Jorma Kalela

Historia

Jokapäiväinen historia ja historiantutkimus ovat ne käsitteet, joiden avulla määritän yhteiskunnallisen asemani historiantutkijana 2000-luvun alun yhteiskunnassa. Kolme vuosikymmentä sitten oli jokapäiväisen historian paikalla työväenliike. Ajatteluni näin jäsentyvän muutosprosessin erittely antaa tilaisuuden kuvata niitä suomalaisen yhteiskunnan 1900-luvun viimeisen kolmanneksen piirteitä, jotka mielestäni ovat vasemmiston kannalta keskeisiä. Kirjoituksen lähtökohtana on alustus, jonka pidin vuonna 1976 ilmestynyttä Suomen työväenliikkeen historia -teosta käsitelleessä seminaarissa 30.11.2001. Tehtäväkseni oli annettu luonnostella yhtenä tuon teoksen toimittajista ja kirjoittajista silloista tapaamme ymmärtää historia. Korostin jo silloin, että puhun vain omasta puolestani. 1

"Työläisten Suomen historia on kirjoittamatta"

"Halusi tutkija sitä tai ei, hänen kysymyksensä ovat aniharvoin tärkeitä kaikille ihmisille: missään yhteiskunnassa ei kaikkien ihmisten asema ole samanlainen, kaikilla ei ole samoja ongelmia. Historiantutkija ei siten saa jättää selvittämättä, keille yhteiskunnassa vastaukset hänen kysymyksiinsä ovat tärkeitä: hänen on valittava kohderyhmänsä." (Kalela 1972, 25.)

Suomen työväenliikkeen historia (STH) -teoksen peruslähtökohta oli, että työläisten Suomen historia oli kirjoittamatta. Vaikka työväen historia laajenikin nopeasti 1970-luvulla, saatoin korostaa samaa näkökohtaa vielä vuonna 1979 pitämässäni radioesitelmässä. Suomen historia oli kirjoitettu lähinnä "suhteellisen hyvinvoivan, politiikasta kiinnostuneen keskiluokkaan tai vauraaseen talonpoikaistoon kuuluvan ihmisen näkökulmasta". (Kalela 1979.) Käyttämäni kieli muistuttaa eräästä 1970-luvun Suomea luonnehtivasta piirteestä. Silloin elettiin vielä kapitalistisessa sääty-yhteiskunnassa, millä käsitteellä olen sittemmin kuvannut 1800- ja 1900-lukujen taitteessa muotonsa saanutta suomalaista yhteiskuntajärjestystä. Työväkeä, talonpoikaistoa, keskiluokkaa jne. pidettiin vielä käsitteinä, jotka jäsensivät pätevästi todellisuutta.

Yleisön valitsemisen väistämättömyys on edelleen keskeinen osa historiantutkijan työtä koskevaa näkemystäni. Valintaan sisältyvää vastuu on jopa ollut se teema, josta olen kirjoittanut 2000-luvulla eniten (ks. erityisesti Kalela 2000 ja Kalela 2002A). Sitä mikä on muuttunut suhteessa Suomen työväenliikkeen historia -teoksen aikaan voi kuvata parhaiten tarkastelemalla kolmesta näkökulmasta tapaani vastata kysymykseen "mitä historia on?".

Historian sisältö

Historian sisällön osalta täsmennän kysymyksen vieläkin samalla tavoin kuin 1960-luvulla. Ruotsalaista Rolf Torstendahlia seuraten korostin silloin, että asia on pysyvä keskustelun aihe ja koskee sitä "mikä historiassa on tärkeätä". (Torstendahl 1966, 20 - 49.) Kun tämän näkemyksen yhdisti ajatukseen yleisön valitsemisesta, tuntui ajatus objektiivisuudesta historiantutkijan ihanteena lähinnä mielettömyydeltä. Sitä ei 1970-luvun Suomessa saanut sanoa - eikä "synninpäästöä" tuonut edes se, että kirjoitti kirjan tutkijan "yhteiskunnallisen sidonnaisuuden" vaatimasta "kontrollivälineistöstä" (lainaukset Kalela 1972, 11).

