Pirkko-Liisa Kastari: Mao, missä sä oot? Kiinan kulttuurivallankumous Suomen 1960-luvun keskusteluissa. Bibliotheca historica 65. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 2001. 471 s.

Takaisin Pekingiin

Voi pitää merkillisenä, ettei Kiinan kulttuurivallankumouksen vaikutuksesta Suomessa ole aikaisemmin keksitty tehdä väitöskirjaa. Sehän on hieno, kompakti aihe. Nyt puutteen korjaa Pirkko-Liisa Kastari, jonka massiivinen teos on valmistunut suureksi osaksi leipätyön ohella.

1960-luku alkaa olla taajimmin tutkittu sodanjälkeisen historiamme vuosikymmen. Marja Tuominen, Veli-Pekka Leppänen, Laura Kolbe ja monet muut ovat tutkimuksissaan eri näkökulmista tarkastelleet tätä kiehtovaa kymmenlukua, ja Pirkko-Liisa Kastari tuo uuden erittäin tervetulleen lisän tähän ketjuun, jälleen uudesta näkökulmasta. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että 1960-luku olisi vielä pitkään aikaan tyhjiin ammennettu tutkimuskohde. Päinvastoin, nythän on julkisuudessa viritetty ajatusta 1960-luvun paluusta, ja se ruokkii taas uusia tutkijoita.

Kastari kirjoittaa oikeastaan kolmea eri tutkimusta, jotka toki limittyvät toisiinsa. Ensinnäkin tarkastellaan suomalaisten yleisen Kiina-kiinnostuksen vaiheita; kuten kaikilla suurilla maailmankulttuureilla, myös Kiinalla on Suomessa pitkään ollut omat harrastajansa ja intomielensä. Kirjan pääteemalle tämä tarkastelu muodostaa eräänlaisen taustan, millä on myös huonot puolensa, sillä tiettyä yleisluontoista esittelevyyttä ei ole voitu kokonaan välttää. Toisaalta täytyy merkitä ansioksi, että Kiina-harrastuksen vaiheita on saatu kootuksi yksien kansien väliin. Tällaiset suhteet ovat kiinnostava teema, joka auttaa ymmärtämään ja rajaamaan paremmin myös omaa identiteettiämme, niin kuin voi havaita myös vastaavasta Latinalaisen Amerikan suuntaa käsittelevästä kirjasta.

Kastarin toinen pääteema on Kiinan 1960-luvun kulttuurivallankumouksen vastaanotto ja käsittely suomalaisessa mediassa. Olisiko kirjoittajan oma tausta toimittajana Hämeen Sanomissa tuonut tämän teeman näinkin voimakkaasti mukaan? Vai työnohjaus? Vaikka näitä jaksoja on paikoin hauska lukea, varsinainen tutkimustulos on kyllä helposti arvattavissa jo ennen asiaan perehtymistäkin: Suomen tiedotusvälineet eivät pysyneet kovin hyvin kärryillä kulttuurivallankumouksen melskeissä. Seikka on niin itsestään selvä, ettei kovin pitkä todistelu ole tarpeen. Tässä yhteydessä Kastari tulee kirjoittaneeksi aika lailla myös Kiinan tapahtumien historiaa. Vaikka tekijä siinä lähinnä seurailee ulkomaisen tutkimuksen tuloksia pikemminkin kuin tutkii itse alkulähteitä, on tietysti paikallaan että suomeksikin saadaan ajantasainen katsaus nykyiseen tutkimustietoon. Yllättävän paljon asiat ovat jo valjenneet.

Timo Larmela kantaa anarkistilippua ”punaisen kesän” mielenosoituksessa Runebergin patsaalla. Pentti Järvisen kokoelmat, Työväen Arkisto.

Kolmas päätarina on varsinaisen maolaisuuden synty Suomessa. Tässä kohtaa tekijällä on eniten uutta annettavaa. Hän on toimittajana lukenut lehtiä paljon enemmän kuin historiantutkija yleensä viitsii, ja erittäin moni asia on aikoinaan jo kirjoitettu lehdessä, tämän teeman osalta etenkin erilaisissa nuoriso-, ylioppilas- ja kulttuurilehdissä. Arkistolähteistä merkittävin uutuus on suojelupoliisi, joka vuoden 1968 jälkeen seurasi maolaisuuden muodostumista ja vaiheita varsin tarkkaavaisesti; omien raporttien ohella suojelupoliisin haltuun on jäänyt myös runsaasti eri järjestöjen ja muiden tahojen lentolehtisiä ja muuta alkuperäisaineistoa, jota ei aina ole muualla saatavissa. Kolmas merkittävä tiedonlähde ovat aikalaisten haastattelut, joita tekijä on jaksanut tehdä paljon enemmän kuin historiantutkimuksessa yleensä on tapana. Haastateltujen luettelossa on 45 nimeä. Kun kyse on paikoin heikosti dokumentoidusta nykyhistoriasta, haastattelut ovatkin välttämättömiä. Yllättävän paljon tekijä on saanut irti, vaikka varsinaisia salaisuuksia hänelle ei ulkopuolisena juuri olekaan uskottu, ja paikoin hän näyttää joutuneen vähän vedätyksenkin kohteeksi. Viimeksi mainittuihin taitaa kuulua väite siitä, että Maon pienen punaisen kirjan (1967) painokustannuksiin olisi jouduttu vielä vuosia myöhemmin keräämään ankarasti rahaa maolaisten keskuudessa. En yhtään epäile, ettei sillä syyllä olisi rahaa kerätty, mutta ilman todisteita on vaikea uskoa, että rahoja olisi tarvittu nimenomaan punaisen kirjan velanmaksuun. Olisivatko kiinalaiset jättäneet arvovaltansa kannalta ensiluokkaisen hankkeen epämääräisen rahoituksen varaan? Pikemminkin voisi olettaa heidän maksaneen kirjan painatuksen heti käteisellä. Kun kyseessä on johtajan ideologian markkinointi, yksikään alan maa ei ole ollut köyhä.

Hyvästä yrityksestään huolimatta tekijä ei mielestään saa täysin vakuuttavasti selitetyksi sitä, miksi maolaisuus jäi nuoren vasemmiston keskinäisissä mittelöissä Suomessa lopulta marginaaliin eikä siitä tullut valtavirtaa niin kuin Ruotsissa ja Norjassa. Tekijä hakee selitystä Tshekkoslovakian miehityksestä ja Suomen asemasta ja on siinä mielestäni oikeilla jäljillä, mutta vakuuttavaa selitystä vaille jää, miksi tämän käänteen vaikutuksen realisoitumista piti odottaa pari vuotta, 1968 –70 (s. 321). Vuoden 1969 mutkikas kehitys olisi ehkä vaatinut yksityiskohtaisempaa analyysiä, mutta siinä kohtaa näyttää iskeneen aineiston vähyys, ymmärrettävä loppukirin tarve ja se tekijän otsikosta ja rajauksesta johtuva seikka, että varsinainen kulttuurivallankumous alkoi Kiinassa 1969 jo ehtyä eikä kysymys siten enää ollut sen välittömästä vaikutuksesta.

Erityisen kiitoksen ansaitsevat hakemisto-osat, jotka tekijä on tehnyt kunnolla. Suomalaisista Kiina-aktivisteista on kerätty henkilötiedot, ja varsinaisessa hakemistossa on henkilöiden lisäksi indeksoitu myös asiat, mikä on suomalaisessa tutkimuksessa erittäin harvinaista mutta sitäkin tervetulleempaa.

Kimmo Rentola

Helsinki