Tapio Huttula: Nauloilla laadittu laki. Työväentalojen sulkemiset 1929 –1932. Bibliotheca Historica 55, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2000. 443 s.

Työväentalojen sulkemiset

Seitsemänkymmentä vuotta sitten Suomessa kiivailtiin niin voimakkaasti, että maassa suljettiin noin 400 työväentaloa. Valtaosa taloista pantiin kiinni viranomaisten käskyjen nojalla, mutta niiden toimeenpanoa vauhditti Vaasan läänistä alkunsa saanut oikeistolainen liikehdintä, joka turvautui myös oman käden oikeuteen – se naulasi työväentaloja kiinni.

Työväentalojen sulkeminen oli niitä toimia, joilla osalta suomalaista työväenliikettä vietiin oikeus osallistua poliittiseen toimintaan – suomalaisen kommunismin järjestöt ja lehdet lakkautettiin, sen edustajia estettiin osallistumasta vaaleihin ja heidät poistettiin eduskunnasta ja kunnanvaltuustoista. Suuri osa työväentaloistakin suljettiin liikkeen vahvoilla alueilla Oulun ja Kuopion lääneissä, mutta sulkemiset koskettivat myös sosiaalidemokraattien hallussa olleita taloja. Paradoksaalisesti niihin jopa kohdistui enemmän väkivaltaa.

Tapio Huttulan kirjan nimi Nauloilla laadittu laki viittaa sangen nokkelasti oikeistolaisen liikehdinnän ja valtiovallan suhteeseen työväentalojen sulkemisessa. Huttula kuvaakin hyvin seikkaperäisesti tapahtumien vaiheita lapuanliikkeen, hallituksen ja viranomaisten näkökulmasta.

Lähtökohdastaan huolimatta Huttula puhuu naulauksista ajoittain omana liikkeenään, ikään kuin lapuanliikkeestä irrallisena. Vaikka työväentalojen sulkemisiin liittyi paikallista spontaanisuutta, niiden irrottaminen muista kommunisminvastaisista toimista ei ole perusteltua. Juha Siltalahan korosti, että epämääräisyys ja kyky yhdistää erilaisia toimintamuotoja oli alkuvaiheessa lapuanliikkeen voima. Eikä lapuanliikkeestä jäisi paljon jäljelle, jos ryhdyttäisiin puhumaan naulausliikkeestä, kyyditysliikkeestä, kunnanvaltuustojen puhdistamisliikkeestä, jne.

Juha Siltala liitti lapuanliikkeen valkoisen Suomen perinteeseen. Huttula hyödyntää tätä lähtökohtaa vain viittauksenomaisesti – hän huomaa, että etsivä keskuspoliisi esitti jo 1920-luvun puolivälissä lainsäädännön tiukentamista ja että kokoomuksen vaaliohjelmassa oli kesällä 1929 paljon samanlaisia vaatimuksia kuin lapuanliikkeen ohjelmassa. Kokoomuslaisten aiempia vastaavanlaisia vaatimuksia Huttula ei mainitse. Hän olisi myös voinut käsitellä laajemmin oikeistoryhmien ja viranomaisten näkemyksiä työväentaloista.

Huttula torjuu perinteisen arvion, jonka mukaan lapuanliikkeen nousu olisi ollut vain reaktio kommunistisen liikkeen aktivoitumiseen vuosikymmenen lopussa. Johtopäätös tuntuu hieman yllättävältä, sillä Huttula aloittaa kirjansa hyvin laajalla kuvauksella suomalaisen kommunismin toiminnasta 1920-luvun lopulla. Huttula myöntää sen olleen jonkinlainen kipinä oikeistolaiselle liikkeelle, mutta korostaa Siltalan tavoin pitempiaikaisia tekijöitä. Tässä hän ilmeisesti yhtyy myös käsityksiin poliittisen viholliskuvan merkityksestä - Esa Ruuskanenhan hyödynsi sitä työssään Pohjois-Savon työväentalojen sulkemisista.

