Vuoden työväentutkimus

Kolarin metsäkaartin jatkosota ja rauha

Talvisodassa sotilaskarkuruus oli Suomessa harvinaista. Kolarissa metsään karkasi silloinkin kolme miestä. Kun kesäkuussa 1941 palvelukseenastumismääräyksiä jaettiin Tornionjokilaaksossa, alettiin Kolarin järvikylissäkin pakkailla reppuja, mutta aivan toisenlaista reissua varten kuin kotimökkiin toimitetussa käskykortissa oli määrä.

Pienessä läntisen Lapin kunnassa sotilaskarkuruus saavutti poikkeuksellisen laajat mittasuhteet. Jatkosodan alla metsään pakeni viitisenkymmentä miestä enimmäkseen kahdesta järvikylästä, Venejärveltä ja Vaattojärveltä. He kieltäytyivät lähtemästä ”hyökkäyssotaan” Neuvostoliittoa vastaan. Sotaylioikeudessa tuomittiin myös 15 kittiläläistä karkuria 1942.

Syksyn 1941 aikana suurin osa Kolarin metsäkaartilaisista pidätettiin. Kolme metsäkaartilaista ammuttiin pidätysten yhteydessä ja yksi menehtyi väkivaltaisissa kuulusteluissa saamiinsa vammoihin. Samana syksynä myös yksi valtiollisen poliisin etsivä ammuttiin hengiltä.

Valtaosa Kolarin metsäkaartilaisista tuomittiin Länsi-Pohjan suojeluskuntapiirin kenttäoikeudessa tammikuussa 1942. Kun jatkosota päättyi, saivat tuomionsa vuorostaan ne henkilöt, jotka olivat osallistuneet metsäkaartilaisten etsintöihin ja pahoinpitelyihin. Kenttäoikeuden ja sotaylioikeuden kautta juttu päätyi korkeimpaan oikeuteen helmikuussa 1948. Kolarin metsäkaartilaisjuttu oli poikkeuksellinen jo senkin takia, että karkureiden etsintöjen aikana pahoinpideltiin useita siviilihenkilöitä, etupäässä metsäkaartilaisten omaisia.

Mäntyojan korsu oli Kolarin metsäkaartilaisten komentopaikka. Kaksiosainen korsu oli naamioitu hyvin maastoon ja sen ympärille oli rakennettu ”sotilaalliseen tapaan” juoksuhaudat. Tämän kummun päältä ammuttiin korsusta pakenevia Kyrön veljeksiä. Pauli Kylmämaa osoittaa savupiipun paikkaa. (Markku Tasala)

Näihin rikoksiin oli osallisina sotilaita ja ilmasuojelumiehiä, joista jotkut olivat kotoisin samoista järvikylistä kuin sotilaskarkuritkin. Korkeimman oikeuden langettava päätös ei lopettanut oikeudenkäyntiä kolarilaisten keskuudessa, vaan se jatkui vuosikymmeniä.

Poliittinen kauna jatkosodan alla

Tornionjokilaaksossa työväenliikkeen voi katsoa nousseen jaloilleen 1920-luvulla. Kolariin perustettiin useampia vasemmistolaisia järjestöjä, jotka sijoittuivat pääasiassa kunnan etelä- ja itäosan järvikyliin. Naamijoen uittolakko 1929 hävittiin taloudellisesti, mutta se osoitti paikkakuntalaisille järjestäytyneen ammattiosaston voiman.

Kommunistien ja suojeluskuntalaisten välillä jatkuva nahistelu kasasi 1920-luvun lopulta lähtien paikkakunnalla paineita, jotka purkautuivat ensimmäisen kerran väkivaltaisesti Vaattojärvellä syksyllä 1933, kun yksi suojeluskuntalaisina tunnetuista Arvid Kylmämaan pojista ampui kotitalonsa pihalla kommunistiksi tiedetyn Väinö Vaattovaaran.

Monien vasemmistoliikkeessä mukana olleiden ihmisten kertomuksissa jatkosodan väkivaltatekojen taustalla nähdään juuri tämä vanha kauna. Poliittinen ilmapiiri salli etsintöihin osallistuneiden paikallisten suojeluskuntalaisten kostaa erimielisyydet lain ja järjestyksen nimissä.

Sodanjälkeisissä kunnallisvaaleissa vasemmisto voitti täysin ylivoimaisesti Kolarin järvikylissä. Myöhemmin vasemmiston kannatus on ollut sekä Venejärvellä että Vaattojärvellä hieman laskusuunnassa, mutta vielä 1990-luvulla sen saamat äänimäärät kunnallisvaaleissa ovat liikkuneet kahden kolmasosan tietämissä.