Jälkiviisaasti voi sanoa, että jätin tärkeimmän historian sisältöä koskevan kysymyksen esittämättä Suomen työväenliikkeen historia -teosta laadittaessa. "Historiantutkijako tietää, mikä hänen yleisölleen on tärkeätä historiassa?" Muutos tapahtui kahdessa vaiheessa. Aloittaessani Työväen Sivistysliiton historian tutkimista järjestin vuonna 1978 useita liiton aktiivijäsenille tarkoitettuja seminaareja. Ideana oli antaa heille "tilaisuus esittää tutkimuksen vastattavaksi ne ongelmat, joihin vastausta tarvitaan" (Kalela 1978, 7). Toisen ja kokonaan uudenlaisen vaiheen ajattelussani tuotti vuoden 1979 lopussa alkanut työ Paperiliiton päätoimisena historiankirjoittajana. Silloin koulutin liiton jäseniä tutkimaan itse sitä mikä heidän omassa näkemyksessään oli heidän omaa historiaansa. (Perusteellisimmin Kalela 1986, 7 - 42.)

Paperiliitto-hankkeen idea oli siten ohjata yleisö selvittämään itse itselleen "mikä historiassa on tärkeätä". Vastausta ei annettu heille valmiina, kuten Suomen työväenliikkeen historiassa eikä heiltä vain tyydytty kysymään, mikä voisi olla tärkeätä, kuten tein TSL:n historian yhteydessä. Ratkaisumalli oli kuitenkin vain osavastaus historia-ammattilaisen asemaa koskevaan ongelmaan, mistä tuli keskeinen tutkimuskohteeni 1990-luvulla. Silloin oli käsitykseni siitä "mitä historia on" muuttunut historian sisällön ohella myös historian olemassaoloa ja historian yhteiskunnallista merkitystä koskevilta osiltaan.

Historian olemassaolo

Aloittaessani ammattiuraa 1960-luvun alkupuoliskolla minulla oli kaksi auktoriteettia, joista brittihistorioitsija E.H.Carrin mukaan historia oli edistystä. Suomalainen Pentti Renvall taas tuomitsi tämän näkemyksen siksi, että se hänen mukaansa sekoitti arvolähtökohdat tutkimukseen, minkä vuoksi hän kannatti kehityksestä puhumista. Useimpien kollegojeni tavoin ohitin sen, mikä yhdisti Carria ja Renvallia. Molemmat pitivät itsestään selvänä sellaisen historian 'historian liikkeen' olemassaoloa, jonka luonteesta voidaan käydä kiistaa edistyksen ja kehityksen käsittein." (Kalela 2000, 45 - 46.)

STH:n kirjoittajat olivat tietoisesti samalla kannalla kuin Carr. "Oikeata nimensä mukaista historiaa kirjoittavat ... vain ne, jotka näkevät historiassa itsessään jonkin suunnan" (Carr 1963, 139.). "Historian kulku" eli ajattelussani pitkään kaikista epäilyistä huolimatta. Vielä vuonna 1987 kirjoitin, että "kahdeksankymmentäluvun yhteiskunta ... pakottaa problematisoimaan sellaisen yksiulotteisen lineaarisen aikakäsityksen, jota mm. STH ilmentää. Mutta yhteiskunnan muuttumisen ei pidä antaa viedä ... uskoa historiaan edistyksenä ..." (Kalela 1987, 203.)

"Postmoderniin" liittyvä keskustelu oli se tekijä, joka sai lopulta minut 1990-luvulle siirryttäessä jättämään kysymyksen "historian liikkeestä" filosofien alueelle. Historian olemassaolo ontologisessa merkityksessä ei ollut käytännön tutkimustyön kannalta kovin tärkeä ongelma. Omissakin töissäni olin jo muutamien vuosien ajan lähestynyt kysymystä toisesta näkökulmasta. Paperiliitossa työskentelyn tuottamat kokemukset olivat panneet arvioimaan uudelleen omaa näkemystä historian yhteiskunnallisesta merkityksestä, tarkemmin sanottuna historian ja yhteiskunnallisen toiminnan suhteesta.

