Työväenkulttuuria, vastarintaa, viestintää ja erotiikkaa

Kevätretki Kööpenhaminan museoihin

Punaliput heiluivat lähes rehvakkaasti tuulessa Arbejdermuseetin porttikongin molemmin puolin. Kongin toisessa päässä kohottautui harmaata taivasta vasten Lenin-sedän raskas hahmo. Mahtipontinen Lenin ei ollut oikein kotonaan pienellä tanskalaisella sisäpihalla.

Tanskan työväenmuseo Arbejdermuseet on parikymmentä vuotta esitellyt työväenperinnettä runsaat sata vuotta sitten rakennetussa Kööpenhaminan työväentalossa. Vanha, sokkeloinen rakennus viestii rauhallista ilmapiiriä ja näyttelyt on rakennettu talon ehdoilla intiimeiksi. Autenttisuutta lisäävät vielä ilmeikkäät, todellisten ihmisten kaltaiset nuket persoonallisine vartaloineen. Museon kunnia-asiana on ollut näyttelyiden esillepano niin vähin tekstein kuin suinkin. Pientä hämminkiä syntyy kuitenkin sen suhteen, missä edellinen näyttely loppuu ja seuraava alkaa. Alakerran kahdessa salissa oli esillä tanskalaisen kuvittajan Anton Hansenin (1891 – 1960) elämäntyötä esittelevä näyttely, joka koostui parista sadasta kuvasta. Hansenia on luonnehdittu sotien välisen ajan mustaksi satiirikoksi, joka herätteli poliittisilla piirroksillaan niin tanskalaisia kuin norjalaisiakin lehdenlukijoita. Hansenin tyyli on hyvin tunnistettavaa: mustien ja valkoisten pintojen dramatiikka on epätavallisen taidokasta.

Tanskan historiassa näyttää toisen maailmansodan saksalaismiehityksen aika muodostavan tärkeän heijastuspinnan, jonka kautta katsotaan nykyistä elämää itsenäisenä kansakuntana. Jotta muisto totalitaarisen ajan ankaruudesta säilyisi myös tulevaisuudessa, on lähelle Pienen merenneidon levähdyspaikkaa, Churchillin puiston laidalle rakennettu Frihedsmuseet, jossa herää eloon vastarinnan aika 1940 – 45.

Museorakennus on pieni, vaatimaton ja yksinkertainen, mutta siihen on kytketty luonto mukaan mielenkiintoisella tavalla. Näyttely kiertää seinänkorkuisten lasi-ikkunoiden takana olevan sisäpihan. Nyt kasvit ja ruohikko olivat toiveikkaasti vihertymässä, mutta näkymät saattavat luoda erilaista tunnelmaa eri aikoina.

Pienen museon vaikuttavuus perustui sen aineiston alkuperäisyyteen. Natsien univormut, keskitysleirivankien raita-asujen keltainen tähti puseron rinnassa kertovat tunteisiin vetoavasti Euroopan lähihistorian todellisuudesta, siis siitäkin, että Tanskasta toimitettiin satoja ihmisiä keskitysleirille. Tanskalaisten vastarinta oli myös voimakasta: liittoutuneiden avustamina ne horjuttivat saksalaisen vallan rakennelmia laajoin verkostoin ja sabotaasein.

Uuden uutukaisen Tanskan postimuseon (Post & Tele Museum) sisääntuloaula on kaunis ja valoisa ulottuen kolmen kerroksen läpi lasikattoon. Museo avasi uudet ovensa aivan kaupungin keskustassa vuonna 1998, ja se pyrkii tarjoamaan aktiviteetteja kaikenikäisille ihmisille. Kommunikaation talossa, joksi museota kutsutaan, on lasten mahdollista kokeilla kaikenlaista työpajassa: morsettaa, suunnitella omia postimerkkejä tai kirjoittaa kirjeitä sulkakynällä. Teini-ikäisille puolestaan on museossa oma paikka nimeltään com-city, joka mahdollistaa uuteen teknologiaan tutustumisen. Museon ei-museaalisena vetonaulana toimii viidennen kerroksen ravintola, josta on loistavat näköalat yli kaupungin.

Postimuseo kertoo Tanskan 400-vuotisen postihistorian, joka alkoi kun kuningas Kristian IV perusti pohjoismaiden ensimmäisen julkisen postilaitoksen vuonna 1624. Kommunikaation talossa historia kerrotaan esinein, joista lähes kaikki on asetettu tiukasti seiniin upotettuihin vitriineihin. Esineiden ainutlaatuisuus vaatii eristämistä, mutta samalla niiden yhteenkuuluvuus asiakokonaisuuksiin hämärtyy. Jos työväenmuseota leimasi elämänmaku, henki postimuseo viileyttä ja virallisuutta. Leikkimielisyys ja huumori olivat tipotiessään.

Perusteellinen tutustuminen Tanskan kansallismuseoon (Nationalmuseet) olisi vaatinut reippaasti aikaa. Tanskan menneisyys ei ole aivan pikku juttu, ja kun museoon on koottu laajat etnografiset aineistot ympäri maailmaa, olisi tuon kaiken omaksuminen ollut laajempi projekti.

Erityisen mieleenpainuviksi jäivät näyttely grönlantilaisen kulttuuriperinnön palauttamisesta Tanskasta takaisin Grönlantiin ja toisaalta informaation välittäminen etnografisen kokoelman näyttelyissä. Jälkimmäisessä runsas tietomäärä oli mahdollista saada esille tietokoneen kosketusnäytöstä.

Vierailin myös Museum Eroticassa, Tanskassa kun olin. Ja olihan porno vapautettu ensimmäisenä maana maailmassa juuri Tanskassa 1960-luvun lopussa sosialidemokraattisen hallituksen toimesta. Museon oman ilmoituksen mukaan sen haasteellisena tehtävänä oli määrittää rajaa erotiikan ja pornon välillä. Tähän selvitystyöhön se oli käynyt asettamalla esille mitä ronskeimpia installaatioita, erityisesti kuvamateriaalia ja toisaalta Marilyn Monroen julkisesta elämästä kertovan kuvakoosteen. Minun kotikasvatuksellani varustettu henkilö pitää museon nimeä harhaanjohtavana. Se toinen vaihtoehto olisi osuvampi. Museon yleisilmettä hallitsi punainen ja musta väritys ja kuuluva äänimaailma.

Museomaailman viihdeosastoa edustaa myös Louis Tussaudin Vahamuseo, joka tosiaankin kutsuu itseään museoksi. Nimitystä ei kuitenkaan lunasteta vahakabinetissa, sillä alkuperäiset esineet puuttuvat. Sen sijaan Tivolissa sijaitsevasta rakennuksesta löytyy yli kaksisataa vahanukkea, joista suurin osa esittää manan majoille siirtyneitä tai nykyään eläviä ihmisiä. Katsojalla on siis tilaisuus nähdä kertakäynnillä merkittäviä henkilöitä, mutta vahanukkien äärellä mieleen pyrkii väkisinkin ajatus: miksi tämän kaiken oletetaan kiinnostavan katsojaa. Pelkkä näköisyyden ihasteleminen ei kauan jaksa innostaa.

Ulla Jaskari

Tampere