Claes Andersson: Kaksitoista vuotta politiikassa – katkelmia, muistikuvia, unia. Suom. Leena Vallisaari. WSOY Juva 2000. 179 s.	Kalevi Sorsa: Ihmisiä ilmiöitä. Otava, Keuruu 2000. 281 s.

Kaksi taitavaa kirjoittajaa ja erilaista vasemmistolaista muistelee

Claes Andersson ja Kalevi Sorsa ovat tärkeitä ja kiinnostavia henkilöitä sekä molemmat hyviä kirjoittajia, Andersson kirjailija ja Sorsa ainakin lähellä sitä. Näin heidän kirjansa ovat, kuten odottaa sopii, elävästi kirjoitettuja ja mielenkiintoisia. Kummatkin lähtevät liikkeelle uusin pyrkimyksin. Sorsa tekee tapahtuma‑analyysin valtiomiesmuistelmien osien välillä, Andersson on taas lähtenyt tietoisesti tekemään toisenlaisia muistelmia tyrmäten kovin sanoin useimmat, ”tavalliset”, toki toisessa yhteydessä mainiten hyviäkin.

Itse innokkaana muistelmien sekä lukijana että niitä lähdemateriaalina käyttävänä ymmärrän Anderssonin kovaa tuomiota. Monethan alkavat muistelmissaan kirjoittaa historiaa ja väittävät, että se on totuus ohi oman kokemuksen. Muistelmista parhaat ovat niitä aitoja kertomuksia siitä, miten he ovat silloin kokeneet asiat ja ihmiset. Mielestäni avoin subjektiivisuus on paikallaan. On vielä ymmärrettävää, että väliin tulevat tapahtumat muuttavat niitä, mutta sekin on mielenkiintoista. Toki on sellaisiakin, joihin Anderssonin arvostelu puree, joissa ”imelin viisauden laji” kukkii. Anderssonin kovassa arvostelussa vähän ihmetyttää, kun hän sanoo, että ”valehdellaan niin penteleesti”. Silloin voi kysyä, että mistä hän sen tietää ja toisaalta epäilee, että hänellä on vanhakantainen käsitys ”totuudesta”, joka on kirkkaana jossakin. Kuitenkin Anderssonin ajatus ”toisenlaisista muistelmista” on tervetullut ja kiehtovakin, tosin vähän elitistinen.

Itse Kuusankoskella kasvaneena sosialidemokraattisen työläiskodin poikana huomaan suhtautuvani Anderssoniin aika ennakkoluuloisesti. Takana on paitsi kasvupaikkakuntani yläluokan kieli, myös ”inho” salonkibolshevikkeja kohtaan. Anderssonhan ei heitä muistuta tai muistuttaa vain etäisesti. Aina epäilee, vainoharhaisuuttako, että kommunismin ajatus etujoukosta on hiipinyt kaikkiin sosialidemokraateista vasemmalla oleviin?

Lauri Ihalainen ja Kalevi Sorsa Sosialidemokraattisen Nuorison Keskusliiton 70-vuotisjuhlissa vuonna 1976. Työväen keskusmuseon kokoelmat.

Sorsan tekstiin sisältyy vain välähdyksittäin muistelmia. Se sisältää esseitä uusista tapahtumista, mm. kiintoisa analyysi Tarja Halosen valinnasta presidentiksi. Sorsa esiintyy ensi sijassa sosialidemokraattina, jopa korostaen niin, että sitä voi pitää näkökenttää rajoittavana. Toki se on hyvin luonnollinen pitkäaikaisen puheenjohtajan tavaramerkki. Sorsan analyysi Halosen ja Ahon kannattajista on siinä määrin uuden ja vanhakantaisuuden vastakohtaa korostava, että se on pikemminkin Sorsan kokemus kuin analyysi asiaan vaikuttaneista tekijöistä. Itse näkisin asian niin, että televisiokeskusteluissa Halonen hallitsi asiat paremmin. Tällöin niin Sorsalle kuin paikoin Anderssonillekin heittäisin tuon vennamolaisen sloganin, ”kyllä kansa tietää”. Sorsan analyysista etsii ja löytääkin esivaalipettymystä, kun väljä osallistumisoikeus, politiikan vastainen vahva aalto Neuvostoliiton romahdettua ja ”kekkoslaisuus” tekivät sen, että osin puolueen jäsenet ja nimenomaan muut torjuivat Sorsan. Kekkosvastaisuus eli piilossa, mutta sitkeästi, yöpakkaset ja noottikriisi eivät monilta unohtuneet, vaikka ulkonaisesti ne olivat poliittisia selviytymisiä ja voittoja. Yhteistyöstä Kekkosen kanssa tarttui Sorsan liepeeseen jotain, joka käänsi suunnan Koivistoon, ja vielä senkin jälkeen häneen jäi tätä leimaa.