Historia historiaa tekevien ihmisten resurssina

"Historian kulun" näimme STH:aa laatiessamme mm. suuryhtiöiden kartelleissa, mitkä saavuttivat huippunsa juuri 1970-luvulla (Heikkinen & Kuusterä 2001, 45-50). Ne havainnollistivat EEC:n ja EFTA:n tavoin tuotannon yhteiskunnallistumista eli kapitalismin perusristiriidan syvenemistä. Yksityinen voitontavoittelu on luonteeltaan yhteiskunnallisen tuotannon kehittymisen este. Sen seurauksena taas on ennen muuta valtion laajeneva puuttuminen talouteen, mistä hyvinvointivaltion rakentaminen oli ajankohtaisin esimerkki. Työväenliikkeen kannalta yhteiskunnallistuminen loi sekä mahdollisuuksia parantaa työläisten asemaa että sisälsi riskin jäämisestä pelkäksi kapitalismin ristiriitojen säätelyn agentiksi.

STH:aa luonnehtii vahva usko siihen, että "historia on meidän puolella". Tässä ajattelutavassa historia ymmärretään historiaa tekevien ihmisten voimavaraksi ja siksi yksi kirjan tehtävistä oli lujittaa sitä yhteiskuntapolitiikan aloitetta, joka vasemmistolla vielä oli kirjaa kirjoitettaessa. Juuri historian tärkeyden vuoksi ei marxilaista historiaa myöskään saanut jättää kommunistien yksinoikeudeksi. Heidän tulkintansa "historian kulusta" oli determinismin ja voluntarismin kestämätön sekoitus ja sen seurauksena myös heidän politiikkansa virheellistä.

Oma käsitykseni historian ja yhteiskunnallisen toiminnan suhteesta alkoi perusteellisesti muuttua 1980-luvun puoliväliä lähestyttäessä. Jälkiviisaasti voinee tulkita, että aloin pitää historiaa paremminkin yhteiskunnallisen toiminnan haasteena kuin sen voimavarana. Avainaseman sai joka tapauksessa kysymys työn ja työn ulkopuolisen elämänalueen välisestä suhteesta. Keskeinen virstanpylväs oli Paperiliitto-lehdessä 29.11.1984 julkaisemani kirjoitus "Mitä pirun tekemistä ammattiosastolla on minun vapaa-aikani kanssa?".

Järjestöaktiivien työväenliike

Itselleni STH:n kirjoittaminen oli osa "työväen omaehtoista sivistystyötä", jonka vaiheita ryhdyin tutkimaan vuonna 1977 TSL:n toimeksiannosta. Julkaistuksi tuli vain 249-sivuinen tutkimussuunnitelma (Kalela 1978), koska minut vuonna 1979 karkotettiin yliopistolta vääränlaisena pidetyn tutkimusta koskevan ajattelun vuoksi (enemmän ks. Kalela 1998). Toisaalta pääseminen töihin Paperiliittoon antoi tilaisuuden toteuttaa käytännössä omaa näkemystäni tuosta samasta sivistystyöstä. Se taas tuotti kokemuksia, jotka kohta selviävällä tavalla saivat minut syksyllä 1991 jättämään jäähyväiset työväenliikkeelle.

Paperiliiton historiahankkeen toiminta-ajatus kiteytyi tutkivassa opintokerhossa, jonka jäsenet tuottivat itse oman opintoaineistonsa. He siis tutkivat itse sitä mikä heidän omassa näkemyksessään oli heidän omaa historiaansa. Tutkivat kerhot jäivät kuitenkin lähinnä ay-aktiivien toimintamuodoksi, mikä nosti liiton järjestötoiminnan kehittämisen keskeiseksi tavoitteeksi "keskusteluyhteyden saamisen "hiljaiseen enemmistöön" (Kalela 1986, 17). Tuloksena oli monivaiheinen hanke ammattiosastojen toiminnan kehittämiseksi, minkä lähtökohtana oli niiden aktiivijäsenten järjestelmällinen itsekritiikki. Jälkeenpäin voi sanoa, että hankkeen epäonnistumista ennakoi jo sen nimi, "valistusprojekti". Jälkimmäisessä Paperiliitolle tekemässäni tutkimuksessa (Kalela 1986: Näkökulmia tulevaisuuteen) kuvasin omaa suhdettani tähän projektiin.

