhaisvaiheessa vaikutteensa ennen kaikkea Suomen Naisten Voimisteluliitolta, jonka linja oli saattaa naisten liikuntakasvatus omiin käsiin. Suomen Naisten Voimisteluliiton kilpaurheiluvastaisuudella oli suuri merkitys v. 1919 perustetun Työväen Urheiluliiton naistyöhön. Työväen urheiluseuroissa naisten rooli oli vuosisadan alussa yleisen työn tukeminen ja varainhankinta. Erillisten urheiluseurojen naisosastojen perustaminen yleistyi vuoden 1906 jälkeen ja erityisesti 1910-luvulla. Alkuvaiheessa toiminta usein takelteli ohjaajien ja tilojen puuttuessa. Työläisnaisurheilua ohjasivat lähes poikkeuksetta miehet. Työväenjärjestöillä oli Laineen mukaan keskeinen osa maamme ensimmäisessä naisurheilun ja nimenomaan naisten kilpaurheilun nousukaudessa, joka alkoi 1906 ja jonka taustalla oli suurten kansanliikkeiden tarve hyödyntää urheilun vetovoimaa. Työväenseurojen naiset kilpailivat 1910-luvulla hämmästyttävän paljon. Ensimmäiset kilpailut työläisnaisille järjesti tiettävästi Forssan Alku v. 1904, lajeina olivat 100 metrin juoksu ja 400 metrin kävely.

Vuonna 1919 perustetun Työväen Urheiluliiton naistoiminta kangerteli aluksi. Pyrkimys itsenäiseen naistoimintaan kohtasi TUL:n miehissä vastarintaa, ja TUL:n naisten entiseltä ”porvarilliselta” naisvoimisteluliitolta omaksumaa liikuntakasvatuslinjaa kritisoitiin. Naistoimikunta perustettiin Työväen Urheiluliiton liittokokouksessa v. 1924, sitä ennen liitossa toimi naisten voimistelu- ja urheilujaosto. TUL:n ensimmäinen puolipäiväinen naissihteeri aloitti työnsä v. 1924. Työväen Urheilulehdessä naisten toiminnan oli vaikea saada ääntään kuuluviin, ja naiset perustivatkin oman Työläisnaisten urheilulehden v. 1921 (lehti ilmestyi vuoteen 1947 saakka). Alkuvaiheen toiminnassa naisten erillinen järjestäytyminen oli sukupuolikysymyksen ohella myös poliittinen. Työväenliikkeen kahtiajako kansalaissodan jälkeen vaikutti myös juuri perustetun TUL:n toimintaan.

Laineen tutkimuksen mukaan miltei koko tutkimusajanjakson eli sadan vuoden ajan naisten on ollut vaikea päästä merkittäville paikoille Työväen Urheiluliiton toiminnassa. Naisjäsenmääriin verrattuna edustus päättävissä elimissä piiri- ja keskusjärjestötasolla on ollut pientä. Naisten toiminta on painottunut naisjaostoihin ja ohjaajatehtäviin ja jäänyt osin näkymättömäksi, ainakin TUL:n poliittisten, johtotason kamppailujen näkökulmasta. Vaikutukset työläisnaisten ja -lasten elämänlaatuun ovat olleet sitäkin merkittävämmät. 1990-luvun aikana naisten osuus liiton ja piirien johtopaikoilla on noussut nopeasti, lajijaostoissa kehitys ei ole ollut yhtä hyvä. Laineen kirjan tilasto-osasta selviää myös, että toisin kuin yleisesti on ajateltu, varsin harvat TUL:n naisjäsenet ovat olleet aktiivisia poliittisissa ja ammatillisissa järjestöissä.

