Risto Alapuro

Historiaa kaavan mukaan

Minulla oli sellainen epämääräinen muistikuva Suomen työväenliikkeen historiasta (STH), että se oli kovasti teoreettinen ja aika lailla tietyn (marxilaisen) kaavan mukainen. Ja lisäksi typografisesti hankalalukuinen. Mutta kun nyt kävin läpi sitä, niin eihän asia ollutkaan näin, paitsi että kyllä se aika pientä pränttiä on. Ja tietysti se on tietyn skeeman mukainen sillä tavoin, että siinä historian kulku, sekä kapitalismin että sosiaalidemokratian kehitys, jäsentyy väljän kolmivaihehahmottelun mukaan. Mutta silti tuon skeeman rooli jonkinlaisena pakkopaitana osoittautui vähäisemmäksi kuin olin luullut ja muistellut.

Itse asiassa se mikä siinä tuntui tärkeimmältä, on sen eräänlainen sukulaisuus sosiologiselle analyysitavalle - vaikka en tällä leimalla halua raskauttaa Pauli Kettusta, Seppo Hentilää, Jorma Kalelaa, Jussi Turtolaa tai muita. Kysymys on yksinkertaisesti eräänlaisesta tietoisesta makroteoreettisesta otteesta. Kirja ei ole vain kokonaisesitys jostakin niin kuin vaikkapa Jutikkalan ja Pirisen Suomen historia, vaan olennaisintahan siinä on pyrkimys analyyttiseen "haltuunottoon", sellaiseen kokonaiskuvaan, jossa on tietty dynamiikka, eri tasoja, vaikutussuhteita jne. Se on vahvasti suuntautunut vastaamaan miksi-kysymyksiin. Voi olla eri mieltä annetuista vastauksista, ainakin osasta, mutta tärkeintä on suhtautuminen, johon kuuluu enemmän tai vähemmän tietoinen teoreettisten käsitteiden käyttö analyysin välineenä. Tarkoitan "sosiologisuudella" tällaista asennoitumista, siis en Arto Noroa tai Risto Eräsaarta vaan Barrington Moorea tai Immanuel Wallersteinia.

Tähän liittyy kirjan systemaattinen pyrkimys kansainväliseen näkökulmaan (joka lähtee jo kapitalistisen maailmanjärjestelmän kehittymisestä). Suomea katsellaan laajemmasta näkökulmasta, ja sitä myös vertaillaan muihin maihin. Sosiaalidemokratian erilainen kehitys ja vaiheiden eriaikaisuus eri Skandinavian maissa nähdään ja tulkitaan käytetystä teoreettisesta näkökulmasta.

Tämmöinen pyrkimyshän ei ole luonteenomaista suurelle osalle historiantutkimusta Suomessa tai muualla, enkä väitä, että sen pitäisikään. Sitä paitsi "teoria" voi olla rivien välissä, kirjan arkkitehtuurissa eikä välttämättä pitkälle viedyssä käsitteistössä. Mutta joka tapauksessa tämä ote on STH:ssa olennaisempi asia kuin sen nimenomainen tulkinta kapitalismin kehityksestä ja työväenliikkeen eri vaiheiden nivoutumisesta siihen. Luettavuutta parantaa, että tekijät eivät samastu kumpaankaan työväenliikkeen haaraan, eivät myöskään sosiaalidemokraatteihin. Ambivalenssi nousee teoreettisesta raamista.

Missähän määrin pelkkä tietoinen käsitteiden käyttö sinänsä (eikä vain se että kysymys oli marxilaisesta sanastosta) oli provosoivaa 70-luvun historiallisessa tutkimuksessa? Silloin ainakin lukuisten sosiologis-historiallisen tutkimuksen termien käyttö Suomea tutkittaessa ärsytti monia: valtion väkivaltakoneisto, kapitalismi, proletarisoituminen, jopa yhteiskuntaluokka.

Teoreettisessa asennoitumisessaan kirja on myös sukupolvi-ilmiö. Siinä on 60- ja 70-luvun leimaa, jolloin tietynlainen teoreettinen kiinnostus yhdisti sosiologeja ja historiantutkijoita. Yhtäältä osa sosiologiasta lähestyi historiaa ja osa nuorista historioitsijoista oli kiinnostunut sellaisista teoreettisista ajatuksista, jotka eivät olleet kaukana sosiologiasta. Marx ja marxilaisuus olivat vain osa, vaikka tietysti tärkeä osa tätä trendiä.

STH olisi kiinnostavaa verrata saman vuosikymmenen sosiologisiin yleisesityksiin, Juha Partasen, Jukka Gronowin ja Pertti Klemolan kirjoittamaan Tandemin loppuraporttiin Demokratian rajat ja rakenteet (1977) ja Suomalaiseen kapitalismiin (1979). Jälkimmäisen "vastaava kirjoittaja" oli Pekka Kosonen ja muina kirjoittajina mm. Sakari Heikkinen, Sakari Hänninen, Leo Granberg, Antti Kasvio ja Kari Toikka.