"Tämän kirjan kannalta valistusprojektin kehittely on ensinnäkin tuottanut suuren määrän lähdeaineistoa. Toiseksi liiton historiankirjoittajan tehtävä valistusprojektin 'kirjurina' on edellyttänyt jatkuvaa yhteenvetojen ja analyysien laatimista. Tämä on tarjonnut mahdollisuuden täsmentää kirjan kysymyksenasettelua ja nostaa esiin uusia kysymyksiä. Itsestään selvänä tietoisena tavoitteena onkin ollut sellaisen teoksen tuottaminen, joka omalta osaltaan edistäisi myös valistusprojektin tavoitteiden toteutumista." (Kalela 1986, 19.)

Näkökulmia tulevaisuuteen on syvästi ristiriitainen teos, jota pitää koossa usko uudenlaiseen työväenliikkeeseen. Kirja on tutkimus ay-liikkeen aseman muuttumisesta suomalaisessa yhteiskunnassa 1960-luvun jälkeen ja sellaisena se perustelee teesin siihenastisen työväenliikkeen lopusta. Uusi työväenliike oli rakentamisen asia, koska sen ominaisuuksia ei ollut "valmiina olemassa, vaan ne (oli) etsittävä sekä tutkimuksen että käytännön toiminnan kehittämisen tietä". (Kalela 1986, 41 - 42.) Jälkeenpäin voi sanoa, että teos edellytti mahdottomia. Se vaati silloisia työväenjärjestöjä myöntämään monet keskeiset toimintaperiaatteensa virheellisiksi ja etsimään toiminnalleen uudet lähtökohdat.

Valistuneen työläisen imperialismi

Oma näkökulmani tulevaisuuteen "avautui järjestötoiminnan ja palkkatyöläisenä elämisen välisestä suhteesta" (Kalela 1986, 41) ja se johti tutkimusprojektiin, jonka kohteena oli "työväenkulttuurin murros osana suomalaisen kulttuurin muutosta 1960-luvun jälkeen" (Holmalahti, Kalela, Parikka & Stenvall 1988). Hanketta varten laadin vuoden 1987 alkupuolella tutkimuksen, jonka kohteena oli "työväen perinteisen elämäntavan mureneminen" eli kapitalistisen sääty-yhteiskunnan katoaminen (Kalela 1988).

Perinteisen työväenkulttuurin ytimenä oli vuoden 1906 valtiopäiväuudistuksen kärjistämä ristiriita. Vanhan sääty-yhteiskunnan rahvaasta oli kyllä tullut kansalaisia, jotka olivat juridisesti yhteiskunnan täysivaltaisia jäseniä, mutta silti työläisinä ja alustalaisina sorrettua työväkeä. Juuri tähän ristiriitaan perustui työväenliikkeen joukkokannatus. Kansalaisuuden saavuttaminen teki itsestäänselvyyden siitä, että tavoitteena oli myös sosiaalisesti alistetusta asemasta vapautuminen. Tämä visio sisältyi työväen erilaisiin toimintoihin. Perinteinen työväenkulttuuri ei ollutkaan vain sosiaalisen eriarvoisuuden sekä kollektiivisen eristämisen tulos, vaan sillä oli myös vahva myönteinen ulottuvuus. Tätä poliittisuutta osoitti työläisen ylpeys kuulumisesta työväkeen. (Kalela 1988, 8.)

Työväenliikkeen molemmat suunnat kykenivät rakentamaan toimintaansa perinteisen työväenkulttuurin kaksinaisuuden varaan vielä 1950-luvulla. Tämä asetelma mureni nopeasti seuraavalta vuosikymmeneltä alkaen. Suomesta katosi se säätyjärjestelmä, jossa tuotannollinen asema oli ottanut syntyperälle aiemmin kuuluneen paikan. Nyt eivät tulolähde ja elämäntapa enää ehdollistaneet toisiaan ja siksi oli työläisenkin tilalle tullut yhtäällä työntekijä ja toisaalla palkansaaja. Kun palkkatyö ei enää ennalta määrännyt siitä elävän ihmisen työn ulkopuolista elämää, työväenkulttuuri oli saanut uudet muodot. Niitä ei "työväenliike ollut kyennyt tunnistamaan" (Kalela 1988, 7.) ja juuri tämä oli poliittisesti tärkein Paperiliitossa työskentelyn tuottama kokemus.