Amanda ja Pauli Marjeta (entinen Hietanen) kotinsa portailla Vaattojärvellä 1994. Pauli tuomittiin tammikuussa 1942 sotapalveluksesta poisjäämisestä, törkeästä varkaudesta ja avunannosta murhaan yhteensä seitsemäksi vuodeksi kuritushuoneeseen. (Markku Tasala)

Myytti pakottaa - ja armahtaa

Syksystä 1941 tuli Kolarin omassa historiassa vedenjakaja. Kun aikaisemmin kyläläisiä olivat hiertäneet poliittiset ristiriidat kommunistien ja suojeluskuntalaisten kesken, jatkosodan ensimmäisen syksyn väkivaltaisuudet jakoivat väen laajemminkin.

Sodassa tappion kokeneet ja rintamalta palanneet miehet joutuivat kotona kohtaamaan myös poliittisen tappion vasemmiston noustessa valtaan. Väärinkäytöksiin syyllistyneet joutuivat kantamaan sen moraalisen painolastin, jonka sodasta kieltäytyneet omaisineen heille sälyttivät. Metsäkaartilaisten etsimiseen osallistuneet miehet joutuivat sodan jälkeen eristäytymään kyläyhteisössä suojellakseen omia perheitään.

Sodanaikaiset viholliskuvat olivat yllättävän sitkeitä ja niitä kaatamaan tarvittiin useamman sukupolven ponnistelut. Tänä päivänä tilanne kylissä on jo muuttunut ja yhteistyötä on tehty jo pitkään yli puoluerajojen. Suurin osa metsäkaartilaisista ja heidän aikalaisistaan on jo kuollut, mutta he ovat jättäneet perinnökseen Kolarin metsäkaartiin liittyvät tarinat.

Monet Kolarin metsäkaartilaisista osallistuivat talvisotaan. Asepuvussa vas. Leevi Teurajärvi (Lammi), Olavi Niva ja Juho Aukusti Liikamaa. Leevi pakoili jatkosotaa Ruotsissa sodan loppuun saakka, mutta Valpon etsivän surmannut Olavi ammuttiin pidätyksen yhteydessä 1941. Juho oli metsäkaartissa vain kaksi viikkoa ja ilmoittautui viranomaisille. Miestä ei rangaistu lainkaan. Hän kaatui lokakuussa 1944 Karihaarassa.

Kolarissa tarinat elivät pitkään omalla tavallaan sekä lujittaen että eheyttäen työväenliikettä. Poliittisessa liikkeessä mukana olleet kokivat ne myös velvoittavina. Kolarin metsäkaartin merkitystä tälle liikkeelle voisi kuvata nuolena, joka tunkeutui sen sydämeen. Se aiheutti kipua, joka muistutti aiempien sukupolvien kärsimyksestä ja lujitti poliittisen toiminnan moraalista selkärankaa. Sen takia haavaa myös varjeltiin. Mutta samalla metsäkaartin sisäiset ja osittain käsittelemättä jääneet ristiriidat saivat aikaan sen, että tuosta liikkeestä tuli oudolla tavalla haavoittuvainen. Oliko nuoli sittenkään puhdas?

Arvostelijat vastakkaisesta poliittisesta leiristä, tarttuivat juuri tähän heikkoon kohtaan. Olivatko kaikki metsäkaartiin paenneet miehet tehneet ratkaisunsa poliittisen vakaumuksensa vuoksi vai oliko heillä siihen muita syitä? Sotilaskarkuruudelle oli vaikeaa osoittaa joukkomitassa ymmärrystä vasemmistonkaan piirissä, jos se tapahtui vain pelosta tai muista henkilökohtaisista syistä.

Kolarin metsäkaartista kasvoi vuosikymmenien aikana myytti, joka lyötiin terävillä nauloilla kiinni. Siksi vielä tänäkään päivänä valtiollisen poliisin etsivän ampumisesta kerrottaessa ei paikkakunnalla käytetä tapauksesta ”murhan” nimeä, vaikka juridisesti tekoa arvioitaessa kysymyksessä on selvä ryöstömurha. Se on hyvä esimerkki siitä, kuinka vähäinen liikkumatila poliittisen taistelutarinan rakentajille sallittiin.

Markku Tasala

Kalvola