Vaikutelmani on, että näistä kirjoista on jäänyt vähemmän sosiologiaan, edes välillisesti, kuin STH:sta poliittiseen historiaan, vaikka nämä teokset ja etenkin Tandem olivat aikanaan huomattavia murroksen merkkejä ja kiistan aiheita. Tuntuu, että niiden problematiikka olisi vähemmän hedelmöittänyt myöhempien vuosikymmenten sosiologista tutkimusta ja debattia kuin STH omaa alaansa, ainakin epäsuorasti. On kuin sosiologiassa katkos olisi selvempi kuin poliittisessa historiassa, jos nämä kirjat otetaan vertailukohdiksi.

Yksi kiinnostava ja kirjoittamisaikaansa valaiseva piirre on Suomen ja sen työväenliikkeen asettaminen kansainväliseen kuvioon, etenkin Suomen sisäisen dynamiikan suhde sosialistiseen leiriin ja sosialismin näköaloihin.

Pauli Kettusen mukaan kapitalismin kukistumisen toivo avautui kirjassa kansainvälistymisestä. Rakennettiin kehys, jossa Suomen työväenliikkeen ja sosialististen maiden suunta oli yhteinen. Tämä tapahtui konvergenssin kautta, jonka perustana oli, että tuotanto Suomessa(kin) muuttui luonteeltaan yhä yhteiskunnallisemmaksi, mutta tuotantovälineiden omistus pysyi yksityisenä. Tätä ongelmaa ratkoessaan - tavallaan porvarien apuna - sosiaalidemokraattinen työväenliike kuitenkin samalla joutui välttämättä yhä enemmän yhteistyöhön sosialististen maiden kanssa. Tässä on yhteisen rintaman pohja ja perustelu.

Mutta samalla nousee ikään kuin luonnostaan esiin poliittisluontoinen kannanotto sosialistisen leirin puolesta tai suopeus sitä kohtaan. Se tarkoittaa YYA-retoriikkaa, Neuvostoliiton Suomea koskevien toimien ymmärtämistä ja sosialistisen leirin puolustamista suhteessa kapitalistisiin maihin, "amerikkalaiseen imperialismiin" ja Suomen porvariston pelkoihin.

Tällä hetkellä tämä kaikki tietysti hyppää hieman silmille. On kuin analyysin keskelle tulisi yhtäkkiä sitä, mitä sanotaan liturgiaksi. Puhutaan tarpeesta saada Neuvostoliiton "luottamus", "Suomen rauhantahtoisesta puolueettomuuspolitiikasta", Paasikiven-Kekkosen linjan "edistyksellisestä luonteesta", "suomettumispelottelusta" jne.

Liturgia-näkökulma kuitenkin erehdyttää. "Liturgiassa" oli vahvasti mukana sisäpoliittinen kannanotto Suomen porvareita vastaan, lataus joka nykyisin saattaa unohtua. Se asettui isompaan Suomen historian kuvioon, jossa Neuvostoliitto-kysymys oli myös kysymys siitä, mitä Suomi ja sen ristiriidat ovat. Kun asetuttiin työväenliikkeen puolelle, asetuttiin myös sosialistisen leirin puolelle maailmanlaajuisesti.

Teoria, kannanotto Suomen sisäisessä ristiriitatilanteessa sekä Suomen virallinen ulkopolitiikka löivät kättä keskenään. Kaikki kolme niveltyvät yhteen; eri tasot tukivat toisiaan. Kirjassa sanotaan:

Tuloksena idän ja lännen vuorovaikutuksen laajenemisen ja yhteiskuntajärjestelmien välisen kilpailun samanaikaisesta jatkumisesta on ollut sisä- ja ulkopolitiikan välisen rajan hämärtyminen kapitalistisissa maissa. ... Myös Suomessa on yhä useammista maan ulkomaisiin suhteisiin liittyvistä kysymyksistä tullut sellaisia, joissa kannanoton sisältö riippuu sisäpoliittisista voimasuhteista. ... ... kapitalististen maiden työväenliikkeiden on luokkaperustansa vuoksi helpompaa omaksua yhteistyön vaatimaa uudenlaista ajattelutapaa. Tämä ilmiö ei vielä ole tullut niin selvästi esiin läntiseen liittoutumaan kuuluvissa maissa kuin Suomessa, jossa laaja-alaisella kanssakäymisellä Neuvostoliiton kanssa on jo pitkät perinteet.

Siis yhteistyö sosialististen maiden kanssa ei "vielä" ole tullut yleiseksi läntisissä maissa. Mutta tosiasiassahan tällainen suhtautuminen oli miltei vain suomalainen erityispiirre, ominaista juuri Suomen tilanteelle. Neuvostoliitto-suopeudelle löytyi teoreettinen perustelu, mihin muiden maiden vasemmistointellektuellit eivät pystyneet.

Kirjoittaja on sosiologian professori, Helsinki