Kuva: Suomen työväenliikkeen historia.

Työväenliikkeessä nähtiin kyllä eriarvoisuuden vanhojen muotojen katoaminen, mutta ei mielestäni oivallettu asian merkitystä. Palkkatyöläinen oli saanut oikeuden määrätä itse omasta elämästään eikä halunnut luopua tästä oikeudestaan. Muutosta ei tehnyt tyhjäksi se, että hänen mahdollisuutensa toteuttaa itsemääräämisoikeuttaan saattoivat olla hyvinkin vähäiset. Työväenjärjestöissä eli kuitenkin vahvana se ajattelutapa, joka edellytti "työväenehtoista" elämistä. Perinteisen työväenkulttuurin poliittinen ulottuvuus oli käännetty päälaelleen: ylpeydenaiheesta oli tehty oman elämisen kahle. Palkkatyötä tekevien vapauttamiseen tähtäävän liikkeen muuttuminen heitä holhoavaksi instituutioksi sai minut puhumaan "valistuneen työläisen imperialismista".

Syyskuussa 1989 totesin eräässä TSL:n seminaarissa, että toveri-käsite on "ns. työväenjärjestöissä" rappeutunut ihmisten luokittelun välineeksi. "Joku täyttää 'toverille' asetettavat vaatimukset, joku toinen ei." (Kalela 1989, 16; ks. myös Kalela 1990A.) Paperiliiton projektien myötä olin oppinut, että etujoukkoajattelu ei suinkaan ollut kommunistien monopoli. Hitunen vanhaa optimismia oli silti vielä tässäkin vaiheessa jäljellä. Vuonna 1990 julkaisin tutkielman, jonka otsikkona oli "Ammattiyhdistysliike - järjestäytyneitä markkinavoimia vai osa uutta vasemmistoa?" (Kalela 1990B). Syksyllä 1991 oli kuitenkin pakko lopettaa kipeää tehnyt työväenliikkeestä luopumisen prosessi. Tekstinä päätöstä dokumentoi Oxfordissa pitämäni esitelmä History-writing, power and the end of the traditional left. (Kalela 1991B; ks. myös Kalela 1991A.)

Historiantutkijan poliittisuus

STH:aa kirjoitettaessa minulla oli selvä näkemys sekä historiasta että politiikasta. Kahdeksankymmentäluvun lopussa jouduin myöntämään, että molemmissa oli jotain pahasti vialla. Uudelleenarvioinnin prosessi käynnistyi hitaasti, mutta oli jo pitkällä, kun ihmiset syksyllä 1989 kävelivät kommunistien rakentamien järjestelmien yli itäisessä Euroopassa.

Historian osalta uudelleenarviointi päättyi Historiantutkimus ja historia -teokseen, joka ilmestyi vuonna 2000. Kirjan ensimmäisessä luvussa pohdin muiden kuin alan akateemisten edustajien harjoittamaa "oman historian" tutkimusta, mikä on ollut kaikkien kehittyneiden teollisuusmaiden yhteinen piirre 1970-luvun loppupuolelta lähtien. Se on samanaikainen ilmiö kuin arjen historian kaltaisten "uusien historioiden" tuleminen hyväksytyksi akateemisessa tutkimuksessa. Mielestäni voi perustellusti kysyä, "onko koko modernin länsimaisen kulttuurin tapa ajatella historiaa käynyt kyseenalaiseksi?" (Kalela 2000, 33).

Historiantutkijan työn osalta olen päätynyt näkemykseen asiantuntijan ja konsultin roolista. "Historia on ihmiselle yksi tapa ymmärtää ja saada ote elämänsä puitteista. Tämän pyrkimyksen tukeminen on mielestäni historiantutkijan toimenkuvan perusta." (Kalela 2000, 49). Hänen on kuitenkin tiedostettava, että ammattilaisten harjoittama tutkimus on vain yksi historiankirjoituksen monista lajeista ja että pääosa historian esittäjistä on muita kuin alan tutkijoita. Jokapäiväinen historia onkin se konteksti, jossa jokainen historiantutkija työskentelee. Siksi hänen on myös selvitettävä itselleen, mitä tuo konteksti merkitsee kulloisenkin tutkimuksen kohdalla. (Kalela 2001.)