Ennen Laineen teoksen lukemista mielikuvani TUL:n naistoiminnasta oli, että se on pelkkää voimistelua ja ennen kaikkea joukkuevoimistelua. Työläisnaisurheilun keskiössä on toki ollut voimistelu ja sen kehittäminen, mutta muitakin lajeja naiset ovat harrastaneet ja kilpailleet mm. uinnissa, yleisurheilussa ja hiihdossa menestyksekkäästi. Yleisurheilulla oli merkittävä rooli erityisesti vuosisadan alussa. Voimistelu liittyi työväenliikkeen juhlakulttuuriin, TUL:n ensimmäinen voimistelujuhla järjestettiin v. 1922 nimenomaan naisten aloitteesta. Näyttävät joukkovoimisteluesitykset ovat edelleen olennainen osa TUL:n tapahtumia. Voimistelun kulta-aikaa oli nimenomaan 1930-luku (TUL:oon liittyneistä naisista yli 80 % harrasti voimistelua). Voimistelu oli yleisesti hyväksyttyä naiseksi kasvattajana, ohjaajakoulutusta oli tarjolla ja myös voimistelusaleja paremmin käytettävissä kuin vuosisadan alussa. Voimistelun valta-asema säilyi TUL:n naisten keskuudessa kauan, voimistelua harrastaneiden määrä väheni puoleen vasta 1960-luvulla liittoon liittyneiden keskuudessa.

Laine kuvaa kirjassaan mielenkiintoisesti TUL:n naisvoimistelijoiden osuutta sota-ajan viihdytyskiertueissa. Kuopion Työväen Naisvoimistelijat mm. kiersivät v. 1943 sotavankileirejä. Kiertue oli suunnattu leirien henkilökunnalle, mutta joissakin paikoissa vangitkin pääsivät katsomaan ja jopa esiintymäänkin.

Toisen maailmansodan jälkeen jalansijaa liiton naistoiminnassa saivat uusina lajeina mm. koripallo ja lentopallo sekä 1900-luvun loppupuolella rytminen kilpavoimistelu, voimanosto, jalkapallo ja aerobic.

Leena Laineen kirja on ehjä ja rikas työläisnaisten urheilutarina. Runsas haastattelumateriaalin käyttö on pääosin onnistunutta, muutaman kerran jäin miettimään oliko puhe suoraan muistitiedosta vai tekijän kynästä. Lähdeviitteitä on muistitiedon yhteydessä välillä harvakseltaan. Laine kyllä ottaa ongelman itsekin esille kirjan esipuheessa. Kirjan kuvitus on hyvin valittu ja mukana on paljon juuri historiahankkeen aikana saatua, uutta kuvamateriaalia.

Sosialidemokraattiset naiset puolueen ja naisasian välissä

Maria Lähteenmäen tutkimuksessa ”Vuosisadan naisliike” esitellään naisten toiminnan jäsentymistä ja kehittymistä miesjohtoisessa sosialidemokraattisessa liikkeessä. Lähteenmäen mukaan koko sadan vuoden ajan sosialidemokraattisten naisten tavoitteena on ollut oikeudenmukaisuuteen perustuva yhteiskunta. ”Eri naissukupolvet tekivät aatteellista työtään välillä pienin askelin, välillä perääntyen, välillä väistäen, välillä vaieten, yhteistyössä muiden naisjärjestöjen ja kansalaisjärjestöjen kanssa, siirtäen tehtävän sukupolvelta toiselle, mutta koko ajan hiljaisessa liikkeessä ollen.” Lähteenmäki osoittaa, että tämä hiljaisen vallankumouksen linja on ollut onnistunut; sadassa vuodessa suomalainen yhteiskunta on tasa-arvoistunut ja naisten jalansija sosialidemokraattisessa liikkeessä mitattuna vaikkapa kansanedustajien ja ministereiden määrällä on vahvistunut. Naisten eteneminen SDP:n johtoon on ollut vaikeaa, ensimmäinen naisvarapuheenjohtaja puolueelle valittiin vasta v. 1972 ja puoluesihteerinä nainen on toiminut kerran vuosina 1987 –1991. Toisaalta maamme ensimmäinen naispresidentti tuli sosialidemokraattien riveistä.

Lähteenmäen mukaan tasa-arvoistumisen takana on puhtaasti naisten oma työ. Naiset ovat sadan vuoden ajan tehneet aloitteita ja esityksiä puoluekokouksissa, eduskunnassa ja sitkeällä työllä saaneet aikaan tuloksia.