Anderssonin ”muistelmissa” on kaksi kiinnostavaa ulottuvuutta. Toinen on Vasemmistoliiton vieminen samaan sateenkaarihallitukseen kokoomuksen kanssa ja sen puolesta kamppailu huolimatta siitä, että Anderssonin omaltakin osalta tätä ratkaisua edelsi tyypillinen oppositioretoriikan kausi. Hänen silloinen puheensa voisi sellaisenaan olla nykyhallituksen opposition käyttämää. Tästä syntyy politiikkaan jännitys ja uskottavuusongelma. Osa kannattajista näet ottaa retoriikan hyvin tosissaan, kun taas päätoimiselle poliitikolle päämäärät ja keinot ovat selvemmin erossa. Toinen Anderssonin kirjan juonne on hyvin epätavallinen erittely politiikasta yleisimmällä tasolla. Siinä erittelyssä psykiatrin koulutus antaa osan välineistä. On jännittävää lukea julkisuudesta ja vallasta sinänsä kiehtovina. Anderssonin politiikan sairaskertomus on hätkähdyttävä. Voiko osaselitys piillä siinä, että Andersson taiteilijana on herkempi kuin monet muut poliitikot. Tosin varmasti on oikea oivallus siitä, että poliitikkojen imagoon kuuluu olla vahva ja terve, kansa odottaa johtajilta vahvuutta myös tässä mielessä. Kekkonen antoi kovan poliitikon mallia, piti olla nopeaälyinen, terävästi sivaltava ja käsityksensä läpi runnova niin, ettei ollut vastaansanomisen paikkaa.

Sorsan esseet ovat hyvin toisenlaisia kuin Anderssonin itsensä paljastaminen ja muiden analysointi. Ilmaus voi herättää kielteisen mielikuvan, mutta se on mielestäni myönteinen. Sorsa edustaa politiikan pitkää perinnettä, jossa valtiomies näkee kauemmaksi, ja sitä hän tekee. Sorsan esseet ovat kahdessa kohdin erityisen antoisia: Toinen on sosialidemokratian erittely, siinä Sorsa on vahvoilla. Uutta ja perusteltua on mm. kunnianpalautus wrightiläisyydelle. Toinen hyvin kiinnostava puoli on vanhuuden kokemusten erittely ja siinä tuo omaan sukupolveen sitoutuminen aina ”vääryyttä” -marinaan asti. Siellä, missä on nuoria lähellä, saa kyllä äkkiä vastaansa ahneussyytökset.