Politiikan osalta on STH:n aikaisen käsityksen uudelleenarviointi vielä kesken. Syksyllä 1996 totesin eräässä alustuksessa, että "olen usein väittänyt olevani 'läpipoliittinen ihminen'. Viimeiset vuodet olen ollut poliittisen historian professori. On siis kohtuullista odottaa selkeää vastausta, jos kysyy minulta: 'Mitä politiikka on sinulle omakohtaisena toimintana?' Tärkeätä on, ettei minulla ole selkeätä vastausta." (Kalela 1997.)

Tuotannon yhteiskunnallistuminen on pätevä viitekehys myös globalisaation erittelylle talouden prosessina, mutta sen poliittisten ulottuvuuksien hallitsemiselle ei ole yhtä selkeää lähtökohtaa. Omassa ajattelussani on joka tapauksessa keskeistä näkemys historian subjekteista. Suomen työväenliikkeen historian aikaisen työväenliikkeen paikan ovat ottaneet ne ihmiset, joiden asiaa ajamaan työväenliike syntyi. Heidän mahdollisuutensa määrätä omasta elämästään lisääntyivät olennaisesti hyvinvointivaltion rakentamisen myötä, mutta samaan aikaan sai eriarvoisuus uudet muodot. Symbolisesti tämä näkyi siinä, että omillaan toimeentuleminen muuttui hyveestä velvollisuudeksi. "Meidän" kansainvälisen kilpailukykymme säilyttäminen, mikä on myös molemmille vasemmistopuolueille tärkeä tavoite, edellyttää ihmisten yksilöllisen kilpailukyvyn varmistamista.

Kilpailukykyajattelun seurauksia erittelin ensimmäisen kerran järjestelmällisesti jälkimmäisessä Paperiliitto-kirjassa. "Täysiä kansalaisoikeuksia nauttivat vain työssä käyvät. Yhteiskunnan kannalta he ovat olleet riittävän kyvykkäitä ja riittävän sopeutumiskykyisiä päästäkseen töihin. Syrjäytettyjen yhteiskunta taas katsoo elävän muiden kustannuksella, he ovat itse asiassa pinnareita ja siksi on täysin oikeutettua, että heihin suhtaudutaan holhoten ja valvoen."

Tätä kirjoittaessa pidin ay-liikettä vielä työväenliikkeen osana ja siksi korostin niiden etuoikeutettujen velvollisuuksia, "joilla on työtä". Heidän "on kyettävä avaamaan näköaloja ihmisarvoiseen tulevaisuuteen niille, joiden elämässä ei näytä olevan tulevaisuutta". (Kalela 1986, 186 - 189). Viisitoista vuotta myöhemmin jäsentyi odotushorisontti (Koselleck 1979) toisin. Pidin Säätytalolla 1.11.2001 esitelmän, jonka otsikkona oli "Syntyikö Suomeen 1990-luvulla uusi alaluokka?" (Kalela 2002B).

Olen aina pitänyt itseäni oman ajan historian (contemporary history, Zeitgeschichte, samtidhistoria; ks. Kalela 1972 alaotsikko) tutkijana. Tähän liittyvää yhteiskunnallista vastuutani kuvaa mm. niiden seurausten erittely, joita yksilöllisen kilpailukyvyn varmistamisen periaatteella on ollut. Sama vastuu edellyttää myös, että tutkija kyseenalaistaa "poliittisen" käsitteen. Me elämme maailmassa, jota voi mielestäni parhaiten kuvata puhumalla käsitteellisestä epävarmuudesta. Mihin tavanomaisiin käsitteisiimme voimme luottaa? STH:ssa emme osanneet edes vihjata tällaisen epävarmuuden suuntaan.

Kirjoittaja on poliittisen historian professori, Turku

Kirjallisuus

Carr, E.H. 1963: Mitä historia on. Otava: Helsinki.
Heikkinen, Sakari & Kuusterä, Antti 2001: Finnish Economic Crises in the 20th Century. In Kalela et al. (eds.): Down from the heavens, Up from the Ashes. The Finnish economic crisis of the 1990s in the light of economic and social research. Helsinki; VATT-julkaisuja 27:6.

