Pro gradu

Naisten työnteko omaelämäkerroissa

Pro gradu -työni aiheena oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa oleva Nainen ja työ -omaelämäkertakokoelma. Tutkin työssäni sitä, kuinka naiset ovat itsensä paikantaneet suomalaisessa yhteiskunnassa työnsä kautta. Kuinka työnteko on määritelty, onko se palkkaa vai jokapäiväisiä askareita? Onko nainen ollut työntekijänä itsenäinen yksilö vai osanen jotakin laajempaa kokonaisuutta. Kuinka äitiyden ja työnteon yhdistämisestä on kerrottu?

Tutkimani aineisto koostuu kilpakeruulla kerätyistä työomaelämäkerroista ja työomaelämäkerrallisista haastatteluista. Kyse on ollut eräänlaisesta teemakirjoittamisesta tai -ajattelusta, jossa työ on ollut asia, jonka ympärille omaelämäkertojen on toivottu rakentuvan. Käsiteltyjä töitä on kaikkiaan 29 kappaletta, vastaajat ympäri Suomea ja suurin osa syntynyt 1910-1935 välisellä ajalla.

Naisten kaksoisroolin sekä työntekijänä että äitinä on katsottu vaikuttavan heidän työhönsä. Se näkyy mm. palkkauksessa. Nainen on ja mies tekee. Koska kodin ja palkkatyön välinen ero on naisella ollut usein horjuva, mitään selkeää alkupistettä työuralle ei välttämättä ole voinut määrittää. Moni on ajautunut töihin, osa olosuhteiden pakosta joutunut palkkatyöhön, ja pieni osa suuntautunut itse alalleen. Aineistoni naisille työnteko oli niin normaali asia, etteivät he sitä ole määritelleet. Kotityötä pidetään työnä, vaikka välillä kirjoittajilla tuntuukin olevan tarve perustella kotityön statusta ulkopuolisille.

Työllä on naisen elämässä monta eri sisältöä. Paitsi että se on sitä, mitä tehdään monessa tapauksessa kodin ulkopuolella palkkaa vastaan, se on myös työtä kotona, arjen pyörittämistä. Työ tuntuu olevan lähinnä jotakin tekemistä, elämän eteenpäin viemistä. Esimerkiksi koulun alkaminen on koettu erilaiseksi kuin työn alkaminen. Syynä voi olla se, että koulussa siirrytään fyysisesti paikasta toiseen, kun taas työ voi olla normaali, arkinen tila. Sen aloittaminen tapahtuu kotona, jokapäiväisessä elinpiirissä.

Nainen arvostaa suuresti esiäitiensä työtä. Usein se konkretisoituu suhteessa omaan äitiin tai isoäitiin, sillä heidän suureksi tai valtavaksi arvioitu työpanoksensa on nähtävillä tavoiteltavana esimerkkinä jatkuvasti. Työtä tekemällä nainen liittää itsensä nimenomaan naisten ryhmään, ei niinkään ihmisten yleensä. Tietoisuus omasta sukupuolesta on selvä. Toki isienkin työ on tärkeää, mutta äidin työhön löytyy enemmän samastumiskohtia ja tartuntapintaa omassa elämässä. Myös äidit saattavat auttaa tyttäriään liittymään työtätekevien naisten ryhmään ja naisten perinteen jatkumoon sosiaalistamalla heitä työntekoon jo pienestä pitäen omalla esimerkillään. Siihen kuuluvat myös työtä korostavat sananlaskut: Jollei jalka kapsa, ei suu napsa.

Perheen lisäksi leivän hankkiminen ja halu tehdä työtä kodin ulkopuolella ovat tärkeitä elämän sisältöjä naisille. Äitiys itsessään pelkkänä naisena olemisen tapana ei ole muita tapoja poissulkeva. Pelkkä äitiys ei aineistoni mukaan aina riitä naiselle elämän sisällöksi. Lastenhoito-ongelmiin suhtaudutaan maanläheisesti. Jos on ongelma, sille etsitään ratkaisu ja sillä hyvä. Äitiyttä, kuten työtäkään, ei aleta monimutkaistaa turhilla määrittelyillä.

Naiseus, työ ja äitiys ovat kulkeneet käsi kädessä naisten ajatuksissa. Moni asia on muuttunut naisten elämässä, ja koetut asiat saatetaan tulkita jälkeenpäin eri lailla kuin itse kokemishetkellä. On kuitenkin yksi asia, jota kukaan ei tule kyseenalaistaneeksi: työn arvo.

Aino Heikkinen
Espoo

Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan Työtätekevän naisen paikka. Työnteon kulttuuriset merkitykset Nainen ja työ -omaelämäkertakilpailun (1991) mukaan. Helsingin yliopisto, folklkloristiikan laitos, 2001

Pellavankäsittelytalkoot Juha Hirvosen riihellä 1930-luvulla, kuvassa mm. Anni Malinen, Toimi Pennanen ja Hilma Uuksulainen.TA.