Sorsan niin persoonassa kuin poliittisessa toiminnassa on jännittävää kaksijakoisuutta. Juuri se voi olla menestyvän poliitikon salaisuus. Hän on joviaali, taiteellinen ja nimenomaan aatteellinen. Mutta tämän vastapainoksi politiikka on hänelle mahdollisuuksien taidetta, sosialidemokratialle tyypillistä mahdollisen korottamista, mutta samalla myös toivottavan esillä pitämistä. Mutta toisaalta, kun hänet 1960‑luvun lopulla nostettiin politiikan kovimpaan keskiöön, lähelle Suomen historian tunnetuinta ”machiavellistia”, Urho Kekkosta, niin hän menestyi tässä yhteistyössä, sen vallankäytön menetelmät yllättävän äkkiä oppineena. Sorsan valtiomiestaitoon kuului puolueen ja maankin kannalta vaikeiden asioiden läpiajo, puolueen vasemmiston ja oikeiston nujertaminen, poikkeuslain läpiajaminen, Kekkosen pyytäminen vuonna 1975 presidenttiehdokkaaksi ja uudenlainen suhtautuminen yritystoimintaan vuosikymmenen lopulla. Kaikki nämä toimenpiteet vaikuttivat siihen, että suomalainen yhteiskunta selvisi ilman kriisiä, ja ne olivat puolueen ja maankin edun kannalta tärkeitä. Mutta niihin sisältyi vahva poliittinen tarkoituksenmukaisuus ja siihen liittyvä kova poliittinen retoriikka ja vastustajien leimaaminen, esimerkiksi poikkeuslain yhteydessä vaalien vaatijat äärioikeistoksi.

Molemmat, niin Sorsa aikoinaan kuin sitten Anderssonkin myöhemmin, joutuivat ajamaan muutosta ja saivat vastaansa perinteiset, fundamentalistit, Sorsa jopa kahdelta puolen. Andersson vei Vasemmistoliiton puheenjohtajana puolueensa yhteistyöhön kokoomuksen kanssa ja sai niskaansa sosialidemokraateille niin tyypilliset ”petos” ‑syytteet. Sorsa taas muutti puolueen suhtautumista yritystoimintaan 1970‑luvun loppupuolella, ja ns. Korpilampi‑henki antoi Suomen taloudelle muusta Euroopasta poikkeavaa vauhtia.Vaikea tasapainoilu neuvostokaupan ja lännen mahdollisuuksien välillä antoi eväät hyvinvointivaltion rakentamiseen.

Molemmissa kirjoissa oli nimenomaan yksi kohta, jossa ärryin. Niissä harvoissa kohdissa kummatkin käyttäytyivät kuten tyypilliset poliitikot. Yritetään pikkuepärehellisyydellä sumuttaa lukijaa, minua. Sorsa, vaikka puhuu toisaalta Ahtisaaren ehdokkaaksi tulon kansanliikemaisuudesta, mainitsee vain prosenttiluvut esivaalijakautumisen osalta eikä absoluuttisia, jotka olivat todella pieniä verrattuna Ahtisaaren ja Sorsan silloisiin lukuihin. Anderssonin osalta se taas koskee neuvostomyönteisyyden esittämistä 1960‑luvulta alkaen idealismina. Kun maalla oli 1000 km yhteistä rajaa maailman silloin vahvimman sotilaallisen ja herkästi reagoivan suurvallan kanssa, ja kun tämän nuorison ihailun kohteena oli niinkin läpinäkyvä machiavellisti kuin Urho Kekkonen, niin odotin Anderssonilta edes viittausta siihen, miten laskelmointi vallan ja etujen saavuttamisesta liittyi tähän idealismiin. Sehän on selvää, ettei sitä silloin sanottu, ihminen yleensä kirkastaa motiivejaan.

Erityisesti Anderssonin mutta myös Sorsan kirja on lukuelämys. Molemmista saa sekä tietoja että aitoja välähdyksiä siitä, miten asianomaiset ovat kokeneet, ne ovat siis myös muistelmia parhaimmillaan. Näin kaikki hyvän ja kiinnostavan kirjan ainekset ovat koossa. Sorsassa hiukan vierastin sosialidemokraattista tosikkomaisuutta ja Anderssonin osalta vainusin elitistisyyttä. Mietin, mistä tämä johtui. Se saattaa olla sitä, että eräitä yhteiskuntaan liittyviä ihanteita lukuun ottamatta tämän kirjoittajalla ja Anderssonilla ei ole yhteistä, taustat ovat niin erilaiset, ja tästä syntyy uumoilu Anderssonin elitismistä.

Kaksi suomalaisen yhteiskunnan ja politiikan kehitykseen paljon vaikuttanutta henkilöä on kumpikin kirjoittanut merkittävän kirjan.

Hannu Soikkanen

Helsinki