Holmalahti, Timo & Kalela, Jorma & Parikka, Raimo & Stenvall, Kirsti 1988: "Työväenkulttuurin murros"-projekti. Työväentutkimus (l988):1.

Kalela, Jorma 1972: Historian tutkimusprosessi. Metodinen opas oman ajan historian tutkijoille. Gaudeamus: Helsinki.

Kalela, Jorma 1978: Työväen Sivistysliitto 1918-1979. Tutkimussuunnitelma. Helsingin yliopiston Poliittisen laitoksen julkaisuja 2/1978.

Kalela, Jorma 1979: Millaiseksi Suomen historia on kirjoitettu? Yleisradion julkaisusarja 3/1980.

Kalela, Jorma 1981: Uusi vanha ajatus. Sosialistinen Politiikka 1/1981.

Kalela, Jorma 1986: Näkökulmia tulevaisuuteen. Paperiliiton historia 1944-1986. Paperiliitto.

Kalela, Jorma 1988: Työväen perinteisen elämäntavan mureneminen ja joukkoviestintä. Yleisradion suunnittelu- ja tutkimusosaston tutkimuksia, sarja B 7/1988.

Kalela, Jorma 1987: Jälkikirjoitus 1987. Teoksessa Kalela, Jorma: Pulapolitiikkaa. Valtion talous- ja sosiaalipolitiikka Suomessa lamavuosina 1929 - 1933. Työväen taloudellinen tutkimuslaitos. Turkimuksia 13. Helsinki.

Kalela, Jorma 1989: Yhteiskunnan murros, yhteiskuntamoraali ja sivistystyö. Teok sessa Pasi Ojala (toim.): Yhteiskunta, elämäntapa, työväen sivistystyö. Seminaariraportti. Sos.dem. Väinö Voionmaa-Seura ym.

Kalela, Jorma 1990A: Kansalaiset, poliittinen järjestelmä ja yhteiskuntamoraali. Tiede politiikka 2/1990.

Kalela, Jorma 1990B: Ammattiyhdistysliike: järjestäytyneitä markkinavoimia vai osa uutta vasemmistoa? Teoksessa R.Kolanen & K.Suomela (toim.): Uusi Eurooppa. Haaste vasemmistolle. Tammi: Helsinki.

Kalela, Jorma 1991A: Patronage as a problem of adult education. The significance of research done by ordinary people. Esitelmä 1991 World Conference on Comparative Adult Education. Ibadan 7. - 11.10.1991.

Kalela, Jorma 1991B: History-writing, power and the end of the traditional left. Esitelmä History Workshop 25. Oxford 8.-10. November 1991.

Kalela, Jorma 1997: "Olen usein väittänyt olevani läpipoliittinen ihminen ..." Teoksessa P.Ukkonen (toim.): Opiskeluopas. Opintojakso 1. HISPO-opintoaineisto. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskus.

Kalela, Jorma 1998: "Ammattiuran yksi välttämätön etappi". Teoksessa P.Tommila (toim.): Miten meistä tuli historian tohtoreita. SHS: Helsinki.

Kalela, Jorma 2000: Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus/Hanki ja jää:Helsinki

Kalela, Jorma 2001: Historiantutkimus ja jokapäiväinen historia. Teoksessa J.Kalela ja I.Lindroos (toim.): Jokapäiväinen historia. SKS: Helsinki 2001.

Kalela, Jorma 2002A: Tutkijan vapaus historiantutkimuksessa. Teoksessa S.Karjalainen ym. (toim.): Tutkijan eettiset valinnat. Gaudeamus: Helsinki.

Kalela, Jorma 2002B: Syntyikö Suomeen 1990-luvulla uusi alaluokka? Teoksessa Helena Blomberg, Matti Hannikainen ja Pauli Kettunen (toim.): Lama. Kirja-Aurora: Turku. (Painossa)

Koselleck, Reinhart (1979): Vergangene Zukunft. Zur Semantik gechichtlicher Zeiten. Suhrkamp:Frankfurt am Main.

Torstendahl, Rolf 1966: Introduktion till historieforskningen. Historia som vetenskap. Natur och kultur: Stockholm.