Lähteenmäki jakaa sosialidemokraattisten naisten toiminnan suhteessa puolueeseen neljään ajanjaksoon. Ensimmäisessä vaiheessa, ns. vanhan työväenliikkeen kautena (1899 –1918) sosialidemokraattisen naisliiton naiset olivat aktiivisia ja itsenäisiä yleispoliitikkoja. Toisessa vaiheessa kansalaissodasta 1950-luvulle reformistinen sosialidemokraattinen naisliike toimi kotitaloutta ja perhettä korostavalla linjalla. Naiset toimivat itsenäisessä omassa liitossaan ja vaikutus puolueen edustuselimissä väheni. Kolmas, hajaannuksen vaihe 1950-luvulta 1970-luvun loppuun oli ristiriitojen sävyttämä. Itsenäinen Sosialidemokraattinen Naisliitto oli naiskysymyspainotteisella linjalla ja SDP:ssä toimiva Sosialidemokraattisten Naisten Keskusliitto vieroksui naisasiaan leimautumista. Neljännessä vaiheessa, vuodesta 1979 lähtien naiset ovat taas ”sukeltaneet puolueen sisälle”.

Työläisnaisten kesäsiirtolan tamperelaiset puuhanaiset Nokialla 1910-luvun puolivälissä. Työväen keskusmuseon kokoelmat.

Lähteenmäen teos esittelee runsaaseen ja monipuoliseen lähdeaineistoon pohjautuen sosialidemokraattisten naisten järjestöllisen ja poliittisen kehityksen sadan vuoden aikana liiton perustamisesta, kesästä 1900 näihin päiviin. Järjestötoiminnan arkeen pureudutaan muutamien yksilöiden elämäntarinoiden kautta. Sosialidemokraattisen puolueen johtonaisten Ida Aalle-Teljon, Miina Sillanpään, Hilja Pärssisen, Hilda Seppälän, Martta Salmela-Järvisen ja Tyyne Leivo-Larssonin arkinen ja välillä raskaskin aherrus kuvataan mielenkiintoisesti. Erityisesti Martta Salmela-Järvisen hyvin kirjoitetut tuntemukset toimimisesta naisena ja äitinä joskus varsin raadollisessakin sosialidemokraattisessa liikkeessä saavat kirjassa paljon tilaa. Entisenä arkistoammattilaisena Lähteenmäki tuntee lähteensä ja värittää tarinaa vaikuttavilla dokumenteilla. Esimerkiksi kansalaissotaan liittyvät dokumentit – Anton Huotarin jäähyväiskirje lapsilleen (aviopari Huotari pakeni ja vangittiin v. 1918, erosta ei tullut lopullista sillä Anni Huotari vapautui vankilasta kesällä 1919 ja Anton tammikuussa 1922) ja Naistoverin puolustuspuhe – konkretisoivat kansalaissodan kauhut yksilötasolle.

Lähteenmäen kirjan vahvin osuus on naisliikkeen toiminnan kuvauksessa ennen toista maailmansotaa. Tähän aikakauteenhan hän on perehtynyt jo aiemmissa tutkimuksissaan. Toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta on vielä käytettävissä valitettavan vähän sosialidemokraattisen liikkeen perustutkimusta, johon naistoiminnan tutkimuksessa olisi voinut tukeutua. SDP:n historia on kirjoitettu vain hajaannukseen, vuoteen 1952 asti.

Mielestäni kirjan parasta antia on satavuotiaan sosialidemokraattisen naisliikkeen, Suomen vanhimman poliittisen naisjärjestön laajan sosiaalipoliittisen työn kuvaus lyhyillä, värikkäästi kirjoitetuilla tietoiskuilla. Toiminta on ollut hämmästyttävän laajaa, monet nykypäivän naisten itsestään selvyyksinä pitämät asiat ovat vaatineet sitkeää, perusteellista työtä. Myös se miten varhain sosialidemokraattiset naiset olivat liikkeellä vaikkapa lasten päivähoidon, kesäsiirtoloiden, ensikotien, lastenneuvoloiden, äitiysavustusten, vanhustyön tai kuluttajatoiminnan alueilla on merkillepantavaa. Samoin kuin urheiluliikkeessä, sosialidemokraattisessa naisliikkeessä on tehty suuri määrä näkymätöntä mutta yhteiskunnallisesti tärkeää työtä esimerkiksi kotitalousvalistuksen alueella.

Lähteenmäen tulkinnan mukaan sosialidemokraattinen naisliike on koko satavuotisen historiansa ajan ollut ennen kaikkea puolueensa sosiaalinen omatunto ja arjen tarpeiden tulkki, tasa-arvoisen hyvinvointiyhteiskunnan tärkeä perusteiden luoja. 1900-lukua voi syystä kutsua tasa-arvon, naisasian ja sosialidemokratian vuosisadaksi.

Marja Rantala

Vantaa