Huttula purkaa kirjassaan stereotyyppistä näkemystä valtiovallan ja lapuanliikkeen suhteesta. Sen mukaanhan valtiovalta asettui kommunistisen liikkeen toiminnan estämisen jälkeen vastustamaan lapuanliikkeen pitemmälle meneviä vaatimuksia. Huttula tuo tähän näkemykseen vivahteita osoittaessaan viranomaisten käyttäneen hyväkseen liikkeen vaatimuksia. Sävyjä tulkintaan antavat myös kuvaukset maaherrojen erilaisesta asennoitumisesta työväentalojen sulkemisiin.

Kertomukset etsivän keskuspoliisin yrityksistä vaikuttaa suomalaisen yhteiskunnan päätöksentekoon kuuluvat myös kirjan ansioihin. Tässä suhteessa Huttula on tehnyt paljon sellaista, minkä etsivän keskuspoliisin historiasta kirjoittaneet jättivät tekemättä. Kuvaukset etsivän keskuspoliisin aktiivisuudesta ns. kommunistilakien säätämisessä kesällä 1930, yrityksistä saada säädettyihin lakeihin vaatimuksia takavarikoidun omaisuuden menettämisestä valtiolle tai pyrkimyksistä viivyttää työväentalojen luovuttamista takaisin sosiaalidemokraateille osoittavat, että etsivän keskuspoliisin aineistoa voi käyttää myös sen omien toimien ja käsitysten arvioimiseen.

Huttula suhtautuu ajoittain myös riittävän kriittisesti etsivän keskuspoliisin arvioihin kommunistisesta liikkeestä ja huomaa sen liioittelevan kommunismin vaaraa. Silti hän usein hyväksyy sen tulkinnat kommunisteista tai jopa sosiaalidemokraateista, vaikka muista lähteistä olisi saanut asiallisempaa tietoa. Taloudelliset työväenyhdistykset eivät olleet kommunistien keksintöä, sillä niitä oli syntynyt jo ennen työväenliikkeen jakautumista. Puheet peitejärjestöistä ja solutuksesta kommunisteille tyypillisinä toimintamuotoina kuulostavat myös etsivän keskuspoliisin raporteista poimituilta arvioilta. Pahimmillaan Huttulan luottamus etsivään keskuspoliisiin on suoraviivaisissa väitteissä Kommunistisen internationaalin vaikutuksesta Suomessa. 1920-luvun lopun satamalakon kuvaaminen Kominternin vaatimaksi on niin naiivia, että määrään Huttulan rangaistuksena lukemaan Tapio Bergholmin kirjat kuljetustyöläisten historiasta.

Huttula esittää kirjassaan useita yksittäistapauksia työväentalojen sulkemisesta ja häiritsemisestä. Se tuo esitykseen vahvaa paikallista sävyä, jota liitteeksi laadittu luettelo suljetuista työväentaloista lisää. Välillä kirjan pääkysymykset uhkaavat kuitenkin hukkua yksittäistapausten alle, ja värikkäät tapahtumat syrjäyttävät asian pohdinnan.

Nauloilla laadittu laki osoittaa, että perustuslaissa säädetyt kansalaisoikeudet eivät olleet 1930-luvun alussa kunniassa. Viranomaiset tai valtaa pitävät poliittiset päättäjät muistivat niitä harvoin, oikeistolaisen kansanliikkeen jäsenet vieläkin harvemmin. Huttulakaan ei kovin usein tartu sulkemisten ja kansalaisoikeuksien väliseen suhteeseen. Tästä huolimatta Huttulan kirja on sangen ajankohtainen, kun keskustelu hyväksyttävän kansalaistoiminnan rajoista, järjestyksestä ja laillisuudesta sekä viranomaisten toiminnasta näyttää heräävän. Mutta olisiko sen anti nykypäivänä vielä suurempi, jos kirjaan olisi laskettu työväentalojen sulkemisten aiheuttamat taloudelliset menetykset?

Tauno Saarela

Helsinki