Veikko Koivusalo ja Timo Kallinen (toim.): Pitkä 70-luku - valokuvia ja muistikuvia. Kustannusyhtiö TA-tieto. Helsinki 2000. 192 s.

Kädenlämpöistä 1970-lukunostalgiaa

”Pitkä 70-luku” on nimensä mukaisesti enemmän muistelma- ja selailuteos kuin tietokirja. Taistolaisliikkeen aktiivihahmojen muistikuvia tallentavana opuksena se on hyvä lisä aikakauden harvakseltaan täydentyvään muistelukirjallisuuteen.

Teos koostuu neljästä osasta: kirjan toimittajan, teatteriohjaaja Timo Kallisen kokoavasta esseestä, Veikko Koivusalon valokuvista, kahdestatoista aikalaisen muistelmapalasta sekä Kallisen tekemästä kolmesta haastattelusta. Muistelijoiden joukossa ovat muun muassa Pertti Hynynen, Reijo Kalmakurki ja Cay Sevón.

Kirjan rakenteellinen toteutus on varmasti monen makuun turhan levoton, mutta yllättävän hyvin sirpalemaisuus toimii. Salaisuus lienee pohditussa rytmityksessä. Toki ansionsa on myös substanssilla, sillä tekstit tarjoavat ajankuvien lisäksi mielenkiintoisia lisätietoja 70-luvun käminnöistä kulissien takaa.

”Pitkä 70-luku” ei ripittäydy tai hae ironialla etäisyyttä kohteeseensa, vaan lupaa olevansa ”varmasti vasemmistolainen” – aatteen alalajia sen kummemmin määrittelemättä. Johdantomaisessa artikkelissaan ”70-luku” Kallinen pistääkin lukijan valinnan eteen. Tulkinnat vaativat joko hyväksymään tai hylkäämään kirjoittajan näkemykset poliittisen potkunyrkkeilyn vuosikymmenestä.

Kallisen tulkinnoista voidaan perustellusti olla montaa mieltä. Suomettumisesta hän toteaa lyhyesti, että se ”tarkoitti hyviä suhteita Neuvostoliittoon”. Leninin 100 -vuotispäivää juhlittiin meillä näyttävästi, sillä ”myönsihän tuo mies meille itsenäisyyden”. Paikkansapitäviä kiteytyksiä, mutta ikään kuin lauseista olisi nielaistu puolet.

Teoksen mittavin anti on Veikko Koivusalon valokuvaosuus, joka lukuisiin kulkueotoksiin viitaten on nimetty ”Pitkäksi marssiksi”. Kuvat ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta peräisin erilaisista 70-luvun joukkotilaisuuksista kuten spartakiadeista, lakkokokouksista ja vappumarsseista. Toteavassa mustavalkorealismissa on vahva dokumentaarinen sävy.

Poliittisen historian kannalta todistusvoimaisinta aineistoa ovat kirjan loppupuolen aktiivihahmojen muistelmakirjoitukset sekä Kallisen tekemät haastattelut. Kirjoittajat ja haastateltavat kertovat omasta toiminnastaan kulttuurielämässä, ammattiyhdistyksessä tai kehitysmaaliikkeessä.

Hupaisaa luettavaa tarjoaa muun muassa Reijo Kalmakurki kuvatessaan prosessia, joka johti lopulta Jorma Ollilan valintaan SYL:n puheenjohtajaksi. Samoin Aulikki Oksanen paljastaa kirjoittaneensa runon ”Kenen joukoissa seisot” jo alkuvuodesta 1969. Mutta vaikka aiheiden heterogeenisyys viehättääkin aluksi, kokonaisuudesta jää silti sekava vaikutelma.

Muisteluiden sävy on lämmin ja toverillinen. Tässä on hyvät ja huonot puolensa. Tutussa seurassa kirjoittajat ja haastateltavat ovat päässeet tarinoimaan elävästi ilman turhaa defenssiä tai kireyttä. Toisaalta muistelut lipsuvat vähän väliä tekijöiden keskinäiseksi selänrapsutteluksi, johon ulkopuolisen on vaikea päästä väliin.

Miska Rantanen

Helsinki